imukupista

Minulle imukuppi oli lopulta vain helpotus ponnistettuani 1h 29 min eikä mitään meinannutkaan tapahtua. syykin selvisi kun lapsi punnittiin ensisynnyttäjä ja 4680g painava lapsi.

oli kestänyt noin tunnin, kun kätilö suositti imukuppia ja sitten sitä tarvittiinkin nopeasti. Vauva jumitti hartioista kiinni, ensisynnyttäjälle 4650 g:n poika oli liian iso.

POjan päästä repesi isolta alueelta nahka, se oli tosi kipeä ja saikin mm. siihen hoitoa lastenosastolla, vierihoitoon sain vasta 4. päivänä.



Kaiken kaikkiaan imukuppi oli minulle helpotus, omat voimat olivat siinä vaiheessa jo ihan loppu.

otettiin imukuppi käyttöön. Papereissa lukee " äidin voimat loppuneet" . Vauva oli tulossa avotarjonnassa (nenä taivasta kohti) ja painoi 4182g. Kyseessä oli ensisynnytys. Kätilö puhui kokoajan jostain " kynnyksestä" , jonka yli vauvan pään ois pitäny tulla enkä saanu ponnistettua sitä sen yli.



Itselleni imukuppi oli myös valtava helpotus - pääasia oli saada vauva ulos, keinolla millä hyvänsä!

Minä ponnistelin 50 minuuttia ennenkuin imukupilla autettiin vauva maailmaan: painoa oli 4810g ja syntyi kasvot ylöspäin (niinkuin monella muullakin imukupista apua saaneella näyttää olleen).



Noin puoli tuntia ponnisteltuani ajattelin, että kuinka helkutissa joku haluaa tän tehdä toiseen kertaan (siis synnytyksen), mutta heti kun sain vauvan rinnalle, niin kaikki ponnistelut ja vaikeudet unohtui. Imukuppi oli mullekin vaan helpotus, kun omat voimat oli jo ihan lopussa! Mitään epämukavia muistoja ei jäänyt.



Taija

...ja siis ensisynnyttäjä minäkin...

Itselläni (-94) imukuppisynnytykseen johti poikani sydänäänten laskeminen, joten itse ponnistusvaiheeseen en kerinnyt. Kaikki tapahtui hyvin nopeasti, muistan lähinnä pelon, että lapselle sattuu jotain tai tämä ei synny hengissä. Nyt seuraava synnytys edessä tammikuussa, hieman pelottaa ja jännittää miten menee. Osaako sitä lähteä edes ajoissa synnärille, pojastani kun menivät lapsivedet kavereiden wc:n, joten silloin piti lähteä. Olikin kyllä jotenkin koomista, minä siinä sitten huuteleen miehelle, että tuu käymään täällä...vedet meni. Eikä mennyt tuumas mies, vaan minkäs teet. Jäi Suomi-Kanada jääkiekko-ottelun katsominen kesken.

siihen johti monet seikat, supistukset heikkenivät, hieman väärä tarjonta, äidin voimien loppuminen ja suurin syy että vauvan sydänäänet ei nousseet supistuksen jälkeen tarpeeksi nopeasti takaisin normaaliin...



ja tosiaan mulla sama kun jollain muullakin (en muista nikkiä) että jonkin tietyn kynnyksen ohi ei tullut, muistan itsekin tunteen että vauva tuli ponnistuksella eteenpäin ja taas sitten meni takaisin, ei vaan pääsyt jostain pisteestä eteenpäin.



itse koin myös imukupin helpotuksena, en olisikaan enää jaksanut. ponnistusvaihe kesti kaikkiaan 1h 18minuuttia. tyttö painoi 3660g ja oli 52cm pitkä. pää oli kai hieman isompi kuin ihan keskivertovauvalla(??) 36.5cm.



huono puoli tässä kaikessa oli että häntäluuni murtui siinä touhussa. en tiedä oliko syynä imukuppi, vai olisiko se muutenkin murtunut. nimittäin tunne oli että se olisi ns. pikku hiljaa murtunut, koska suuri kipu häntäluun seudulle tuli jo tuntia ennen virallista ponnistusvaihetta... ja siitä sittne paheni. ja toipuminenhan kesti...



Oksaska rv 33+4, joka toivoo että tämä synnytys menisi paremmin ilman imukuppia ja häntäluun murtumista...

Meillä oli myös tuo sydänäänijuttu, ei sitä ponnistusvaihetta kovin kauaa ehtinyt kestää. Poika oli parikiloinen, että varmaan se sieltä olisi tullut ilmankin, olin tosin pitkästä synnytyksestä niin pökkyrässä ja epiduraalin turruttama, että en voi varmasti sanoa... Mutta hyvin on kaikki mennyt. Minulle imukuppi ei ollut mikään juttu, kunhan lapsi tuli terveenä ulos ja näin myös kävi.

kun ponnistusvaihe oli kestanyt n.1½ tuntia ja voimat oli ihan loppu. En tiedä olisivatko vielä odottaneet jos en olisi itse valittanut niin paljoa että nyt loppuu voimat, enkä jaksa enää. Melkein 4,5 kiloinen prinsessa sieltä sit lopulta tupsahti, ja ensisynnyttäjä minäkin.

Mulle myös tuo imukuppi oli helpotus, aloin jo pelkäämään vauvan terveyden puolesta, kun mitään ei tapahtunut.

minunkin esikoiseni autettiin.

Kätilö pani ponnistamaan vaikkei yhtään ollut vielä tarvetta ja joku liparekin oli vielä jäljellä, sitä kuulemma koitti venyttää. Oli ruuhkaa sairaalassa ja taisi haluta salin äkkiä tyhjäksi ja seuraava sisään.. Voimathan minulta loppui kun " tyhjää" piti ponnistaa, tunnin kesti ponnistusvaihe. Sitten avuksi imukuppi ja se oli kyllä suuri helpotus!! poika painoi 4480g, päänympärys oli 38cm ja lääkäri oli sitä mieltä, että ilman imukuppia ei olisikaan syntynyt. Solisluu murtui pojalta mutta parani hyvin.

Toinen lapseni syntyi paljon helpommalla, silloin oikeasti ponnistuttikin ja 18 minuutissa tyttö syntyi, käsi poskella hiukan hidasti.

Täällä taisi ollakin joitakin joita toinen synnytys jännittää ekan imukupin jälkeen. Minulla siis toinen kerta sujui paremmin!



Lahja rv 33+3

Ponnistusvaihe kesti synnytyksessä reilut puolitoista tuntia, imukuppi oli mukana ihan ponnistuksen alusta asti. Se kuitenkin irtosi kerta toisensa jälkeen, ja synnytys loppui hätäsektioon.



Tyttäreni kärsi syvästä synnytyksen aikaisesta hapenpuutteesta, mutta on onneksi toipunut siitä hyvin. Ainakaan merkkejä mistään vammoista ei vielä ole. Itselleni jäi synnytyksestä todella huonot muistot, ja seuraava synnytys pelottaa. En tunne voivani luottaa siihen että henkilökunta sairaalassa tietää mitä tekee, ja pelkään että toisenkin lapseni henki ja terveys vaarannetaan.



En pysty tajuamaan, miksi ponnistusvaihetta jatkettiin niin kauan, jos jo alusta asti oli sellainen kiire että imukuppi piti ottaa avuksi. Jälkeenpäin kaikki mukana olleet lääkärit ja kätilö kävivät juttelemassa minun kanssani, mutta olin silloin vielä niin onnellinen siitä että olimme molemmat vielä hengissä, etten tajunnut kunnolla kysellä mitä oikein oli tapahtunut ja mitä ensimmäinen lääkäri oli ajatellut kun yritti imukupilla ilman mitään tulosta niin kauan. Vasta takapäivystävän lääkärin tultua paikalle tehtiin päätös hätäsektiosta.



Katkeraa tekstiä, mutta sainpahan taas vähän purettua...

siitä, miten sinä haluat synnytyksen etenevän. Tarkoitan nyt, että minä et halua että tehdään ja mitä taas saa tehdä. Itsellänikin jäi paha mieli esikoisen synnytyksestä ja kävin juttelemassa siitä äippäpolilla. Kyse ei ollut mistään pelkopolikäynnistä, vaan ihan vaan aikaisemman synnytyksen läpikäymisestä. Sain sitten kertoa omat toiveeni ja ne kirjattiin ylös ja paperi jätettiin kansiooni, jotta synnyttämään tullessani kätilöt näkisivät toiveeni. Minun kohdallani tätä ainakin noudatettiin.

Esikoinen syntyi sektiolla, koska kokoa oli reilusti (4260 g, py 38 cm). Tämä toinen näytti jo alusta asti pienemmältä ja sain itse valita, haluanko synnyttää vai leikataanko. Halusin synnyttää ja käynnistykseen mentiin viikkoa ennen laskettua aikaa, jotta varmasti sopisi.



Tiukillehan se meni, vaikka typykkä oli reilusti isoveljeään pienempi (3490 g, py 36 cm). Ponnistusvaihe kesti vain 30 minuuttia, mutta sydänäänet eivät enää palautuneet niin nopeasti kuin piti, joten autettiin imukupilla tiukimman kohdan ohi. Lääkäri vain hieman nykäisi ja vartalo syntyi seuraavalla supistuksella. Oli ohi tosi nopeasti, tytölle ei jäänyt päähän edes minkäänlaista jälkeä.



Myöhemmin kätilö sanoi ommellessaan, että kudosvastus oli niin suuri, että piti vähän auttaa... epäili syyksi tanssiharrastustani, jonka vuoksi lantiopohjan lihakset olivat todella tiukat. Seuraava kai sitten tulee helpommalla. Ei jäänyt mitään kaunoja, kaikki meni hyvin.

Ponnistusvaihe oli 2h ja supistukset alkoivat hiipua tipasta huolimatta. Olihan se siinä tilanteessa tavallaan helpotus, mutta kyllä siitä traumoja jäi. Vauva todella vedettiin (hyvä että lääkärillä voimat riitti ;-)), melko ylhäältä käsi poskella ja poikittain yhdellä " supistuksella" (kai siinä joku pieni oli...). Kivusta ei ole traumoja, ei oikeastaan edes muistikuvaa vaikka puudutteita ei ollut, mutta paraneminen oli hidasta ja se mietityttää ja pelottaa nyt jälkeen päin kovasti :-(



Eeelf rv12+5

autettiin imukupilla. Olin ponnistellut tunnin kätilön jatkuvan " kannustuksen" alaisena: olin kuulemma huono ponnistaja. Varmasti olinkin. Kun lääkäri tuli paikalle, hän vasta huomasi, että lapsen pää oli lakitarjonnassa eikä mahtunut millään tulemaan. Sitten kiireesti imukuppia asentamaan... Se oli aika kamalaa, kiireessä lääkäri leikkasi liian syvän haavan, jonka arpi on vieläkin, 4 vuotta synnytyksen jälkeen toisinaan kipeä. Onneksi imukuppia kuitenkin käytettiin - neuvolan th sanoi, että kovin pitkittynyt ponnistus voi todella vahingoittaa lapsen aivoja. Itsehän ei synnytystilanteessa pysty ajattelemaan mitään ajankulua tai muutakaan - oikeasti saadaan olla tyytyväisiä tähän suomalaiseen terveydenhoitoon ja synnytyspalveluun.



Onneksi uskalsin saada toisenkin lapsen - tämä synnytys sujui hienosti ja koin ns. osaavani ponnistaa. Minulle oli tärkeää synnnyttää toisella kertaa mahdollisimman luomusti.

autettiin maailmaan imukupilla. Ponnistusvaihetta oli kestänyt 45 min, supistukset olivat lyhyitä, mulla alkoi voimat vähetä ja neidin sydänäänissä tapahtui laskua. Hän syntyi avosuisessa kasvotarjonnassa ja kätilö sanoi, että ikimaailmassa en olisi häntä pystynyt omin voimin ponnistamaan. Imukuppi oli kyllä kaamean kivulias kokemus minulle, mutta vauva syntyi tämän jälkeen parissa minuutissa. Pahka ja mustelma päästä hävisivät parissa päivässä.

Minulla myös oli apuna imukuppi, en kyllä ollut ponnistanut kuin vähän yli puoli tuntia mutta ilmoitin itse kätilölle että en jaksa enää!

Hän sitten ehdotti imukuppia ja minulle siinä tilanteessa sopivat kaikki ehdotukset... En kokenut sitä mitenkään kamalana juttuna, se oli helpotus, mutta lääkäri oli vähän rasittava... Ja lopulta imukuppi meni rikki eli sillä saatiin vain vähän apua, loppujen lopuksi ponnistin pojan itse maailmaan.

Mä en ollut vielä aloittanutkaan ponnistamista kun imukuppi laitettiin. Takana oli 19h kärsimistä suppareiden ja avautumisen kans ja päättivät sit helpottaa mun hommaa ja laittaa imukupin.

Hei. Minulla on viikon kuluttua laskettu aika ja tosiaan pelottaa mennä uudelleen synnyttämään edellisen kokemuksen jälkeen. Tyttärini syntyi pari vuotta sitten pitkän kaavan kautta. Synnytystä käynnisteltiin vauvan koon vuoksi pari vuorokautta ja alapää oli jo tosi hellä kun lapsivedet tuli. Sen jälkeen meni 7tunita kun alkoi 2h ponnistusvaihe ja eihän minulla tullut minkäänlaista ponnistuspakkoa. Niinpä päädyttiin imukuppiin ja epsomiaan. Siinä meni sitten verta, niin että olin menettää tajuni ja ilmeisesti murtui häntäluu ja haava oli kyllä erittäin kipeä. Tytär painoi 4225g ja pään ympärys oli 39 cm ja hänelläkin oli aika kipeä pää. Itse en meinannut toipua millään, vielä viikonkaan päästä en meinannut päästä pois sairaalasta, mutta lähdin jotenkin (sairaalasta eivät olisi vielä päästäneet).Onneksi kotona oli apua ja sain siellä tarvittavan määrän kipulääkkeitäkin, joita sairaalassa ei meinannut saada millään. Toipuminen oli pitkä ja työläs (pissa valui ilman mitään tuntoa) kävelemään en pystynyt, saatikka istumaan tai seisomaan. Makasin selälläni pari viikkoa, vaikka yritin kaikkeni. Sain sairaalassa kyllä lisäverta, mutta veriarvot eivät meinanneet nousta millään.

Nyt kätilö lupasi sektion, mutta viimeisellä käynnillä lääkäri eväsi sen sanoen, että kätilöillä ei ole oikeutta luvata ko asiaa. Nyt vauvan koko on jotain 4 kg ja taas aiotaan käynnistää. Mitenkähän tästä hengissä selviää, vaikka kovasti vakuuttelivat toisen syntyvän helpommin.

Mulla imukuppi teki todella pahan 3-asteen repeämän, synnytyksestä nyt kulunut 1,5 vuotta ja vieläkin arpikohta kiristelee välillä. Toisaalta poika tuli terveenä ulos, joten se kaikkein tärkeintä.