Jo vanhempasi kuolisi nyt...

Sen takia naurattaa aina kun täällä pilkataan vanhoja vanhempia ja hehkutetaan nuoria.

Mun vanhemmat on 19-20 v mua vanhempia mutta eipä niistä ole iloa ollut.

Soittelen äitini kanssa vähintään kerran päivässä ja isänkin kanssa tulee soiteltua viikottain.



Kerron KAIKEN elämästäni äidille, olen aina kertonut. En halua edes ajatella, että joutuisin luopumaan hänestä. Äiti on mun rakkain ihminen maailmassa heti lapseni jälkeen.



Toivottavasti saan viettää vielä monta kymmentä vuotta Äitini kanssa.?

Eivät silti olleet kummoisia. Ap

joten en osaa vanhempieni menetystä vielä edes kuvitella. Vanhemmiten, kun olen saanut omia lapsia, niin oma äiti on tullut taas niin läheiseksi. Ollaan enemmän samanarvoisia "äitejä" molemmat. :)

äidistä en ihan tiedä

Tuntuu, että olen surrut jo, mutta totuus iskee kai vasta kun todella kuolee. On erityisen sairas ja menehtyy varmasti pian. Äidin kuolema on niin vaikea ajatus, etten osaa sana miten selviän siitä edes hengissä. Olemme erittäin läheisiä kuten sisrustenikin kanssa.



Vanhemmat ovat syntyneet -47 molemmat

se olisi minulle todella suuri menetys. Tarvitsen vielä vanhempiani enkä haluaisi heitä vielä menettää.

Itse olen hyvin toimeentuleva yli 40 ja vanhempani sairastelevat paljon. En tarvitse vanhempieni rahoja tai perintöä, en myöskään tarvitse heitä lapsenvahteina, mutta tarvitsen äidin ja isän.

*

ja aivan todella.



Meillä on ollut rakastava suhde aina ja vaikka nykyään olen ihan itseniänen eikä me kyllä soitella kuin kerran viikossa - jos ei tavata - niin kyllä surisin.



Isä oli viime kesänä vähällä kuollakin. Tuli silloin joitain asioita mietittyä.



Näin siis vaikka vähän perintöäkin on sit joskus luvassa.

Nin myös mieheni ja lapseni.

Sama juttu jos anoppi kuolisi.

Koko maailmani tuntui romahtavan.



En usko että isäni kuolema enää kovin paljon hetkauttaisi. Olin äidin tyttö.

surisin. Luultavasti isän kuolema tulee olemaan pahin, olen aina ollut isän tyttö. Nyt jo ottaa välillä koville, kun tajuaa elämän rajallisuuden omien vanhenevien vanhempien muodossa. Heitä on aina aiemmin pitänyt niin itsestäänselvyytenä, nyt kun ovat alkaneet sairastella, niin tulee välillä mieleen että entäs sitten kun heitä ei enää ole.

Sen lisäksi että surisin omaa menetystäni, surisin myös sitä, mitä lapset menettävät. Ihanan mummolan, jonne saa aina koulun jälkeen mennä tekemään läksyjä ja syömään mummin tekemään välipalaa. Nuorempi ei saisi kokea tuota ihanuutta lainkaan, ja vanhempi tipahtaisi ihan tyhjän päälle.



Se olisi aivan kamalaa.

Rakastan heitä todella paljon.