Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä yllätti vauvan synnyttyä ja arjen alettua?
12.04.2011 |
1. kohdalla se, että vauvaa piti päiväaikaan pitää käsissään melkein koko ajan. Hän heräsi heti, jos laskin jonnekin, ei nukahtanut itsestään eli tuntui, että vauvaa piti pidellä koko ajan. Mulla ei ollut silloin kantoliinaa enkä osannut asentaa siskolta saatua rintareppuakaan ennen kuin vähän myöhemmin. No, aikanaan lapsi oppi nukkumaan ensin lyhyitä päiväunia ja myöhemmin pitempiä rattaissa.
2. kohdalla yllätti se, että lapsi piti pitää koko ajan itsensä lähellä eli esikoisen takia ei uskaltanut jättää mihinkään, missä en itse ollut. Ikäeroa vajaat 2 vuotta. Samoin esikoisen raju mustasukkaisuus yllätti.
3. vauvan suhteen yllätti se, miten suuresti lapsi ilahdutti minua, pelkkä hänen katselemisensa teki minut onnelliseksi ja tämä todella jatkui pitkään ja vieläkin kohta 4-vuotiaana hän on hellyyttävä
4.vauvan kohdalla yllätti se, että arki pysyy edelleen pystyssä ja pystyn touhuamaan muiden lasten kanssa kaikkea, mitä ennenkin (paitsi uimassa ei olla juuri käyty). Vauva nukkuu sylissä, kun pelaan esikoisen kanssa jne. Kaikki hoituu, vaikka vauvakin on mukana. Nyt sitten tuo, mikä ensimmäisen kohdalla yllätti (jatkuva sylissäpito), ei enää tuntunut missään ja aika pian se aika meni ohikin tämän lapsen kohdalla.
Kommentit (10)
Tai siis, kyllähän meidänkin vauva teki noin, mutta ei niin kuin se yleensä käsitetään. Ei siis syönyt ja sen jälkeen nukkunut tuntikausia sängyssään tai vaunuissa, herätäkseen taas syömään. Vaan oli tunnin välein rinnalla syömässä, nukkui vaan sylissä tai kantoliinassa. Jos sen laittoi sänkyynsä, niin heräsi 5 minuutissa kiljumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se että vauva vain nukkui ekat viikot. Isä oli ihan turhaan jäänyt kotiin. Kun isyysloma loppui niin vauva alkoi virkistyä ja vaatia huomiota ja silloin olisi tosiaan isää tarvittu kotona :(.
että olikin ihan sama ihminen edelleen ja miten vähän mikään muuttui. Jotenkin odotti jotain suurta "äititunnetta".
Vaikka se oli mulla aika lievänä, tunsin silti ajoittain oloni aika toivottomaksi yksin vauvan kanssa miehen ollesssa paljon työmatkoilla. Samoin se yllätti, kuinka oma hormonitoiminta ei salli äidin nukkua, vaikka vauva nukkuikin. Ekat pari kk oli vielä helppoja, mutta sitten 3-6kk oli pahimmat, kun en pystynyt itse nukkumaan juuri ollenkaan. Odotin vain, että vauva herää.
Toisen kanssa yllätti se, kuinka "helppoa" voi olla 1v3kk:n ja koliikkivauvan kanssa. Varsinkin sen jälkeen, kun koliikki loppui reilut 2kk:sena ja yöt nukuttiin ilman herätyksiä sen jälkeen.
Kolmannen kohdalla yllätti se, etteivät kaikki vauvat nukukaan päivällä tuntikausia putkeen vaunuissa :D
ettei rakastanutkaan vauvaa enempää kuin itseään.
se että vauvan hoito olikin raskaampaa kuin luuli, eikä pelkkää "kivaa".
se kuinka uskomattoman paljon pelkäsi että vauva kuolee nukkuessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, miten kiinni vauvassa onkaan ne ekat kuukaudet, kun vauva ei viihdy lainkaan yksin.
Imetys olikin aluksi hirveän hankalaa, ja JATKUVAA, vauva oli rinnalla tuntikausia, sitten kun viimein nukahti ja laittoi sen omaan sänkyyn, 5 minuutin päästä se olikin täysin hereillä taas huutamassa.
Vauvaa ei voinutkaan jättää isukin hoitoon, kun ei se huolinutkaan tuttipulloa.
Todellakin,kaikki yllätti, mutta niin myös se äidin suunnaton rakkaus lastaan kohtaan, joka nousee kaiken yläpuolelle :)
olen nääs niitä lapsivastaisia ollut aina, ja 36-vuotiaaksi ajattelin, ettei järkevä nainen anna miehen kusettaa itseään raskaaksi ja synnyttämään, koska synnyttäminen on ihan järjetöntä puuhaa. Ja tissit on miehiä varten, ja ällötti ajatuskin vauvasta imemässä rintaa.
En tykännyt lapsista yhtään, minusta ne olivat aina meluisia, räkäisiä, likaisia, tyhmiä, rasittavia ja pilasivat kaikki aikuisten väliset jutut, oli sitten kaverisuhde tai muu juttu. En koskaan ottanut kenenkään lapsia syliin, enkä kysellyt kiinnostusta leikkien lapsien kuulumisista. En katsonut kenenkään vaunuihin. Eikä minua pyydetty kummiksikaan. (Yllätys... ;)
Sisaruksiani kyllä aina hoivasin ja rakastin, nuorin syntyi kun olin jo täysi ikäinen.
No, sitten löytyikin "se oikea", jonka kanssa lasten tekeminen tuntui oikealta sekin. Ja tulin 36-vuotiaana äidiksi ensimmäistä kertaa. Synnytys oli miellyttävä kokemus, vauvaa imetin heti salissa ja se tuntui oikealta (imetinkin sitten 13 kk), enkä kertaakaan ole ajatellut yöllä imettämään herätessäni, että joko taas... Kaikki on ollut ihanaa, ja on edelleenkin, vaikka kakkonenkin on tehty 1v 9kk ikäerolla.
Ainoastaan harmittaa se, että ymmärrän nyt tyhmyyteni, ja sen, miten huono ystävä olen ollut. Olisin voinut olla tueksi ja avuksikin... Ja jos olisin tullut järkiini aiemmin, olisin voinut tehdä lapsia vähän useamman. No, ehkä yhden kuitenkin vielä, jos Luoja suo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että se ei välttämättä ala sujua, tekisit mitä.
Ja että pärjäsin kolmannenkin synnyttyä yksin lasten kanssa, kun mies töissä kl 7-21 arjet ja pyhät.
Erosin kyllä myöhemmin, ei ollut mikään parisuhde elää noin.
Alue: Aihe vapaa
Ensimmäiset kuukaudet heräsin aamulla maitolammikosta ja tuntui ettei puhdasta hetkeä ollutkaan kun suihkun jälkeen maitoa alkoi valumaan valtoimenaan.