Kun kattoo meidän valokuvia, on kuin minua ei olisi olemassakaan

Minä otan aina kuvat. Mies osti hienon järjestelmäkameran vuosi sitten, mutta kuvien otto on silti jäänyt mulle ja mun pokkarille... Ja harvoinpa sitä itsestään niitä kuvia ottaa.

että isä teki aina kaiken heidän kanssaan, kun olivat vauvoja: isän kanssa kylvyssä, isä syöttää, isän kanssa pyöräilemässä...

Se vaan ettei kauheesta naurata koska mies ei kauheasti touhua lapsen kanssa joten oon ikuistanut ne harvinaiset hetket...

hautajaispöydällä tönöttää. Henki on veks jo muutenkin, ei tarvii kuolla uudestaan häpeästä.

että isä teki aina kaiken heidän kanssaan, kun olivat vauvoja: isän kanssa kylvyssä, isä syöttää, isän kanssa pyöräilemässä...

Se vaan ettei kauheesta naurata koska mies ei kauheasti touhua lapsen kanssa joten oon ikuistanut ne harvinaiset hetket...

Jokunen vuosi sitten loukkaannuin vakavasti ja oikeasti sairaalassa maatessani ajattelin, että jos olisin kuollut, niin lapsille ei jäisi oikeastaan ollenkaan kuvia minusta. Ehkä joku yksittäinen otos jossa olen nukahtanut lattialle 40 asteen kuumeessa (ja ollut niin hassun näköinen että siitä on pitänyt ottaa kuva).

Se on noloa oikein kerjätä toista kuvaamaan itseä. Nyt olen kuienkin kerjännyt ja vielä korostanut että voisi sitä ottaa enemmänkin kuin yhden kuvan tilanteesta, jotta voi hieman valita niitä paremman näköisiä säilytettäväksi.

Ei niitö kiinnosta hössätä kameroiden ja valokuvakansioiden kanssa. Kuvaa itseäsi aikalaukaisijalla, että olet mukana silloin tällöin. Työnnä kamera miehen käteen lasten synttäreillä ja jouluna sen sijaan, että esität unohdettua marttyyria.

joten häntä ei taas paljonkaan kuvissa näy. Mutta tilanne, kuvakulma on hänen, hän on sillä lailla läsnä. Kuva on ikäänkuin hänen "katseensa".

On meistä kyllä yhteisiä kuviakin, jonkun muun ottamia. Ja mun ottamia kuvia miehestä.

normaaleja ettei niitä katsota ikuistamisen arvoiseksi. Mutta kun mies tekee jotain lasten kanssa, se on NIIIIIIIIIIIIIIIIIIIN hienoa ja erikoista että pitää heti ottaa valokuva.

:=/

On katkeruuden aihe sekin, että isin leikit lasten kanssa ovat valokuvissa ja äidin ei!



Voi pieru, lavastakaa itsenne maalaamaan lasten kanssa vesiväreillä ja tanssimaan vaikka balettia, jos niitä kuvia on oltava todisteena äitiytenne kruunuksi!

joten siksi minusta on vähän kuvia.

Meillä lapset saa useinkin kuvata digipokkarilla. Ihan pari-kolme vuotiaskin osaa jo ja isommat on nopeammin hyviä, kunhan neuvoo. Sitten poistat ne huonommat. Lapset rakastaa kuvata äitiä touhuissaan ja toisiaan ja leluja yms. Itse oon aika kyllästynyt kuvaaja, joten tuo lapsille työn ulkoistus toimii. Huom. kuvia täytyy lasten ottaa sitten paljon, että tulee joku hyväkin ja huom. onhan ne vähän erilaisia lapsen vinkkelistä. Tosin oppivat rajaamaan ajan kanssa, sen etupaneelin kanssa.

koska hän yleensä ottaa kuvat.

Mutta tilanne, kuvakulma on hänen, hän on sillä lailla läsnä. Kuva on ikäänkuin hänen "katseensa".

ei se välttämättä itse tajua :) Senkuin työnnät kameran aina välillä käteen ja sanot että haluat itsekin näkyä joissain kuvissa. Tai sitten teet niinkuin minä; otat kukvia itselaukaisimella ;)



t. yh jolla on paljon kuvia itsestään lasten kanssa

Minä ymmärrän varsin hyvin aloittajaa. Se on ikävää, ettei itsestä ole ainuttakaan julkaisukelpoista kuvaa..

Olen itse itsestäni ottanut kuvia, kaukolaukaisijaa hyväksikäyttäen, "hätä keinot keksii".

Tilanne siis se, että jos/kun kuolen, ei minusta olisi ainuttakaan kuvaa jäljellejääneille. Sairastan ärhäkkää syöpää ja siksi tuokin on niin pinnalla..

Voihan se tuntua mitättömältä asialta, mutta henkilökohtaisella tasolla se on aika iso asia kuitenkin.

Puolisoni ei kuvaa minua koskaan. En tiedä miksi. Ei vaikka joskus olen pyytänyt.

No, onhan tässä suhteessa kaikki muutenkin pielessä. ;)

Minä itse olen meillä yleensä se joka kuvaa tätä arkista elämää. Kuvailen lapsia leikeissään jne. Mies sitten kuvaa "virallisemmat" tilaisuudet. Ja olishan mustakin kiva jos olisi joitakin kuvia joissa minä olen lasten kanssa, mutta en nyt sentään yöuniani menetä asian takia.



Ja toisaalta en edes tykkää olla kuvattavana kun en ole tottunut tähän "uuteen" itseeni joka on 20kg painavampi kuin nuorena tyttönä ennen lapsia... enkä tietysti totukaan kun en niitä kuvia näe.

Jos esim. lapsi on sylissäni, mies rajaa kuvan kaulani kohdalta poikki, niin ettei kuvassa näy kuin lapsi. Ja tästä ei saisi loukkaantua?

koska minä olen yleensä aina se, joka kuvaa.

Onhan se vähän sääli, kun joutuu itsestään lapsen kanssa ottamaan kuvia itselaukaisutoiminnolla. Miehelle tosiaan pitää se kamera työntää käteen ja patistaa, ja sitten se osaa vielä löytää sellaiset itselle epäedulliset kuvakulmat. :P



Juhlissa onneksi voi pyytää jotain muuta sukulaista räpsäisemään pari otosta ja itse keräilen surutta muistitikulle mummojen kameroilla otettuja kuvia, niin saa muunlaisiakin otoksia.