Olen tajunnut, miksi olen niin masentunut. Ikävä kyllä

aika pelottava elää? JA msentuneena ei tarvitse kohdata pettymyksiäkään, katkerana ottaa vastuuta omista teoistaan ja tunteistaan?



Näin se ainakin oli minun kohdallani, ja voin sanoa, että ainakin olen paljon parempi äiti ja puoliso, varmasti ystäväkin ilman noita turhia katkeruuden ja masennuksen tunteita, kun kaikki asia on jo hyvin.

Tiedän tunteen, nyt olen ollut muutaman vuoden jo todella onnellinen mutta siihen meni monta vuotta ja jouduin pistämään elämäni aivan uusiksi. Parisuhde, työ, asuminen, harrastukset, elämäntavat ja suurin osa ystävistäkin.

Nyt en puoleen vuoteen ole käynyt psykologin jutuilla. Syönyt pienellä annoksella lääkkeitä kylläkin.

Mutta nyt, kun tajusin tämän itsestäni tulevan suuntautumisen ja jopa etsiytymisen masentuneeseen olotilaan, tunnen löytäneeni avaimet parempaan elämään. Voin hyväksyä itseni ihmisenä, joka tarvitsee masennusta " voidakseen hyvin" ja tunteakseen olevansa " oma itsensä" .

Voin nähdä itseni realistisemmin ja ymmärtää tunteita ja niiden yhteyksiä muuhun todellisuuteen.

En osaa selittää tätä kovin hyvin . Kunpa ymmärtäisitte, mitä yritän sanoa :)

t. ap

Jos ajattelen, millainen olisin ilman masennusta, en keksi mitään. En todellakaan tiedä, millainen olisin ilman sitä. Tulee jopa mieleen, pystyisinkö olemaan realiteeteissa ilman masennusta.

t. ap

ja elämän kovuuden ja karmivuuden ymmärtämisestä ja hyväksymisestä, minkä masennus tuo mukanaan.

t. ap

On pelottavaa päästää omasta surkeudesta irti, elää täysillä, nauraa ja hullutella. Pelkäsin että jos oikeasti " lähtisin lentoon" niin tulisin lopullisesti hulluksi, menettäisin järkeni ja eläisin rietasta elämää kuolemaksi asti. ;) Kuvittelin että onnelisuus tarkoittaa sitä että ei elä jalat maassa.

Hienoa että olet oivaltanut masennuksen olevan sinusta lähtöisin. Täällä valossa on oikeasti ihanaa elää. En enää haluaisi sinne pimeyteen. Olen aina pitänyt itseäni melankolisena ja vakavana ihmisenä, sekin oli vain omaa keksintöäni. Oikeasti olen spontaani,iloinen ja huumorintajuinen sekä valtavan romanttinen. ;)

ulkopuoleltakin, syvästi ymmärtäen.

Toisen tyypin syyllisyys (ts. kokee syyllisyyttä olemassaolostaan) on pulmallista, koska sen aiheuttaa sisäistetty tunne omasta pahuudesta. Tunne hoidetaan tunteella, mutta tähän tarvitaan vastatunnetta. Sen vuoksi rangaistus ei pure tähän syyllisyyteen. Negatiivisen minäkuvan omaava ihminen tuntee tyydytystä saadessaan rangaistuksen. RAngaistus on hänelle oikein ja siten syyllisyyttä myötäilevä tunne. Näin syyllisyys vain vahvistuu.

Yritin vuosikausia parantaa itseäni, mm. terapialla ja lääkkeillä, mutta tuloksetta. Olen myös huomannut, että elämäni tosiaan on merkityksettömämpää ja hailakampaa ilman surumielisyyttä. Tuntuu siltä, että elämän näkee realistisemmin, ja on jotenkin vastaanottavaisempi ja viisaampi kaiken suhteen - kuten sinäkin sanoit. Maailmantuska on voimavarani nykyään, ei taakka.



Ollaan vain tavallista herkempiä ihmisiä, ei siinä sen kummempaa. Yritä hyväksyä itsesi.

En ole ihan varma, se tunne saattaa olla ihan tottakin.

t. ap

Ehkä tällaisenkin olemassaolon tavan voi hyvillä mielin hyväksyä :)

t. ap

on tuttua viidelletoistakin, voisipa melkein olla itseni kirjoittama. Ja minulle myös on viime aikoina tullut mieleen, että tämän kanssa nähtävästi tosiaan joutuu elämään koko loppuikänsä. Tunnistan kyllä myös masennuksesta saatavan oudon tyydytyksen. Mutta toisaalta vaakakupissa on painavampi masennuksena aiheuttama tuska ja pelko siitä mitä ahdistus tekee aikaa myöten kropalle.

Suosittelen Paulo Coelhon kirjoja, nerokas mies. Vaikutat älykkäältä joten saattaisit hyvinkin saada hänen kirjoistaan itsellesi jotakin. Alkemisti on tietenkin se tunnetuin mutta tätä aihetta käsittelee ehkä eniten Veronika päättää kuolla.

Kuvittelen miltä tuntuisi, jos esimerkiksi hyppäisin rekan alle. Mutta toisaalta ymmärrän, ettei kuolema ratkaise mitään, ja että aina kannattaa odottaa: asiat kääntyvät pakostakin parempaan, kun jaksaa odottaa. Jos tulee oikein paha olo, syön hiukan suklaata ja odotan sen vaikutusta. Usein itsemurha-ajatukset menevät jo sillä ohi :) Kieroutuneen helppoa. Onneksi. Vaikka minulla siis on tuollaisia ajatuksia, ymmärrän niiden turhuuden ja osaan ylittää niiden houkuttelevuuden.



Sosiaalinen sopeutuminen tuntuisi kovin merkityksettömältä ja tylsältä, myös stressaavalta. Pidän yksinäisyydestä, kunhan saan silloin tällöin ystävällisen ja toden kontaktin muihin ihmisiin.



t. ap

Voithan tuollaisen olotilan hyväksyäkin, ei siinä mitään. Mutta itse samassa tilassa olleena voisin sanoa, että lopulta kuitenkin on kyse pelosta ja suojamekanismeista. Käytät masennusta ja sitä maailman pahuudessa möyrimistä suojamuurina maailmaa vastaan. Se, että et voisi saada koskaan ystävää, koska olet liian outo...no se on myös sitä, ettet koskaan ota riskiä siitä, että näyttäisit todellisen minäsi jollekin. Vaikka väität, että elämä on hailakampaa ilman masennusta, niin todellisuudessa se ei ole. Tällä hetkellä masennus ja melankolia on ainoat tunteesi joita osaat tuntea, mutta jos oikeasti uskaltaisit avautua ja näyttää todellisen minäsi maailmalle, saisit kokea niin paljon enemmän tunteita. Nyt tosiaan luulet, että jos masennus jätetään pois, jäljelle ei jää mitään.



Samoin on helppo välttää pettymykset elämän ja maailman suhteen, jos ei niille koskaan edes anna mahdollisuutta. JOs vaan sitkeästi kuvittelee että maailma on vain paha ja raadollinen paikka, niin silloin latistaa jo ne pienetkin hetket onnea ja kauneutta joita maailma tarjoaa. Silloin ei koskaan anna todellista mahdollisuuttaa onnelle, jos koko ajan pitää toisella kädellä kiinni kyynisyydestä ja maailmantuskasta, ettei vaan tarvitsisi pettyä.



Ja mun mielestä se syyllisyys-lainaus oli tosi hyvä. Negatiivinen minäkuva on usein tulosta lapsuudesta, vanhemmista, jotka eivät kannustaneet vaan latistivat, vanhemmista, jotka saivat iskostettua lapsen päähän, että tämä on laiska, huono, kuriton, tuhma tms. Tällaiselle ihmiselle masennus ja negatiivisuus on nimenomaan sitä minäkuvan vahvistusta, vaikka ihminen itse ei sitä tajuaisikaan. Eli silloin negatiiviset tunteet ja kokemukset antavat ihmiselle sitä turvallisuuden tunnetta, josta me kaikki olemme niin kovin riippuvaisia.

Yritän löytää ja lukea nuo kirjat mahdollisimman pian. Jos olisi mahdollista jättää masennus taakseen menettämättä yhteyttä todellisuuden tunteeseen ja kontaktia muiden ihmisten kanssa, tekisin sen mielihyvin.

t. ap

Meidänkin maassamme ihmiset kuolevat sairauksiin, jotka yhteiskuntarakenteet eli ihmisten yhteisölliset valinnat aiheuttavat.

On totta, että en odota ihmisistä kovin paljoa hyvää. Mutta miten muutoin voisin ajatella? Jos ajatellaan todellisia, realistisia majattelun mahdollisuuksia?

t. ap

Tämä on Henry Jamesin kirjasta, jonka nimeä en muista. Kohdasta, jossa puhutaan Mayn ja Marcherin suhteesta ja heidän henkisestä välimatkastaan:



" It was as if these depths, constantly bridged over by a structure that was firm enough in spite of its lightness and of its occasional oscillation in the somewhat vertiginous air, invited on occasion, in the interest of theis nerves, a dropping of a plummet and the measurement of the abyss."



t. ap

onhan maailma paha, eihän siitä pääse yli eikä ympäri. Toisaalta maailma on myös hyvä. Jos mietin omaa elämääni, todellisuudessa voi havaita moninkertaisesti enemmän hyvää kuin pahaa muitten ihmisten taholta. Siinä mielessä maailman voi nähdä varmasti monella tavalla, eri lailla hyvää ja pahaa painottaen.



Erikseen on sitten tieysti luonto, jota ei voi ajatella hyvän ja pahan akselilla. Luonnossa on omat lakinsa, moraalin ulkopuolella. Ja se on kyllä todella pelottavaa. Luonto on usein ihmisen näkökulmasta armoton.

Ensinnäkin se, että itse sen loppujen lopuksi valitsee, miten tämän elämän elää ja kokee. Ihan oikeasti. Oma asenne on kaiken a ja o. Eikä niitä asenteita pysty hetkessä muuttamaan, mutta pikkuhiljaa.



Elämä on myös kaunista ja ihanaa. Mä pelkään kamalasti menettäväni lapseni, koska he ovat kallisarvoisinta elämässäni. Mutta koska tuo pelko vain tuhoaa elämääni ja onnellisuuttani, yritän muuttaa sennettani niin, että nautin jokaisesta päivästä heidän kanssaan, ja jos heidät menettäisin, olisin onnellinen ja kiitollinen ajasta, jonka sain heidän kanssaan viettää... Okei ei se ihan noin simppeliä olisi, mutta esimerkkinä.



Tiedän ihmisiä, joilla on kaikki olennainen ympärillään (ihanat lapset, tarpeeksi materiaa, jotta loppuelämän hyvinvointi turvattu, ihmisiä jotka välittää), ja jotka silti ovat onnettomia, vihamielisiä ja negatiivisia´. JA sitten tiedän ihmisiä, jotka ovat kokeneet kamalia menetyksiä elämässään ja todellisia vastoinkäymisiä, ja jotka silti ovat onnellisia ja iloisia. Kyllä se elämänilo ja onnellisuus lähtee yksilöstä itsestään, ja siihen voi itse vaikuttaa. KAiken avain onse, että tahtoo todella vaikuttaa ja uskaltaa tehdä sen. Että opettelee rakastamaan itseään tarpeeksi ymmärtääkseen, että todella ansaitsee sen.