Pahimmat repeämät synnytyksessä

Kiinnostaisi tietää, missäpäin Suomea näitä pahoja repeämisiä ja muita vammoja tapahtuu? Lähipiirissäni ei ole yhtään pahasti vammautunutta tai traumatisoitunutta naista, tuntuu myös, että positiivisimmat kokemukset ovat 70-80 luvun äideillä, vaikka puudutteita ei juuri käytetty. Aika on toki varmaan vienyt muistoja pois, mutta repeämien osalta on kuulemma selvitty vähällä.

Lisäys edelliseen...kyseessä siis keskipainoiset lapset, n. 3-3,8kg.

Ja kuinka monelle...

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 09:27"]

Kiinnostaisi tietää, missäpäin Suomea näitä pahoja repeämisiä ja muita vammoja tapahtuu? Lähipiirissäni ei ole yhtään pahasti vammautunutta tai traumatisoitunutta naista, tuntuu myös, että positiivisimmat kokemukset ovat 70-80 luvun äideillä, vaikka puudutteita ei juuri käytetty. Aika on toki varmaan vienyt muistoja pois, mutta repeämien osalta on kuulemma selvitty vähällä.

[/quote]

Minulla lukee synnytyskertomuksessa näin: "Emättimessä, välilihalla ja vasemmassa häpyhuulessa repeämää." Ei kuulemma olisi tarvinnut tikkejä lainkaan, olivat vain pintahaavoja. Aloitin ponnistamisen 21.35 ja lapsi syntyi 21.51. Kätilö käski odottaa pään synnyttyä, jotta tulisi mahdollisimman vähän repeämiä.

[quote author="Vierailija" time="09.05.2014 klo 02:54"]

Mulla tehtiin molemmille puolille episiotomia, mutta mitään muita vaurioita ei tutkittu, sillä kätilö vaihtui juuri kun piti alkaa tikkaamaan. Vauriot "korjasi" nuori opiskelija, jonka jäljiltä haavat aukesivat ensimmäisen ulostuskerran yhteydessä. Kuljin sitten noin vuoden verran pienen omenan kokoinen reikä alapäässä. Lopulta se umpeutui, mutta sisälle jäi kaviteetti, joka tulehtui 1.5 vuoden ajan. Istuin vain toisella kankulla noin 3 vuotta.

Itse pidän nyt mahdollisena, että lisäksi emättimen takaosa oli ainakin revennyt. Välilihaa ei käytännössä ole jäljellä lainkaan, vaan emättimen alareuna on suoraan kiinni peräaukossa. Mulla on ainakin rectoseele, todennäköisesti enteroseele ja mahdollisesti cystoseele. Vaurioni ovat sitä tyyppiä, ettei tavara tule kunnolla ulos, ja vuosien ponnistelun seurauksena mulla on nyt valtavat pukamat ja krooninen vakava anemia, jota on hoidettu jopa verensiirroilla.

Kaikkein kamalinta oli se, että luulin 15 vuoden ajan olevani ainoa maailmassa, jolle oli tullut tällaisia oireita synnytyksestä. Koska tietoa ei ollut, en osannut mennä lääkäriin, eikä tällaisia asioita tule muutenkaan kerrottua yleislääkärille.

Oman elämäni se yksi synnytys on siis aika pitkälle pilannut, lähinnä tuon anemian vuoksi, joka on vienyt voimat. Nyt kynnys lähteä korjausleikkauksiin on todella iso, sillä jo parin epäonnistuneen pukamahoidon jälkeen kivut olivat hirveät. Jos korjaus epäonnistuisi, en enää kestäisi sitä henkisesti.

[/quote]

Hakeudu ihmeessa jonkin pätevän plastiikkakirurgin hoitoon. Nuo kuvailemasi vauriot ovat tavallisia ja niitä on mahdollista hoitaa leikkauksella

Mun kohdalla (3. ja 4. asteen repeämät) en syyttäisi kätilöitä. Omaani ainakaan. Ponnistusvaiheessa ponnistamista hidasteltiin ja jarruteltiin, että paikat ehtivät venyä. Samoin kätilöt hieroivat, rasvasivat välilihaa (eivät kuitenkaan leikanneet sitä). Kaikkia kikkakolmosia tehtiin. Mikään ei vain auttanut. Kudostyyppini on ilmeisesti "joustamaton", jos niin voi sanoa. Toisen lapsen tosin synnytin sektiolla. En lähtenyt kokeilemaan kuulunko siihen 7 % joka repeää toisessa synnytyksessä yhtä pahasti.

Mutta lohdustuksen sana repeämistä pelkääville: Ei sitä repeämistä huomannut. :-P

T. 37

[quote author="Vierailija" time="09.05.2014 klo 16:02"]

Ei voi tätä ketjua lukiessa tajuta millaista puoskarointia suomessa synnyttäminen on, kyllä kätilöt saavat arvostelua ihan syystä :(

Ja vilpittömät myötätunnot kaikille teille, joille kävi huonosti, ei kenellekään naiselle pitäisi tuollaista tapahtua, ja jos käy, niin se pitäisi korjata viimeisen päälle julkisella puolella.

[/quote]

Onko muuten normaali käytäntö, että sisätutkimusta ei tehdä, jos lapsivesi on mennyt kotona? Ystävälleni ei tehty, kuulemma infektioriski. Ponnistelua aloiteltiin, ilman että kohdunsuun avautumismittaa oli tiedossa, kyseessä ensisynnyttäjä.

quote author="Vierailija" time="09.05.2014 klo 16:57"]Mutta miten entisaikojen naiset perimätiedon mukaan mukamas menivät heinäpellolle tai navettaan heti lapsen synnytettyään töitään jatkamaan? En usko tuota ollenkaan.

[/quote]

No ne ehkä menivät, joiden synnytys sattui sujumaan hyvin. Ne taas, jotka kuolivat synnytykseensä, eivät menneet enää minnekään. Nämä pahoin revenneet, jotka täällä kirjoittelevat, eivät varmaankaan olisi kirjoittelemassa ilman nykyaikaista hoitoa. (Silti olen sitä mieltä, että Suomessa ei tehdä lähimainkaan kaikkea mitä voitaisiin näiden vaurioiden ehkäisemiseksi!)

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 10:51"]

[quote author="Vierailija" time="09.05.2014 klo 16:57"]Mutta miten entisaikojen naiset perimätiedon mukaan mukamas menivät heinäpellolle tai navettaan heti lapsen synnytettyään töitään jatkamaan? En usko tuota ollenkaan.

[/quote]

No ne ehkä menivät, joiden synnytys sattui sujumaan hyvin. Ne taas, jotka kuolivat synnytykseensä, eivät menneet enää minnekään. Nämä pahoin revenneet, jotka täällä kirjoittelevat, eivät varmaankaan olisi kirjoittelemassa ilman nykyaikaista hoitoa. (Silti olen sitä mieltä, että Suomessa ei tehdä lähimainkaan kaikkea mitä voitaisiin näiden vaurioiden ehkäisemiseksi!)

[/quote]

Oma äidinäitini on joutunut synnyttämään noin... 9 lasta kaiken kaikkiaan. Kaikki synnytyksistä eivät olleet todellakaan helppoja, esim. ensimmäisestä jäi jo pysyvä ulosteenpidätyskyvyttömyys. Mutta hän sanoo, ettei naisten vaivoista siihen aikaan välitetty, ei ainakaan jonkun tavallisen pirtin akan vaivoista.

Ja tuo töihin heti ryhtyminen oli pakko, koska mies ei "naisten töihin" koskenut ja asuivat syrjäisellä maatilalla, kaukana muista ihmisistä joista olisi voinut olla avuksi. Roisia touhua kyllä ollut, muistran aina kun isoäitini kertoi kun mies oli töiden takia muualla kun eräs lapsista syntyi, joten hän pisti jonkun vanhemmista lapsista katsomaan muiden perään, sanoi lapsille että hän menee halkoja tekemään, ja kävi synnytttämässä lapsen saunassa, sitten palasi takaisin nyytin kanssa arjen töihin...

Mun tekee niin pahaa, niin pahaa teidän kaikkien pahasti revenneiden puolesta!

synnytys on kamalaa touhua, mutta noin kamalaa sen ei koskaan pitäisi olla!

itsellä 2 synnytystä takana, muttei yhtään tikkiä.

peräsuolen laskeuma tuli, mutta se on pientä verrattuna teidän ongelmiin.

toivottavasti kukin saa tahoillaan värkkinsä tavalla tai toisella kuntoon.

voimia!

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 08:53"]

Onko ollenkaan selvitetty sitä, miten iso tekijä epiduraali on näissä repeämissä? Kun synnyttäjä ei tunne mitään, synnytys ei etene ja sitten lasta revitään ulos ja repeämiä tulee?

Itse päädyin melko sattumalta ekaa lasta odottaessani luomulinjalle: ei lääkkeellistä kivunlievitystä. Synnytin esikoiseni (5 kg) ja kolme seuraavaa ilman suuria vammoja: tikkejä on tullut kaikkiaan alle 20 ja kunto on nyt (40+) ihan ok. Olen normaalikokoinen.

Kätilöitä on ollut monenlaisia ja monet ovat olleet mukaviakin, mutta kaikki ovat aina tyrkyttäneet lääkkeitä ja hoputtaneet. Kauhea kiire on saada se lapsi ulos. Ponnistusvaiheessakin aina hoputetaan.

Tiedän olevani onnekas ja tiedän, ettei tämä ole mikään patenttiratkaisu, mutta olen itsepäisesti (ja miehen tuella) synnyttänyt mahdollisimman "luonnollisesti", pystynyt pitämään hoputtajat etäällä ja esim. ponnistanut omaan tahtiini. Tuloksia ovat sitten lopulta kätilötkin kiittäneet ja ihmetelleet.

Lapsia on kuitenkin synnytetty ennenkin. Tietysti silloin kuoltiin, tiedän faktat. Mutta nykyisin normaaleihin synnytyksiin puututaan liikaa. Tulos voikin olla sitten huono: repeämiä ja vaivoja. Äidit haluavat kivunlievitystä ja kätilöt ja lääkärit repivät lapsia ulos kohduista.

Joku sanoo nyt, että ei naisia voi pakottaa synnyttämään ilman kivunlievitystä. Ei kai voi enkä minä ole ketään pakottamassakaan. Sanon vain, että synnytyskipu on sietämätöntä lähinnä ponnistusvaiheessa ja se kestää alle 30 minuuttia ensisynnyttäjälläkin, jos kaikki menee hyvin. On mukavaa olla tajuissaan ja synnyttää ja olla reipas heti synnytyksen jälkeen.

Eikä tämä ollut mitään piruilua näille, joille on tullut vaivoja. Sympatiat teille ja toivottavasti saatte apua. Halusin vain tässäkin ketjussa muistuttaa, että monella on hyviäkin kokemuksia, joita tietysti toivoisi kaikille. 

[/quote]

minulla on käynnistetty molemmat synnytykset ja ne helvetilliset kivut ovat tulleet juurikin käynnistys tipasta.

ja se kipu jatkui toisella 8h ja toisella6h.

kivut olivat niin pahat että jälkimmäisessä synnytyksessä pyörtysin useaan otteeseen,

epiduraalista huolimatta.

toinen syntyi matkalla leikkaussaliin, itsekseen ilman ponnistuksia.

tuo sinun tekstisi saa minun niskakarvani pystyyn..

jokainen tuntee kivun eri vaiheissa eri tavalla.

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 14:08"]

[quote author="Vierailija" time="12.05.2014 klo 08:53"]

Onko ollenkaan selvitetty sitä, miten iso tekijä epiduraali on näissä repeämissä? Kun synnyttäjä ei tunne mitään, synnytys ei etene ja sitten lasta revitään ulos ja repeämiä tulee?

Itse päädyin melko sattumalta ekaa lasta odottaessani luomulinjalle: ei lääkkeellistä kivunlievitystä. Synnytin esikoiseni (5 kg) ja kolme seuraavaa ilman suuria vammoja: tikkejä on tullut kaikkiaan alle 20 ja kunto on nyt (40+) ihan ok. Olen normaalikokoinen.

Kätilöitä on ollut monenlaisia ja monet ovat olleet mukaviakin, mutta kaikki ovat aina tyrkyttäneet lääkkeitä ja hoputtaneet. Kauhea kiire on saada se lapsi ulos. Ponnistusvaiheessakin aina hoputetaan.

Tiedän olevani onnekas ja tiedän, ettei tämä ole mikään patenttiratkaisu, mutta olen itsepäisesti (ja miehen tuella) synnyttänyt mahdollisimman "luonnollisesti", pystynyt pitämään hoputtajat etäällä ja esim. ponnistanut omaan tahtiini. Tuloksia ovat sitten lopulta kätilötkin kiittäneet ja ihmetelleet.

Lapsia on kuitenkin synnytetty ennenkin. Tietysti silloin kuoltiin, tiedän faktat. Mutta nykyisin normaaleihin synnytyksiin puututaan liikaa. Tulos voikin olla sitten huono: repeämiä ja vaivoja. Äidit haluavat kivunlievitystä ja kätilöt ja lääkärit repivät lapsia ulos kohduista.

Joku sanoo nyt, että ei naisia voi pakottaa synnyttämään ilman kivunlievitystä. Ei kai voi enkä minä ole ketään pakottamassakaan. Sanon vain, että synnytyskipu on sietämätöntä lähinnä ponnistusvaiheessa ja se kestää alle 30 minuuttia ensisynnyttäjälläkin, jos kaikki menee hyvin. On mukavaa olla tajuissaan ja synnyttää ja olla reipas heti synnytyksen jälkeen.

Eikä tämä ollut mitään piruilua näille, joille on tullut vaivoja. Sympatiat teille ja toivottavasti saatte apua. Halusin vain tässäkin ketjussa muistuttaa, että monella on hyviäkin kokemuksia, joita tietysti toivoisi kaikille. 

[/quote]

minulla on käynnistetty molemmat synnytykset ja ne helvetilliset kivut ovat tulleet juurikin käynnistys tipasta.

ja se kipu jatkui toisella 8h ja toisella6h.

kivut olivat niin pahat että jälkimmäisessä synnytyksessä pyörtysin useaan otteeseen,

epiduraalista huolimatta.

toinen syntyi matkalla leikkaussaliin, itsekseen ilman ponnistuksia.

tuo sinun tekstisi saa minun niskakarvani pystyyn..

jokainen tuntee kivun eri vaiheissa eri tavalla.

[/quote]

No tarkoitus ei ollut todellakaan sinänsä arvostella ketään. Sulla synnytys käynnistettiin, joten ei siinä "luonnollinen" synnytys ollut tulossakaan.

Yritän nyt vielä sanoa, etten mitenkään ylvästele ns. luomusynnytyksilläni enkä mainosta niitä minään urheiluna. Halusin kirjoittaa vain siksi, että minulla kaikki meni hyvin ja mietin, voisiko olla niin, että epiduraalit sun muut loppujen lopuksi ovat usein (tai ainakin joskus) enemmän haitaksi kuin hyödyksi?

Miten tämän nyt osaisin sanoa? Minun puolestani kukin saa tehdä ihan mitä haluaa enkä puutu siihen mitenkään, mutta kaikki nämä jutut pieleen menneistä synnytyksistä... Nyt moni vaatii sektiota. Onko ihan varmaa, ettei onnellisimpia, terveimpiä äitejä saataisi luomusynnytyksillä? (Itse ainakin halusin silti synnytyspaikaksi ison sairaalan, jotta apu on lähellä, jos eteen sattuu jotakin, jota luonto ei pysty hoitamaan.)

Minä ihan tavallinen nainen olen synnyttänyt neljä isoa vauvaa ilman ongelmia, kävellyt synnytyssalista omin jaloin osastolle ja lähtenyt kotiin heti kun on päästetty. Tajuan, että minulla on ollut onnea, mutta mietin vain, onko jotakin osuutta ollut sillä, että en ole suostunut mihinkään synnytykseen puuttumiseen, kun se ei ole lääkärin mukaan ollut välttämätöntä. Monesti on kärkkäästi tyrkytetty käynnistystä, kipulääkitystä, kalvojen puhkaisua jne. Minulla oli vain vahva intuitio, että mitään ei saa tehdä. Ainakin minun kohdallani lopputulos on ollut hyvä.

Ajattelemisen arvoinen asia - ainakin minun mielestäni. 

Eikä kyse oli siitä, että pitäisi kärsiä välttääkseen vielä suuremman kärsimyksen. Kyse on siitä, että joskus fyysinen kipu ei ole paha asia. Ihmiset juoksevat maratonejakin ihan huvikseen. Yhtä lailla synnyttämisen voi - halutessaan - ottaa fyysisenä haasteena. Endorfiinit ovat korkealla urakan jälkeen.

Tämän kaiken menettää, jos joutuu vain lääkityksen ja muiden toimenpiteiden tahdottomaksi uhriksi.

Ja vielä kerran: ymmärrän, että aina se ei ole omasta halusta kiinni.

Itsellä on synnytys vasta edessä, ja olen miettinyt myös näitä puudutuksia ja muita kipujuttuja. Pahimmat kokemukset olen kuullut hätäsektion tai käynnistetyn synnytyksen kokeneilta. Vielä, kun kaikki kivut eivät ole kunnolla tiedossa, ainakin ajattelee, että mielellään olisi ilman puudutusta. Supistuskipuja enemmän hirvittävät tällä hetkellä nuo mahdolliset repeämät, kivuliaiden supistusten vuoksi olen ollut levossa jo monta viikkoa.

Ja sitä piti vielä kysyä, että onko näitä repeämiä tullut episiotomiasta huolimatta, sen lisäksi siis? Kun tässä meidän sairaalassa taitaa olla käytäntönä, että leikkaavat sen yleensä aina, tutuille on tullut 1-3 tikkiä aina.

[quote author="Vierailija" time="13.05.2014 klo 09:54"]

Ja sitä piti vielä kysyä, että onko näitä repeämiä tullut episiotomiasta huolimatta, sen lisäksi siis? Kun tässä meidän sairaalassa taitaa olla käytäntönä, että leikkaavat sen yleensä aina, tutuille on tullut 1-3 tikkiä aina.

[/quote]

Kyllähän niitä tulee, koska episiotomia ei varsinaisesti estä repeämien syntyä.

Halusin sektiota viimeiseen asti mutta minua painostettiin kunnes alistuin. Ei sitä voinut vaini valita, ei sitä annettu. Vauvan päänympärys oli 39 cm ja alkoi syntyä käsi poskella. Ponnistusvaiheessa koko henkilökunta lähti salista palaveriin ja jättivät minut miehen kanssa kahden. Kun tulivat 40 minuuttia myöhemmin takaisin, olin jo varma että kuolen, ja vauvan sydänäänet heikkenivät. Yhtäkkiä porukkaa olikin aika paljon, otettiin imukupilla ja yksi lääkäri painoi vatsasta. 2. asteen repeämät sulkijalihakseen asti, ja minua tikattiin kauan.

Yöllä hoitajat eivät antaneet kipulääkettä kun kukaan ei ollut lukenut hoitokertomusta. Itkin tuskissani ja lopulta mieheni vaati lääkärin paikalle. Kun hänet herätettiin paikalle, hän oli ilmeisen harmissaan koska sanoi että olin revennyt tosi pahasti, ja antoi kipulääkepiikiin välittömästi.

Jouduin olemaan sairaalassa päiviä koska uloste ei alkanut pysyä sisällä. En pystynyt hoitamaan vauvaa, vaan hänet kannettiin rinnalle. Kotonakaan kahteen viikkoon en voinut istua enkä mennä kauas vessasta. Seksiä en uskaltanut kokeilla lähimpään puoleen vuoteen ja sittenkin arvet sattui, oli tunnottomuutta. Ilmaa meni sisään jne.

Kolmella gynekologilla piti käydä valittamassa ennen kuin löytyi eka laskeuma. Vähättelivät ettei täällä mitään laskeumaa ole. Mitään tietoja tai apuja ei saanut jälkihoitoon, ei mitään keskusteluapuja ei mitään.

12 vuotta myöhemmin lopulta päätin itse, että ei tämä ole normaalia. Emätin oli väljä, uloste pakkautui, pahat laskeumat, arpia särki, välilihaa ei ollut. Olin säästänyt rahaa, että menen sitten vaikka yksityiselle. Pääsin korjausleikkaukseen ja nyt olen lopulta sinut taas alapääni kanssa. Lisää lapsia ei tullut ja yhden avioliiton se maksoi.

Älkää nyt hyvät ihmiset SYNNYTTÄMISEN takia miettikö, että "en ikinä halua lapsia". Tiesittehän, että Suomessa on kaksi vaihtoehtoa synnyttää. Alateitse tai sektiolla. Ja kyllä, se on valintakysymys. Riittää, kun kertoo, että alateitse synnyttäminen pelottaa. Pelko on lääketieteellinen syy sektiolle.

Itse valitsin sektion. Kaikki meni hyvin ja jäljelle omaan kehoon ja pieni, sievä arpi, joka on jo vuodessa hyvin haalistunut.

Tsemppiä kaikille, jotka olette alateitse ikäviä asioita joutuneet kokemeaan :( 

- OnnellinenÄiti - 

Mä repesin synnytyksessä, kun luin norpista ja emättimistä

4. asteen repeama ensimmaisessa synnytyksessa. Imukupilla vedettiin eika vauva edes ollut kovin iso. Enemman huolestuttaa jaiko siita jotain lapselle kun nyt vuosia myohemmin on koulussa vaikeuksia yms. Olisin halunnut toisen synnytyksen sektiolla, mutta paatin etta yritan ilman laakkeita alakautta, jos ekan vaikeudet johtuivatkin epiduraalista joka hidasti synnytysta. Mutta en kyennyt luomuna,ramppasin vaan jatkuvasti vessassa oksentamassa kivusta ja lopulta otin epiduraalin. Eppari tehtiin, mutta en revennyt ollenkaan, kiitos asiantuntevan katilon, joka ei antanut laakarin tulla vetamaan imukupilla. Ekasta ei jaanyt pysyvia vammoja, tikattiin leikkurissa. Kolmatta en uskalla enaa yrittaa.

Onneksi en ole ehdokas papukaijamerkkiin tässä kisassa, huh kun tulee kylmä hiki lukiessakin.

Sen vaan haluan sanoa että melko pienikin epparihaava/repeämä voi olla aika inhottavan tuntuinen ja pitkään. Minulle teki kätilö "rutiinina" episiotomian ekassa synnytyksessä, ja se haava siellä oli tosi tuskainen pitkään. Pissaaminen sattui, istuminen sattui sietämättömästi, ja pysyvästi siihen välilihaan on jäänyt koholla oleva kukkakaalimainen arpimuodostuma siihen mistä leikattiin. Eniten harmittaa, että eppari tuskin olisi edes ollut tarpeen, sen kun vaan oli tapana tehdä automaattisesti .Luin myöhemmin että ko. synnytyslaitos on niitä joissa eniten tehdään episitiomioita.