Lue keskustelun säännöt.
Te, joiden lapsiluku täynnä ja pienimmätkin ylittäneet jo vauva/taaperoiän, tuntuuko tältä:
12.05.2011 |
itselläni siis kaksi lasta ja lapsiluku täynnä. Olen juuri selvinnyt rankasta vauva-ja pikkulapsiajasta. (Tai en tiedä, luetaanko 4-vuotias vielä pikkulapseksi, kai, mutta siis rankin vaihe siitä jo ohi. Yöt nukutaan hyvin, tajuaa jo puhetta, ei enää hölmöile niin paljoa kuin ennen, vähän järkeäkin jo päässä)
Kaveripiirissä on kuitekin paljon näitä, jotka ovat vasta perustamassa perhettä tai juuri meneillään vauva-arki ja raskausajat.
Kun vierailen heillä, ja näen esim. että perheen esikoinen on väsyneen äidin lahkeessa kiukutteleva uhmaikäinen, ja toisena siinä huutava pieni vauva ja/tai äiti raskaana ison mahan kanssa, tulee itselle jonkinlainen epätoivoisen pelonsekainen helpottuneisuuden tunne.
Sellainen että "ah, mun ei tarvi enää ikinä" ja "muistan niin hyvin tuon ajan, miten kestinkään!".
Muilla samoja fiiliksiä? Vai ootteko ihan innoissanne vielä pienistä vauvoista...?
Kommentit (32)
saavatpahan kokea elämää kaikilla mausteilla.
hiljaamielessäni ajattelen että luoan kiitos, minulle ei enää tuota!
Ikää on 44v ja pienimmäinen ealla koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
fiiliksiä tulee kuin ap:llä, vaikka toisaalta olen myös innoissani pienestä vauvasta :)
tuntuu kauhealta ajatella, että meidän lapset(7, 5, 2) olisivat tässä!
Myös minun vanhemmat ovat sanoneet, että parasta aikaa elämässä oli se kun me lapset olimme pieniä. Ja siitä huolimatta, että arki oli välillä rankkaa, rahat tiukilla, oma aika vähissä jne.
Nyt vanhempani matkustelevat enemmän, luovat enemmän uraa, kahvittelevat ystävien kanssa, käyvät ulkona syömässä, harrastavat ja shoppailevat. Toki myös viettävät aikaa lapsiensa ja lastenlastensa kanssa.
Kuitenkin siis kokevat, että ihanaa oli tuo pikkulapsivaihe!
Itse yritän nyt täysillä nauttia pikkulapsivaiheesta. Ajattelen myös, että voin nytkin tehdä niitä asioita, mitä haluan. Voin luoda myös uraa, shoppailla, tavata ystäviä, kyläillä, kahvitella, harrastaa jne.
Ja haaveilen vielä parista lapsesta!
Pikkulapsiaika on rankkaa omalla tavallaan, mutta kyllä ne teinitkin tuo omat ongelmansa!!
Ja minä nautin vauvoista, raskaudesta, imetyksestä jne.
Itse ajattelen, että ihminen kykenee kyllä moneen asiaan samaan aikaan. Puolison kanssa voi jakaa hoitamista ja töitä.
Välillä mietin, että tuleeko minustakin sitten keski-ikäisenä sellainen "kyylä", joka utelee muiden elämää kun "oma meni lasten mukana". =)
Joo, ei se elämä siihen lopu, mutta tällaisia ajatuksia tullut kun seuraa yhden jos toisen vanhenemista.
tuntuu kauhealta ajatella, että meidän lapset(7, 5, 2) olisivat tässä!
Myös minun vanhemmat ovat sanoneet, että parasta aikaa elämässä oli se kun me lapset olimme pieniä. Ja siitä huolimatta, että arki oli välillä rankkaa, rahat tiukilla, oma aika vähissä jne.
Nyt vanhempani matkustelevat enemmän, luovat enemmän uraa, kahvittelevat ystävien kanssa, käyvät ulkona syömässä, harrastavat ja shoppailevat. Toki myös viettävät aikaa lapsiensa ja lastenlastensa kanssa.
Kuitenkin siis kokevat, että ihanaa oli tuo pikkulapsivaihe!
Itse yritän nyt täysillä nauttia pikkulapsivaiheesta. Ajattelen myös, että voin nytkin tehdä niitä asioita, mitä haluan. Voin luoda myös uraa, shoppailla, tavata ystäviä, kyläillä, kahvitella, harrastaa jne.
Ja haaveilen vielä parista lapsesta!
Pikkulapsiaika on rankkaa omalla tavallaan, mutta kyllä ne teinitkin tuo omat ongelmansa!!
Ja minä nautin vauvoista, raskaudesta, imetyksestä jne.
Itse ajattelen, että ihminen kykenee kyllä moneen asiaan samaan aikaan. Puolison kanssa voi jakaa hoitamista ja töitä.
Välillä mietin, että tuleeko minustakin sitten keski-ikäisenä sellainen "kyylä", joka utelee muiden elämää kun "oma meni lasten mukana". =)
Joo, ei se elämä siihen lopu, mutta tällaisia ajatuksia tullut kun seuraa yhden jos toisen vanhenemista.
Aloitettiin viime kesänä koko perhe golfaaminen; aikaisemmin ei tällaiseen olisi ollut mahdollista, koska olisi pitänyt harrastaa eri aikaan. Kuntosalilla ym toki käytiin aikaisemminkin vuorottelemalla. Lisäksi minä opiskelen nyt, kun lapsetkin ovat koululaisia ja omatoimisia. en olisi jaksanut vaipparumban ja syöttöjen välill miettiäkään opiskeluja.
Sitten pienempi täytti 5v, ja mulle iski salakavalasti vauvakuume. Koitan järkeistää asiaa niin, että jos näen näitä vauvoja, taaperoita ja pikku-uhmiksia pahimmillaan, niin muistelen, että miltä se tuntui, mutta jotenkin yhtäkkiä huomaan kaipaavani sittenkin vielä yhtä rääkyjää. Saa olla vaikka minkämoinen, mutta jotenkin. En tiedä.
En taida enää tehdä. Haikeaa. Toisaalta, näiden 6 ja 8-vuotiaiden kanssa on niin helppoa ja jos he muuttaa ajoissa pois kotoa, olen vielä melko nuori tekemään itsekseni asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
vanhetessa, koska se on se aika, kun itse vielä jollain tavalla nuori ja elinvoimainen ja toiveita kaikenlaisesta. Kun tulee lapsenlapsia jne. joutuu kohtaamaan oman vanhenemisensa eri lailla. Eli ei se välttämättä se pikkulasten kanssa touhaaminen ole ollut sitä ihaninta vaan se, että mihin vaiheeseen omaa elämänkaarta se vaihe osuu.
Onhan niitä ihmisiä, jotka haluaa ihan työkseen olla vaikkapa päiväkodissa hoitajina. Se oli mulle aivan kammotus ja kidutus, junkuttaa päivästä toiseen alle kouluikäisten kanssa koko päivän. Voisko olla tylsempää työtä. Omien lasten kanssa tuo aika meni ihan ok, kun tiesi, että se kestää hetken, siinä oli oma uutuudenviehätyksensä ja sitten saa tutustua niihin myös, kun ovat isompia ja ne on osa koko elämää.
Mutta että rupeisin vauvan tai taaperon kanssa puljaamaan sitä syöttö, nukutus, uhmarumbaa nyt kun lapset on jo kivoja kouluikäisiä, joiden kanssa voi tehdä mitä vaan ja uskovat ja ymmärtävät puhetta. No thanks!
Mä saan nyt ihan ilman taka-ajatuksia leperrellä vauvoille ja tuoksutella niitä ilman, että mun pitäis ajatella, että tämmönen on saatava.
Ja joo, myönnän: olen ihan saatana helpottunu kun saan työntää sen pennun takaisin äidilleen ja jatkaa rauhassa kahvinjuontia tai mitä nyt sitten olinkaan tekemässä. Ja, kyllä, olen myös vähän vahingoniloinen. Siinähän kärsitte typerykset, mun ei enää tartte:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
elämä jatkuu. Muut saavat lapsia, ehkä oma lapsenikin aikanaan. Se on sitä normaalia elämänmenoa. Sen kummemmin kauhistelematta.
voi valitettavasti sanoa tuntevani samoin. Tykkään ihan hirveästi pienistä lapsista ja kaiholla noita aikoja muistelen. Meillä on lapsiakin jo neljä, kun mulle aina vaan pukkasi uutta vauvakuumetta. Nyt on kuitenkin pantu lapsenteolle stoppi ja tiedän että se on oikea päätös, mutta kyllä siltikin välillä kuumeilen uutta vauvaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei voi tietää mutta mä luulen, että musta tuntuisi juuri tuolta. Mulla on yksi lapsi ja haluaisin vielä toisen vaikka välillä mietityttää olenko ihan hullu kun näin pääsisi paljon vähemmällä. Olen aika omistautuva äiti mutta jotenkin luotan siihen, että mitä isompia lapset ovat sitä vaivattomampaa kaikki on vaikka uusia haasteitakin toki tulee kun lapset kasvavat.
Toki vauvat ovat myös ihania mutta en niitä itselleni rajattomasti haluaisi. Ennemminkin ehkä niin, että ystävien lapsia saisi vähän sylitellä ja satunnaisesti kenties olla hoitoapuna. Esikoinenkin on jo kaksivuotias ja imetän esimerkiksi häntä vielä varmaan pitkään eli varmaan tätä äitiyden auvoa ja toisaalta tuskaa esim. vaikka juuri imetyksen muodossa saa ihan tarpeeksi kokea jo yhden saati kahden lapsen kanssa. Jos kuitenkaan en koskaan saa toista toivomaani lasta voi olo varmaan olla vähäsen haikea kuitenkin mutta en usko, että siitäkään tulee itselleni kovin suurta surua vaan tämä kolo täyttyy muilla asioilla kuin luonnostaan. Mutta toki vaikea tietää kun ei toisen lapsen yritystä ole vielä edes aloitettu.
ja itsella myos helpottunut olo. Lapset ovat ihanassa iassa, ovat tavallaan viela pienia mutta kuitenkin monessa asiassa jo itsenaisia.
Monet tuttavat ovat nyt vasta perustamassa perhetta ja olen tosi onnellinen heidan puolestaan. On ihanaa pitaa sylissa heidan vauvojaan, mutta sitten antaa ne takaisin aidilleen. Itse en enaa jaksaisi vauva-aikaa ja kotona olemista. Meille riittaa kaksi lasta :)
meidän lapset on jo onneksi8v, 9v ja 17v. On aikaa omillekin jutuille ja lapset eivät ole enää niin äidissä kiinni. Ja kaveripiirissä on tosiaan paljon jotka vasta perustavat perhettä.