Lue keskustelun säännöt.
Muserran lasteni itsetunnon! Auttakaa!
21.05.2011 |
Väsyneenä ja stressaantuneena huomaan toistavani äitini kavaa, vaikka vannoin toimivani aikaan aivan toisin!
Kun hermostu, olen väsynyt tai stressaantunut, ylireagoin todella pahasti. Huudan kuin hullu, nälvin, alistan, nöyryytän ja pelottelen pieniä lapsiani. Olen pakannut lapselle laukun kiukuspäissäni ja käskenyt painua helvettiin. Olen sanonut toivovani heidän kuolemaa ja vihaavani heitä. Olen nauranut heidän heikkouksilleen (asioita, joita eivät vielä osaa eikä tarvitsekaan) ja vaikka mitä kauheaa. Pienet rakkaat lapseni ovat vasta 4v ja 6v. Oon niin paska äiti!
Haluan muuttua! Mistä mä saan apua?
Kommentit (32)
suoritan äitiyttä. Siis teen, kuten neuvola ja kasvatusoppaat käskevät. Stressiä lisää, että itselläni on fyysistä sairautta, yhtä lapsistani tutkitaan sairaalassa myös ja lisäksi haen töitä tuloksetta. Ahdistaa ja koitan ylläpitää kotia ja organisoida arkea, koska olen nyt kotona (ei, en ole laiska työtön!). Yritän olla tehokas ja kehittävä äiti. Pidän kunnossa kaikkea. Olen vastuussa kaikesta. Tiedän koko perheen menot toisin kuin mieheni (ja sekös minua ärsyttää).
Ja kyllä, pinna kiristyy välillä, sillä se on kireällä koko ajan. Unelmoin jatkuvasti ajasta, jolloin olin nuori ja vailla huolia (lukioikäinen). Kaipaan koko ajan lomalle - mieluiten perheenjäsenet katoaisivat kotoa pois jonnekin puoleksi vuodeksi. Nukkuisin, söisin suklaata, olisin vain ja lukisin kirjoja, kuuntelisin sisimpääni ja jaksaisin olla yhteydessä vanhoihin ystäviinkin ihan eri tavalla. Olen siis aika lopussa.
Ja lohduksi ap:lle: olen minäkin joskus/välillä huutanut lapsilleni aika ikäviä asioita ja katunut sitä mieli mustana. Enkä ikinä kertoisi siitä omille vanhemmilleni, jotka eivät koskaan ole käyttäytyneet yhtä huonosti minua kohtaan. Eivätkä he ikinä uskoisi sitä minusta, sillä olen ulospäin ihanteellinen äiti. Synkkä tunnustus tuli, joo. Mutta luulenpa, että lapset kestävät aika paljon, kunhan kodin ilmapiiri ei ole ahdistava koko ajan ja kunhan vanhempi osaa aidosti pyytää anteeksi käytöstään. Ja toki näyttää suurimman osan aikaa niitä hyviä ja kauniita tunteita lapsiaan kohtaan. Raivo, riita ja pimahdus on kuitenkin ihan inhimillistä! Ja tunteita on parempi näyttää kuin tukahduttaa. Se on lapsillekin kuitenkin normaalia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kysy neuvolasta tai varaa aika ihan yksityiselle psykologille. Onko teillä isovanhempia tms, jotka voivat auttaa lasten hoitamisessa?
Minulla itselläni auttaa räyhäämiseen (en ole yhtä hurja kuin sinä, mutta en nyt aina niin leppoisakaan), kun vain päätän olla hiljaa. Jos olen aivan raivoissani lapsille, niin pidän vain suutani kiinni ja yritän hengitellä rauhallisesti vähän aikaa. Joskus myös laulan, mutta se ei ina toimi. Näin en ainakaan sano mitään törkeää, jota myöhemmin joudun häpeämään. Mykkäkoulu ei ole kivaa, mutta mielestäni se on parempi kuin lasten pelotteleminen. Ja heti hoitovastuu miehelle, kun vain mahdollista. Kun miehellä meinaa loppua hermot, vaihdamme taas osia.
Hae ihmeessä apua, ettei lastesi tarvitse kärsiä. Helpottaa itseäsikin, kun tiedät, että lapset ovat turvassa kanssasi.
Minä olen se "huono" äiti, joka syöttää lapsille välillä eineksiä, ei jaksa aina ulkoilla kellon mukaan ja en edes leiki. Tosiaalta olen leppoisa äiti. En huuda tai meuhkaa. Mulla on vain muutama periaate ja ne on: nukkumaan illalla säännöllisesti ja iltapesun kautta, ruokaa tarjoan viidesti päivässä, hygienian hoidan ja hellyyttä saa vaikka yöllä kainalossa. Muita kunnianhimoja en itselleni aseta. Meillä mennään välillä kuin pellossa, jos sellaisen "täydellisen" äidin mittapuulla ajattelee.
suoritan äitiyttä. Siis teen, kuten neuvola ja kasvatusoppaat käskevät. Stressiä lisää, että itselläni on fyysistä sairautta, yhtä lapsistani tutkitaan sairaalassa myös ja lisäksi haen töitä tuloksetta. Ahdistaa ja koitan ylläpitää kotia ja organisoida arkea, koska olen nyt kotona (ei, en ole laiska työtön!). Yritän olla tehokas ja kehittävä äiti. Pidän kunnossa kaikkea. Olen vastuussa kaikesta. Tiedän koko perheen menot toisin kuin mieheni (ja sekös minua ärsyttää).
Ja kyllä, pinna kiristyy välillä, sillä se on kireällä koko ajan. Unelmoin jatkuvasti ajasta, jolloin olin nuori ja vailla huolia (lukioikäinen). Kaipaan koko ajan lomalle - mieluiten perheenjäsenet katoaisivat kotoa pois jonnekin puoleksi vuodeksi. Nukkuisin, söisin suklaata, olisin vain ja lukisin kirjoja, kuuntelisin sisimpääni ja jaksaisin olla yhteydessä vanhoihin ystäviinkin ihan eri tavalla. Olen siis aika lopussa.
Ja lohduksi ap:lle: olen minäkin joskus/välillä huutanut lapsilleni aika ikäviä asioita ja katunut sitä mieli mustana. Enkä ikinä kertoisi siitä omille vanhemmilleni, jotka eivät koskaan ole käyttäytyneet yhtä huonosti minua kohtaan. Eivätkä he ikinä uskoisi sitä minusta, sillä olen ulospäin ihanteellinen äiti. Synkkä tunnustus tuli, joo. Mutta luulenpa, että lapset kestävät aika paljon, kunhan kodin ilmapiiri ei ole ahdistava koko ajan ja kunhan vanhempi osaa aidosti pyytää anteeksi käytöstään. Ja toki näyttää suurimman osan aikaa niitä hyviä ja kauniita tunteita lapsiaan kohtaan. Raivo, riita ja pimahdus on kuitenkin ihan inhimillistä! Ja tunteita on parempi näyttää kuin tukahduttaa. Se on lapsillekin kuitenkin normaalia.
kauheeta syyllisyyttä omasta käytöksestä, riittämättömyydestä ja muusta, kun ihan oikeasti niin hyvää lapsilleni toivon ja soisin.
Kiitos teille. Menen nyt nukkumaan ja huomenna uusin mielin miettimään.
lapsi on vasta 2. Vihaan ex -mistä, kun jötti meidät, ja välillä puran sen lapseen. Huudan ja kiroilen, jos lapsi on vain koko päivän roikkunut kintussa, ja käsitys omasta riittämättömyydestä korostuu. Kädessä soppakauha, kintussa kitisevä kakara, hellalla pohjaanpalava ruoka... Ja ukko jossakin jo uusien huoriensa kanssa, jotka kuvittelevat, että mies jätti minut, koska olen niin hirveä. Todellisuudessa olen tavallinen yksinäinen nuori nainen. Mies esittää uusille tyttöystävilleen hyvää isää, mutta ei koskaan auta minua yhtään missään asiassa, eikä pidä suhdetta yllä lapseen.
Vituttaa ja väsyneenä tämä tulee purettua ihanaan lapseeni. Vihaan silloin itseäni ja lasta ja miestäkin. Pyydän aina jälkeenpäin anteeksi ! Olen vain kauhea ihminen. Voimia ap:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun isä lyttäsi mun ja mun veljen itsetunnon ja murskasi mun mielenterveyteni täysin, eikä veljelläkään kovin ruusuinen elämä ole ollut (alkoholismia, huumeita ym). Isä alisti, haukkui, mollasi, joskus hakkasikin, varsinkin jos oli kovassa humalassa. Isä oli alkoholisti.
Olen yrittänyt terapian avulla ymmärtää isääni ja olen oppinutkin jotain ymmärtämään. Isäni oli äärettömän herkkä, haavoittuva ja pelokas, lisäksi hänellä oli aivan surkea itsetunto. Näki meissä lapsissa välillä itsensä, surkean luuserin, ja kilahti totaalisesti. Purki omaa pahaa oloaan meihin, yritti pönkittää omaa itsetuntoaan alistamalla meitä lapsia. Samalla pelkäsi koko ajan hysteerisesti kaikkea ja kilahteli sitten myös sen takia. Joskus humalassa avautuikin, että kaikki vihaa häntä ja hän on pelkkä paska.
Mulla on ensimmäinen lapsi vasta tulossa ja pelkään hirveästi, että väsyneenä ja lapsen koetellessa ryhdyn toistamaan isäni toimintamalleja. Mäkin olen herkkä ja pelokas ja itsetuntoa mulla ei ole koskaan ollutkaan, kun on vauvasta asti muistettu toitottaa kuinka paska olen, enkä ansaitse elää. Mutta ehkä terapiasta saamieni työkalujen avulla voisin yrittää olla armollisempi itselleni ja sen myötä myös lapselleni. Ja onneksi mulla on mies, isäni oli yh. Sen takia myös ympäristön paineet olivat varmasti kovat.
Ymmärrän ehkä jollain tasolla isääni, mutten koskaan hyväksy asioita joita hän mulle teki.
Joku muuten sanoi, että hyvä kun pyytää anteeksi. Olen samaa mieltä että parempi pyytää kuin olla pyytämättä, mutta kokemuksesta voin kertoa että se isän anteeksipyyntö tuntui jossain vaiheessa musta nöyryyttävältä. Mulla ei olisi saanut sen takia olla paha mieli isän teoista. Kaiken olisi pitänyt olla sillä kuitattu ja siitä vasta isä kilahtikin jos olin vielä anteeksipyynnön jälkeenkin vihainen tai itkuinen. Ja jossain vaiheessa se vaan ei ollut enää millään tasolla uskottavaa, kun tiesi että huomenna sama meno jatkuu kuitenkin. Muistan sen lähinnä ällöttävänä, kun isä tuli halaamaan ja pyytämään anteeksi.
Voisin suositella ap:lle terapiaa, hakeudu mielenterveyspalveluihin psykiatrille (huom. ei psykologille, se ei voi määrätä terapiaa eikä kirjoittaa lausuntoa sitä varten) ja sitä kautta terapiaan. Pelkkä psykologin keskusteluapu ei musta tuossa tilanteessa enää auta, sulla on ongelmia jotka purat lapsiisi.
se on ivaavamassa ja pelottelemassa lapsiaan.
huutaa,karjuu,ivaa,haukku ja pakkaa matkalaukkuja. käskee painua helvettiin. sanoo lapsilleen toivovansa niiden kuolemaa.
ei ehdi nyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse ainakin masentuneena olin juuri tuollainen, en siis mikään itkeskelijä vaan hyvin kireä ja lyhytpinnainen huutaja.
(kornisti sanottu tiedän -) jotenki tää ketju lohdutti mua; oon luullu olevani maailman hirvein äiti ja tunnnen tukehtuvai syyllisyyteen.. Oon ollu alusta asti lapseni (kohta 6v) yh, ei tukiverkkoja, sairastan vakavaa masennusta ja ellen koko ajan vedä rauhottavia oon kiree räjähdysaltis huutaja.. oon huutanu tytölle että äiti lähtee pois, ei tollasta kiukuttelijaa kukaan jaksa, poliisi hakee sut muualle asumaan jne.. Terapeuttini lohdutti mua sillä että vastapainona oon kuitekin rakastava, kehuva ja rohkaiseva äiti, aina silloin kun jaksan ;/ Ja pyydän aina anteeksi (ei pyhitä, tiedän :(( Kamala itseinho ja kuitenki rakastan lastani yli kaiken, ellei häntä ois lopettaisin taatusti tän surkeen elämäni (vaikka ehkä ois onnellisempikin ilman mua :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Väsyneenä ja stressaantuneena huomaan toistavani äitini kavaa, vaikka vannoin toimivani aikaan aivan toisin!
Kun hermostu, olen väsynyt tai stressaantunut, ylireagoin todella pahasti. Huudan kuin hullu, nälvin, alistan, nöyryytän ja pelottelen pieniä lapsiani. Olen pakannut lapselle laukun kiukuspäissäni ja käskenyt painua helvettiin. Olen sanonut toivovani heidän kuolemaa ja vihaavani heitä. Olen nauranut heidän heikkouksilleen (asioita, joita eivät vielä osaa eikä tarvitsekaan) ja vaikka mitä kauheaa. Pienet rakkaat lapseni ovat vasta 4v ja 6v. Oon niin paska äiti!
Haluan muuttua! Mistä mä saan apua?
Väsyneenä ja stressaantuneena huomaan toistavani äitini kavaa, vaikka vannoin toimivani aikaan aivan toisin!
Kun hermostu, olen väsynyt tai stressaantunut, ylireagoin todella pahasti. Huudan kuin hullu, nälvin, alistan, nöyryytän ja pelottelen pieniä lapsiani. Olen pakannut lapselle laukun kiukuspäissäni ja käskenyt painua helvettiin. Olen sanonut toivovani heidän kuolemaa ja vihaavani heitä. Olen nauranut heidän heikkouksilleen (asioita, joita eivät vielä osaa eikä tarvitsekaan) ja vaikka mitä kauheaa. Pienet rakkaat lapseni ovat vasta 4v ja 6v. Oon niin paska äiti!
Haluan muuttua! Mistä mä saan apua?
Haluat muuttua; hyvä on, löysää pipo! KENENKÄÄN ei tarvitse olla täydellinen - EI edes SINUN. Jos miehesi ei muista kaikkia menoja, niin sinäkin voit unohtaa jotakin - rauha vaan :)
Kasaat itsellesi liikaa paineita. Jos haluat olla vaan, niin ole. Syö suklaata ja lue kirjaa, sano lapsillesi että saavat hekin leikkiä justiin niinku haluuvat. Tai anna niiden tuijottaa sillävälin telkkaa. Ota itsellesi lepoaika kotona, klo 18-19 et tee mitään mikä tuntuu työltä. Ole vaan ja syljet vaikka kattoon. Koska siinä samalla opetat lapsillesikin että myös heillä on oikeus olla välillä ihan rauhassa.
Jos lapsesi ovat kovin pieniä, niin rentoutuminen ei ole kovin helppoa. Se, että makaat tunnin sohvalla voi tarkoittaa sitä, että seuraavan tunnin siivoat niitä sotkuja jotka sinun leposi aikana syntyivät. Mutta kyllä se sittä, hiljalleen.
Mä oon nyt näiden nuorempien aikana alkanut tajuta, että sitä mitä ei tahdo tehdä ei aina ole pakko tehdä. Joskus on, mutta mä esim. viihdyn älyttömän hyvin kotona. Niinpä mä myös oon kotona ja laistan nykyään paljon kyläilykutsuja ja kissanristiäisiä. kun kerta oon mieluummin kotona, niin sitte oon.
Lastenkaan ei tarvii harrastaa jos ne ei tahdo. Pieninä ne ei tahtoneet, nykyään ovat alkaneet jo tahtoa. Niitä mä kuskailen mielelläni, koska sellaista lasta joka tykkää mennä jumppaan tai soittotunnille on vitsin kiva viedä sellaiselle :) On niillä joskus viikkoja että ne ei niin tykkäis, mutta kyllä yksi känkkäviikko väliin mahtuu.
Ja se sotku kotona. Jos se ei kerta haittaa muita, niin ei muuten haittaa muakaan. Siivoon si ku alkaa haitata, koska silloin sit mieluummin pesen ikkunoita kun annan niiden olla. Mut ei oo vielä kiire tälle kevättä. On mukavampia hommia.
Relaa vaan. Sä oot hyvä ihminen. Sä kasvat vielä!
Ei tuomitsemista vaan apua!
Konkreettisia neuvoja käytäntöön, (jotka ainakin tällä räjähtäjällä ovat auttaneet):
-aseta rajat ja pidä niistä kiinni. Mulla esim. ei fyysistä satuttamista, ehdoton ei.
-ei kuoleman/poisviemisen tms. toivomista
-ei uhkailua tietyillä, suojatuilla asioilla (esim. iltasatu tulee AINA, ei unilelujen poisviemistä)
-ei pelottelua
joskus tulee huudettua kyllä. Kiroiltua kyllä. Ja sitten voi kokeilla myös gjdoinsdngsmnm,uighriugho-huutamista jos meinaa tulla katkeraa tekstiä.
Lisää sääntöjä:
-AINA pyydetään anteeksi ja itse mietitään miten olisi voinut toimia paremmin ts. mulla pidentynyt joka kerta muutamalla sekunnilla raivoaminen eli olen oppinut ENNAKOIMAAN tilanteita: pahimmat aiheuttajat väsymys ja alhainen verensokeri. Vältä molempia viimeiseen asti eli väsymys vaikeampi, pakota itsesi toiseen huoneeseen ja ajattelemaan jotain muuta.
Sitten seuraavat säännöt, ovat vaikeampia:
-avun hakeminen on hyvä juttu, esim. neuvolasta pääsee psyk. sairaanhoitajalle juttelemaan, helpottaa tai oma neuvolatäti tms.
-omaa aikaa, mll:stä hoitaja, hellii omia unelmia esim. ulkona lapsen kanssa, katse kaukaisuuteen, antaa omien toiveiden ajatusten tulla, lapset naapurille/isälle/sukulaiselle/muulle hoitajalle
-pyrkii itse itsensa parhaaksi ystäväksi, ei tuomitse vaan auttaa parempaan
relaaminen on todella vaikeaa mutta sen arvoista.
Kaikki apu vastaan siihen että saa omaa aikaa ja levätä, ennen kuin on vielä vaikeampaa ja ongelmat isompia.
HUOM; pidä kiinni ekoista säännöistä. Vähentää huomattavasti mielipahaa jos on sattunut "vain" huutamaan eikä uhkailemaan. Askel kerrallaan eteenpäin ja pidä kynsin hampain kiinni niistä ykkössäännöistä. Itsesyytökset on aivan kauheita muuten!
Niin ja se mikä auttaa myös on aika vaikka se ei paljon lohdutakaan. Joka päivä askel lähemoänä helpotukseen, muistakaa pitää itsestänne huolta, vain siten voi olla paras mahdollinen äiti kun vaalii omia unelmia ja toiveita!
eikä asiaa tee yhtään puolustettavammaksi se että moni muukin (ehkä) tekee noin. Hae ihmeessä apua esim. neuvolan kautta. Lapsen ei pidä kuulla, että äiti vihaa häntä tai että äiti toivoisi lapsen kuolemaa. Lievempiä "kilahduksia" uskon tulevan monelle muullekin, esim. että korottaa ääntään lapselle, mutta tuo on ihan eri juttu!