Miksen pysty sanomaan miehelle, etten tahdo enää olla tässä liitossa?

Vaikka kaikki onkin minun syytäni, se, että meillä menee huonosti, se, että hän on koko ajan niin h*lvetin vihainen, se, että hän purkaa pahan olonsa lapsiin kiukuttelemalla, rähjäämällä, puhumalla inhottavasti.



Silti... mies ei tajua lähteä, vaikka kaikki hänen mielestäänkin kai on päin persettä. Ja minä en saa sanotuksi, etten halua edes yrittää enää korjata sitä perimmäistä syytä, mistä tämä kaikki johtuu.



Pitäisi uskaltaa, jos ei itsensä, niin lasten takia. Mutta syvään on juurtunut se ajattelumalli, että kun naimisiin on menty niin tässä pysytään. Omaa onneaan ei saa asettaa lasten ja avioliiton edelle, vaan itsehän tämä on valittu. Ei pidä olla itsekäs eikä itsekeskeinen vaan viimeiseen asti on yritettävä. Tahtoi tai ei.



Tunnollista ja kunnollista...