Henkinen kasvatusvastuu

jaatteko sen miestenne kanssa?



Meillä mies kyllä on lasten kanssa, tekee kotitöitä, tekee ruokaa ja on kaikinpuolin ihan kelpo isä.



Mitä siihen henkiseen puoleen tulee, se kaatuu kyllä täysin mun niskaani. Mies pärjää ihan hyvin vielä uhmaikäisen kanssa ja osaa pitää lapset kurissa ja herran nuhteessa.



Mutta kun lapsella on paha mieli, kun joku koulussa kiusaa tai kaveri sanoi pahasti, menee miehellä sormi suuhun. Eivätkä lapset edes kerro hänelle yhtään mitään sellaisia. Vielä liukkaammin pakenee paikalta, jos kouluikäinen tyttö luulee olevansa liian paksu, tuntee itsensä ihan tyhmäksi, eikä ees osaa mitään omasta mielestään.



Tai jos kaikki ei menekään niinku leffoissa ja lasten kehitysoppaissa. Hammaslääkärissä mies vielä lapset voi käyttää, mutta entä jos tenava ei kehitykään ihan samaan tahtiin kuin muut. Ei puhettakaan, että mies suostuisi istumaan toimintaterapeutin kanssa pohtimassa mitä nyt tehdään. Ei kai se lapsi nyt niin sairas ole, että jotain terapiaa tarttis. Ei olekaan - sairas siis. Hän tarvitsee vain pikkuisen enemmän apua oppiakseen asioita. Hetken päästä saattaa senkin jo hyväksyä, mutta en tiedä uhraako ikinä ajatustakaan sille, mitä ongelmat aiheuttavat lapsen itsetunnolle ja miten lasta voisii auttaa hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Noh, enpä tiedä uhraako ajatuksia ihan tavallisenkaan lapsen henkiselle kasvulle.



Henkisesti on läsnä jos jaksaa. Ja juuri niin kauan kuin jaksaa. Saattaa kyllä kysyä lapselta, että mites meni tänään koulussa tms. mutta tyytyy pariin lauseeseen. Kun tenava koittaa sitten selittää jotain hyvää juttua, saattaakin murahtaa, että katon nyt jääkiekkoa, voisitko mennä tekemään jotain muuta. Tiedän, että välittää lapsistaan, mutta joskus jopa minä joudun epäilemään, että kiinnostaako heidän elämänsä miestä ollenkaan. Sillai oikeasti.



Mä olen ajautunut tilanteeseen, että koitan isän sanomisia ja tekemisiä selittää parhaani mukaan ja paikkailla ja kuunnella sitten senkin eestä.. En vaan pysty jättämään lasta tärkeän asiansa kanssa tyhjän päälle. Tosin välillä eivät edes halua, että minä kuuntelen. Haluavat, että isä kuuntelee. Ja mä joudun sitten vastailemaan, miksi isä ei kuuntele... Olen usein käskenyt kysymään isältä itseltään, mutta eivät sitä tee. Eivät halua. Noh, enpä tiedä tulisiko edes vastausta...



Olen sen sata kertaa sanonut miehelle, etten halua olla siinä voina välissä. En halua selittää miehen tekemisiä ja sanomisia lapsille. Miksi mä joudun siihen tuon tuostakin? Enhän mä voi jättää vastaamattakaan? Vaikka se vastaus usein onkin, etten todellakaan tiedä.



Tämäkin ehkä olis pitänyt tietää jo kauan, ennenkuin alkoi miehen kanssa lapsia tehdä... Vaikka leikki-ikään asti kaikki menikin ihan mainiosti.



Monta kertaa olen kauhulla ajatellut edessä olevaa teini-ikää ja sen koetuksia. Tällä menolla aina vaan enemmän ja enemmän mä olen yksin kasvattamassa lapsia. Mitä isommaksi kasvavat, sitä vähemmän on varsinaisesti kyse fyysisestä hoitamisesta. Entä miten etäinen ja melko tuntematon isä vaikuttaa lapsiin? Saman katon alla, mutta silti kovin kaukana. Tunnen syvää riittämättömyyttä. Riittääkö se, että olen ja kuuntelen? Tai tottahan se riittäisi, jos olis esim. yh. Mutta silloin se toinen ihminen ei ole edes paikalla. Miten paikata sitä, jolta lapset odottavat saavansa jotain, mutta eivät saa?