Kun kattoo meidän valokuvia, on kuin minua ei olisi olemassakaan

Anoppikin ryntäsi kuvaamaan miestä ja lastamme ja höpötti koko ajan että "Pekka ja Kalle siinä tekevät sitä ja tätä", vaikka olin myös siinä vieressä ja mukana. Ihan kun en olisi ollut olemassa ollenkaan :(

Jopa silloin, jos ollaan kaksin oltu reissussa, mies kuvaa mieluummin rakennuksia ja maisemia. Minä en saa tulla kuvaa pilaamaan.

joten luonnollisesti en sitten näy kuvissakaan. Ihan huolestuttaa, että minkä kuvan ne sitten pistävät näytille mun hautajaisissa ;). Oishan se noloo, jos kuolis kuuskymppisenä ja muistotilaisuudessa ois esillä kakskymppisen kuva.

kuvattavaksi

Meille tulee huomenna vieraita, niin todennäköisesti sitä tulee hieman laittauduttua, joten siinäpä on sitten hyvä hetki ennen vieraiden tuloa ottaa lapset sohvalle ja pyytää miestä ottaan kuva.



Eiköhän se mieskin pyynnöstä tartu joskus kameraan ja ottaa meistä sen kuvan. Yleensä minä kuvaan.



Kiitos ap muistutuksesta / asian nostamisesta esille! Pienetkin kasvaa niiiiin nopeaan, että harmittaa yhteisten kuvien uupuminen. Kehoitahan sinäkin jonkun ottaa teistä kuva!

kuvattavaksi

yksin ja lasten kanssa?

mutta en mä ainakaan oikeestaan haluais mitään studio- tai poseerauskuvia. Vaan kuvia lapsesta ja minusta, touhuamassa millon mitäkin, arkisissa puuhissa kuten vaikka pelaamassa, lukemassa, pihatöissä yms... Mutta taitaapa olla, ettei noita tule :) Yh:n arkea ei ikuista kukaan.



Terkuin ei-ap

mä otan aina meidän kuvat ja olen niin pahasti ylipainoinen että muutamaan kuvaan olen suostunut mutta muuten mua ei näy missään...

mutta sentään omien vanhempien ja appivanhempien kuvissa sentään vilahdan toisinaan.

kuvaajaksi? Kamera vain mukaan :)

Ystävät sitten kysyvät, että miksi en ole kuvassa.



En kyllä ole juuri minkään näköinen. Jokainen kuva, jossa itseni näen, on järkytys, johon täytyy totutella kauan.

Siskon kanssa tästä joskus aikanaan puhuttiin, ja otettiin asiaksemme ihan pyytää miestä kuvaamaan joskus meistäkin. Vähän se tuntuu kiusalliselta ja että pitäisi "poseerata", mutta täytyy vaan yrittää näyttää arkiselta touhuissaan. ;) Toisin kuin mies, joka on tottunut siihen, että huseeraan kameran kanssa. Siis tilanteissa, jotka haluan ikuistaa; kuvaan ensin miestä ja lasta, sitten lykkään kameran miehelle että tule sinä välillä tälle puolelle. Tai joskus muuten vaan tokaisen, lomalle mennessä tms., että huolehdithan sinäkin kuvaamisesta, että näkyy itsestäkin todisteita, että olen ollut reissussa! :)

En ole koskaan välittänyt olla kuvattavana, vaikka mitään ulkonäköön liittyvää kompleksia ei ole. En vaan jotenkin tykkää sellaisesta. Oikein ärsyttää jos joissain juhlissa tms. joutuu ryhmäkuviin pönöttämään vasten tahtoaan. Ja koskapa en itse halua muiden ottamiin kuviin, en oikein itsekään osaa kuvata muita ihmisiä (paitsi lapsia kuvailen joskus).



Meidän lomakuvat on just niitä rakennuksia ja maisemia, mielenkiintoisia kasveja, eläimiä, ruokia, kylttejä yms., mutta vähemmän ihmisiä. Luulen, että jos nyt kuolisin, hautajaisissa olisi varmaan esillä ylioppilaskuvani (joka on nyt jo 15 vuotta vanha), koska mitään muuta sopivaa kuvaa ei taida olla olemassakaan. :P

Meillä on toisinpäin, eli minä esiinnyn kuvissa enemmän lapsen kanssa kuin mies ja poika, mutta sellaisiakin kuvia löytyy myös. Mies vain tykkää ottaa kuvia meistä jos kamera vain on lähettyvillä :)

Kun ei edes kuviin pääse.

Kun ei edes kuviin pääse.

on noussut ihan väärällä jalalla sängystä, tui tui. ?

missä ei näkyisi möhömaha ja 7 leivän uuni-persse.

että isä teki aina kaiken heidän kanssaan, kun olivat vauvoja: isän kanssa kylvyssä, isä syöttää, isän kanssa pyöräilemässä... Meillä mies ei vaan tykkää kuvata ja minä olen aina se, joka kuvaa.

joten luonnollisesti en sitten näy kuvissakaan. Ihan huolestuttaa, että minkä kuvan ne sitten pistävät näytille mun hautajaisissa ;). Oishan se noloo, jos kuolis kuuskymppisenä ja muistotilaisuudessa ois esillä kakskymppisen kuva.

matkoilla olen ehkä noin yhdessä kuvassa sadasta :)

eipä tuo haittane, eipähän ole ainakaan mitään noloa näytettävää :))