Te, joiden lapsiluku täynnä ja pienimmätkin ylittäneet jo vauva/taaperoiän, tuntuuko tältä:

että haluan vain hoitaa niitä pienimpiä ja katson haikeudella, vaikka meidän lapsiluku on tässä.

siltikin koen suoranaista helpotusta, kun tiedän, että lapsilukumme on lähes varmasti nyt täynnä. Onnittelen tuttuja vauvauutisista, mutta kateutta ei ole mukana tippaakaan. Ihanaa vain, että saa ostella toisten vauvoille lahjoja ja itse mennä kotiin jatkamaan helpottunutta arkea!



Ymmärrän siis sinua! Ja uskon, että tunteeni ovat samat vielä muutaman vuoden päästäkin, jolloin meillä ei enää eletä pikkulapsiaikaa.

vielä pikkuvauvoistakin innoissani, niitä vaan ei enää tule meidän perheeseen.

Meillä siis tilanne että lapsiluku myös täynnä (mies täysin ehdoton ja minäkin melko varma), 2 lasta: 6v ja vajaa 2v. ja juuri nyt tuon taaperon kanssa sellaista hulabaloota etten voisi kuvitellakaan enää yhtään enempää lasta meille. Silti ajattelen paria vuotta tästä eteenpäin ja pelkään että silloin tunnen kaihoutta ja jopa kateutta vauva/taaperoperheille.



Haluaisin että mulla samat fiilikset kuin sinulla sitten kun tämä pikkulapsivaihe on ohitettu :)

Meillä lapset 5- ja 1,5-vuotiaat lapset ja kun näen vauvoja, koen helpotusta ettei meillä ole enää vauvaa. :) Ihan vastasyntyneet saavat kyllä herkäksi ja ajattelemaan "olisipa minullakin tuollainen", mutta kun muistaa miten nopeasti ne siitä kasvavat, tulee taas järkikin päähän. :)

Tuttavat kun olivat viimeisillään raskaana, olin onnellinen, ettei enää tarvitse sitä synnyttämisen tuskaa kokea, tai kun joku imetti pientä vauvaa, olin tyytyväinen, että sekin aika rintatulehduksineen on jo ohi.



Nyt kuitenkin yllättäen mahdoton vauvakuume, meillä lapsia 3, nuorin 2v ja lapsiluku pitäisi olla täynnä.

meillä 5- ja 3-vuotiaat ja elämä tuntuu aika helpolta nykyään. Toisaalta kuitenkin haluaisin vauvan, mutta en jaksaisi kuitenkaan kaikkea alusta.



Kerran katsottiin omaa kotivideota, jossa kuopus oli syntynyt. Tunsin sääliä sitä äitiä kohtaan (eli itseäni) ja helpotusta, ettei tarvitse enää ikinä olla siinä tilanteessa.

nuorin 2v. ja mietin pitäisikö vielä viides lapsi tehdä joskus... ts. muutmaan vuodensisään kun olen kohta 40v.



Siis pikkulapsi aika on IHANAA, pelkään että tuntuu että on "elämä ohi" kun ei ole pieniä lapsia.



Olen elänyt sitäkin elämää tässä lasten välissä, kun ne on osin isoilla ikäeroilla, että oli vain koululaisia. Jotenkin elämä on paljon sisältörikkaampaa nyt taas kun pikkulapsiakin - silloin keskittyi liiaksi itseen ja uraan yms. eikä se ollut hyväksi perheelle.

Eli "onneksi meillä ei enää ole vauvaa/pikkulapsia", vaikka vauvoista olenkin aina kauhean innostunut.



Toisin kuitenkin kävi ja nyt meillä on kahden koululaisen lisäksi taapero ja neljäs vauva tulossa... Nykyistä taaperoa odottaessani kyllä mietin, miten nyt menin helpon elämäni pilaamaan, mutta oli se ihanaa:) Nyt odotan jonkinasteisella kauhulla tätä nelosta. Että millaine rumba meillä kohta onkaan.

Lapsia oli kaksi ja olin varma, ettei niitä tule enää lisää. Oli kyllä jollain lailla helpottunut olo, kun nuoremman kanssa varsinkin oli vauva-aika melko rankkaa.



No, kävipä sitten niin, että päätinkin aloittaa alusta ja nyt meillä on koululaisten lisäksi kohta parivuotias uhmis ja kuukauden ikäinen vauva. Nyt on välillä sellainen olo, että olinko ihan fiksu, kun tähän taas aloin, mutta toisaalta on ihanaa ja sitten tajuaa senkin, että tämä pikkulapsi aika on kuitenkin nopeasti ohi ja osaa nauttia siitäkin eri tavalla kuin noiden vanhempien lasten kanssa.

Eikä oo ollut edes rankkoja vauva-aikoja itsellä, en nyt vaan tahdo noita enempää... :-D



Hyi, raskaana olis kamalaa, saatika synnyttäminen, hyi saatana.



Pidän kyllä vauvoista ja hoidan mielelläni kavereiden vauvoja, mutta en mä itse tahtoisi siitä vastuussa olla muutamaa tuntia kauempaa.

Tuttavat saanet lapsia tässä pitkin vuotta, ja olen ollut tosi onnellinen heidän puolesta. Tykkään pitää sylissä ja autan mielellään. Mutta on se niin ihanaa kun on yksi kouluikäinen ja yksi kohta 3 vuotias. Asiat ovat niin paljon helpompaa kuin vauvan kanssa. En tosiaan enää halua imettää, valvoa yöitä ja vaihtaa puseroa kun on maidot tai puklut tullut rinnuksille.



Ihanaa kun on saanut kehon takaisin. Lapset nukkuvat yönsä, ja voidaan yhdessä käydä uimassa, syömässä pyöräretkillä.



Joo, meidän vauvakiintiö on ihan täynnä !

kuten joku aikaisempi kirjoitti, että "elämä tuntuu olevan ohi pikkulapsivaiheen jälkeen ja on paljon sisältörikkaampaa juuri pienten lasten kanssa."



Omat vanhempani sanovat usein että heidän elämäsä parasta aikaa oli ehdottomasti se kun me lapset olimme pieniä.



Toivottavasti en ala sitten joskus kynsin hampain roikkumaan pikkulapsiajassa vaan oppisin nauttimaan elämästä senkin jälkeen..

omat lapset ovat jo "isoja", vaikka meillä nuorin täyttää vasta 3. Ei ole minkänlaista kaipuuta vauva aikoihin vaikka meillä helppoja lapsia on ollutkin. Ei siis enempää lapsia meille, kolme on riittävästi.

eli "Luojan kiitos ei tota enää ikinä" - enkä edes usko Jumalaan ;)

nuorin 2v. ja mietin pitäisikö vielä viides lapsi tehdä joskus... ts. muutmaan vuodensisään kun olen kohta 40v.

Siis pikkulapsi aika on IHANAA, pelkään että tuntuu että on "elämä ohi" kun ei ole pieniä lapsia.

Olen elänyt sitäkin elämää tässä lasten välissä, kun ne on osin isoilla ikäeroilla, että oli vain koululaisia. Jotenkin elämä on paljon sisältörikkaampaa nyt taas kun pikkulapsiakin - silloin keskittyi liiaksi itseen ja uraan yms. eikä se ollut hyväksi perheelle.

Mäkin haaveilen viidennestä ja nuorin on 2v

kuten joku aikaisempi kirjoitti, että "elämä tuntuu olevan ohi pikkulapsivaiheen jälkeen ja on paljon sisältörikkaampaa juuri pienten lasten kanssa."

Omat vanhempani sanovat usein että heidän elämäsä parasta aikaa oli ehdottomasti se kun me lapset olimme pieniä.

Toivottavasti en ala sitten joskus kynsin hampain roikkumaan pikkulapsiajassa vaan oppisin nauttimaan elämästä senkin jälkeen..

todellakin täyttä (=ei ehdi tekemään juuri mitään muuta kuin lasten juttuja, tai ainakaan niin kuin itse haluaisi tehdä, eli kaikessa rauhassa)

mutta itse koin ennen lapsia eläväni enemmänkin sellaista elämää mistä nautin, ja luulen ja odotan että sitä myöten kun lapset kasvavat, pystyn taas elämään entistä enemmän "elämäni parasta aikaa".

Mä nimittäin saan hyvin paljon nautintoa esim. elokuvissa/teatterissa/konserteissa käymisestä, matkustelusta, kahviloissa istuskelusta, shoppailusta, ja ihan vaan kotona hiljaisuudessa olemisesta. Lukemisesta, puutarhan hoidosta.

Kaikesta sellaisesta siis, jota ei oikein pikkulasten aikana voi tehdä kuin hyvin rajoitetusti, vauva-aikana ei ollenkaan.

Tästä tulikin mieleeni, miksi toiset varmaan kokevat äitiyden rankempana kuin toiset, eiköhän se tunnu helpommalta niille, jotka oikeasti tuntevat että vauvojen ja lasten kanssa oleminen on sitä mistä eniten elämässään nauttivat? Ovat siis ns. "äitityyppejä" ja tykkäävät hoitaa?

ja sitten taas me, jotka tykkäämme enemmän toisenlaisesta elämästä ja tekemisestä, koemme äitiyden ja varsinkin pikkulapsiajan rankemmaksi?

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö esim. minä rakastaisi lapsiani ja tykkäisi heidänkin seurastaan :)

ap

vauva/taaperoaikoihin. Sitä on ehtinyt riittämiin elää kun olin ensin 3v esikoisesta kotona ja kahdesta nuorimmasta melkein 6v. Nyt töissä ja syksyllä yliopisto-opinnot alkaa työn ohessa. Ihanaa erilaista elämänvaihetta lapsiin keskittyneen elämänvaiheen jälkeen.:) Ei elämä todlelkaan ole pikkulapsivaiheen jälkeen ohi! Ja lapsien kanssa voi nyt tahdä paljon muuta kivaa, kuten käydä leffassa ja keilaamassa yhdessä, pyöräretkiöllä ja esikoisen (tytär) kanssa käydään shoppailemassa ja kahvilla/kaakaolla kahvilassa. Ja lapset siis 4v, 6v ja kohta 10v.

kuten joku aikaisempi kirjoitti, että "elämä tuntuu olevan ohi pikkulapsivaiheen jälkeen ja on paljon sisältörikkaampaa juuri pienten lasten kanssa." Omat vanhempani sanovat usein että heidän elämäsä parasta aikaa oli ehdottomasti se kun me lapset olimme pieniä. Toivottavasti en ala sitten joskus kynsin hampain roikkumaan pikkulapsiajassa vaan oppisin nauttimaan elämästä senkin jälkeen..

todellakin täyttä (=ei ehdi tekemään juuri mitään muuta kuin lasten juttuja, tai ainakaan niin kuin itse haluaisi tehdä, eli kaikessa rauhassa) mutta itse koin ennen lapsia eläväni enemmänkin sellaista elämää mistä nautin, ja luulen ja odotan että sitä myöten kun lapset kasvavat, pystyn taas elämään entistä enemmän "elämäni parasta aikaa". Mä nimittäin saan hyvin paljon nautintoa esim. elokuvissa/teatterissa/konserteissa käymisestä, matkustelusta, kahviloissa istuskelusta, shoppailusta, ja ihan vaan kotona hiljaisuudessa olemisesta. Lukemisesta, puutarhan hoidosta. Kaikesta sellaisesta siis, jota ei oikein pikkulasten aikana voi tehdä kuin hyvin rajoitetusti, vauva-aikana ei ollenkaan. Tästä tulikin mieleeni, miksi toiset varmaan kokevat äitiyden rankempana kuin toiset, eiköhän se tunnu helpommalta niille, jotka oikeasti tuntevat että vauvojen ja lasten kanssa oleminen on sitä mistä eniten elämässään nauttivat? Ovat siis ns. "äitityyppejä" ja tykkäävät hoitaa? ja sitten taas me, jotka tykkäämme enemmän toisenlaisesta elämästä ja tekemisestä, koemme äitiyden ja varsinkin pikkulapsiajan rankemmaksi? Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö esim. minä rakastaisi lapsiani ja tykkäisi heidänkin seurastaan :) ap

mä oon siis se, joka kirjoitti että elämä on nyt täydempää.

Toki mäkin nautin kaikesta mitä ap listasi, mutta koen että nyt kun nuorin 2v., niin voin tehdä kaikkia noita aika hyvin nytkin (ja aiemminkin jo). Lapset mukana usein.

No, tietty välillä on toki hetkiä että toivoisi hetken omaa rauhaa, mutta samalla tavoin mua ärsyttää mieskin välillä jos se kiehnää kun tahtoisin olla itsekseni.

Ehkä meillä on lapset joteknin muovautuneet tähän meidän olemisen malliin jo vauvasta niin hyvin, että välillä äiti puuhaa omiaan ja he omiaan ja että välillä äidin kanssa mennään shoppailemaan ja kahville ja matkoille jne., eivät ikinä ole ihan pahaksi vaivaksi olleet.

Sattunut kai tuurilla aika helppoja ja joustavia lapsia.

Meillä on kolme ihanaa lasta, vanhin ekaluokalla ja nuorin 2v. Aivan varmasti lapsiluku on nyt tässä. Olen todella onnellinen, että tuo kuopus vielä saatiin mutta nyt sitten riittää.



Meillä kaikki ovat olleet suht helppoha vauvoja, ja nyt tietysti isommat ovat jo "järkeviä". Voidaan mennä minne vaan, reissata, kyläillä aiempaa helpommin jne. Ainoa rajoite on pienimmän päiväunet mutta onneksi lapsi on sitä sorttia, että nukkkuu vaikka kepin nokassa...



Pari kaveria on saamassa syksyllä vauvan, ja olen todella iloinen heidän puolestaan. Tavallaan kaiholla olen muistellut kaikkea raskauteen ja synnytykseen liittyvää sekä sitä ihanaa pikkuvauva-aikaa. On myös kivaa kuunnella kavereiden odotusajan juttuja, nauvolakäynneistä, hankinnoista vauvalle jne. Kaikki tuo herättää itsessä kivoja muistoja mutta niitä on jo tarpeeksi. Enempää ei enää niitä tarvita, vaan nyt sitten kertyy muistoja ihan muualta.



Aika aikaansa kutakin. Vauvat on ihania mutta kunhan ne ovat jonkun muun vastuulla. Hoitaa voin ja olla apuna mutta ihan tarpeeksi olen jo yösyöttänyt, imettänyt, vaihtanut vaippoja jne.