Oletko hankkinut lapsen, vaikka sinulla ei ollut vauvakuumetta?

Suhdetta en vielä konkreettisesti tiedä, koska ei ole vielä syntynyt.

ei ollut vauvakuumetta kun tulin yllätyksenä raskaaksi. Se oli elämäni paras vahinko, enkä voisi lastani enää yhtään enempää rakastaa.



Taustana siis jo pitkä parisuhde 9v, ei vaan oltu vielä lapsentekoa siinä vaiheessa vielä suunniteltu. Kävi näppärästi ilman stressiä... naimisiin mentiin raskausaikana ja olemme edelleen onnellinen ydinperhe.

Kahta ensimmäistä taas kuumeilin kovastikin.



Minusta nämä asiat eivät mitenkään ole vaikuttaneet suhteeseeni lapsiin.

Maailman rakkain ja ihanin. Se miten rakas lapsi on oli ehkä elämäni suurin ylläri.

Itselläni ei ole koskaan ollut vauvakuumetta. Minulle se tarkoittaa yleisesti kaikkien vauvojen ihastelua ja hymistelyä asian ympräillä. Vauva hankittiin miehieni aloitteesta. Päätös tehtiin hiljaa asiaa sulatellen ja yritys kesti pitkään. Lasta ikään kuin "oppi" haluamaan. Täyspäinen nainen kyllä rakastaa omaa lastaan, vaikka ei olisi koskaan kuumeillutkaan.

Ja kohta kolme. Rakastan lapsiani, pyrin hoitamaan heidät hyvin, varsinkin sitten, kun ovat alkaneet osoittaa hellyyttä ja kiintymystä myös mua kohtaan, olen todella kiintynyt heihin.



En osaa arvata, millaista vauvakuume olisi. Voin ehkä sen sanoa, että minulla ei ole kovin vahvaa "emovaistoa" kuitenkaan ja olen aika vahvasti ensin minä, sitten vasta äiti ja nainen. Lapseni ovat myös jo tosi aikaisin olleet jollain hassulla tavalla itsenäisiä - tai ei ehkä itsenäisiä, mutta voimakkaasti omia persooniaan. Niin paljon, että siitä on huomauteltu. Eivät ole takertuneet muhun kovin paljon.

Lapseni on minulle maailman tärkein ja rakkain asia, parasta mitä minulle on tapahtunut.



uskon vakaasti ettei vauvakuumeella ole minkään valtakunnan merkitystä sille, millainen suhde vanhemman ja lapsen välille muodostuu. Vauvakuume vain saa ihmiset tekemään lapsia.



Normaali aikuinen, jota on lapsena rakastettu ja joka on vauvana hoidettu asianmukaisesti, kyllä rakastaa ja hoitaa lapsensa hyvin. Se on jossain niin syvällä selkäytimessä tai jossain se vanhemman rakkaus ja hoivavietti, sieltä se putkahtaa esiin.

Vähän alle nelikymppisenä tapasin vihdoin miehen, joka tuntui siltä oikealta. Hänelläkään ei ollut lapsia, joten päätettiin, että lapsi saa tulla jos on tullakseen. Mikään katstrofi ei olisi ollut, jos ei olisi koskaan tärpännyt. Meillä tosin tärppäsi heti. Lapsi on meille tärkein asia maailmassa, enkä ole koskaan rakastanut mitään niin kuin häntä. Joten paikkansa pitävät ne sanonnat, että äidinrakkaus on kaikkein vahvin tunne.

Esikoista intoilin ja hänestä haaveilin jo kauan etukäteen.



Kuopus taas tehtiin kun oli alunalkaenkin päätetty että (ainakin) kaksi lasta eikä liian pitkää ikäeroa.



Molempia lapsia rakastan yhtä paljon ja yli kaiken. Kuopukseen suhde on aina ollut ehkä mutkattomampi, mikä johtuu ihan vaan lasten personallisuuseroista - esikoinen on räiskyvämpi ja haastavampi tapaus.