Antakaa nyt olla niistä lasten hukkumisista!

Itse olen moneen otteeseen ylivarovaiseksi haukuttu äiti. Olin viime kesänä miehen, vauvan ja 4v:n kanssa uimassa hyvin turvalliseksi kehutulla rannalla, jossa on erikseen aidattu alue uimataidottomille lapsille.



4v heitteli palloa jonkun toisen pikkulapsen kanssa, vettä n. nivusiin, itse olin vauva sylissä ihan vieressä ja mies rannalla. Vieras lapsi heitti pallon aidan yli syvälle puolelle, oma lapseni lähti juoksemaan perään. Karjuin lapselle "EI, EI SAA MENNÄ!" ja juoksin perään. Mutta vauva sylissäni hidasti niin, että oli sentistä kiinni etten saanut kiinni. Ja lapsi ponnisti käsittämättömän näköisesti korkean aidan yli syvälle puolelle. Olin itse nivusiani möten vedessä, ei paikka johon laskea vauvaa, vauva käsivarsillani en yli päässyt. Mies juoksi kuin sprintteri laituria myöten ja ponnisti perään... ja nosti lapsen ylös.



Selvittiin säikähdyksellä. Mutta opin sen, että kaikkeen ei ihminen (edes tällainen hermoheikko ylivarovainen) osaa varautua. Opin myös sen, että kellukkeista ei ole tositilanteessa paskankaan hyötyä.



Antakaa olla, oikeasti. Tajuan, että vanhempien syyllistäminen parantaa omaa oloanne, kun kuvittelette, että riittävällä ennakoinnilla voi välttää kaiken pahan. Uskokaa huviksenne: ei voi. Se tapahtuu silmänräpäyksessä ja se simänräpäys tuntuu ikuisuudelta, jolloin tuntuu kuin omat liikkeet tapahtuisivat hidastetusti ja jokainen sekunnin murto-osa tallentuu muistiin kuin poltettuna.