Lue keskustelun säännöt.
Sanoisitteko mulle suoraan, onko mun elämässä jokin vialla?
25.10.2005 |
Olen aika yksinäinen, ja kaipaisin tukea ja kenties suoraakin puhetta joltakin. Täällä kehtaan kysyä apua ihan suoraan. Sanokaa, onko mun elämä ihan " normaalia" ?
Olen kolmikymppinen, hiljattain valmistunut akateemiseen ammattiin, ammattini on ihmissuhdetyötä ja kohtuullisen raskasta (teen auttamis- ja neuvontatyötä). Olen siirtynyt vuoden alusta tekemään alan töitä. Olen parisuhteessa, jossa saan valtavasti tukea kumppaniltani ja sitä olen tarvinnut tässä siirtymässäni todella paljon.
Elämäni on sitä, että herään aamulla aikaisin todella väsyneenä ja " maani myyneenä" , en jaksaisi millään nousta. Pakotan itseni ylös ja lähden töihin. Työmatka on pitkä ja matkan aikana hiljalleen virkistyn, kunnes töissä aamukahvin jälkeen painan töitä todella antaumuksella, työlle kaikkeni antaen. Käyn ylikierroksilla, yritän antaa itsestäni mahdollisimman paljon. Nautin työstäni, on ihanaa tuntea auttavansa muita ihmisiä ja tekevänsä merkittävää työtä. Kun työpäivä on ohi ja tulen kotiin, olen aivan poikki. Kaadun sohvalle, itkettää ja väsyttää. En jaksa innostua mieheni kotiintulosta, en laita itseäni, en jaksa käydä lenkillä. Olen aivan voipunut päivästä ja valmistelen vain nukkumaan menoa. Seksiä ei tulisi mieleenikään harrastaa, ajatus stressaa. Nuorena parina tunnen syyllisyyttä siitä etten anna, eikä mun tee mielikään. Sosiaalista elämää en jaksa harrastaa, en kerta kaikkiaan jaksa työpäivän jälkeen seurustella tuttujen tai puolituttujen kanssa. Ihme, että mieheni sentään jaksan.
Tänään lysähdin illalla keittiön pöydän ääreen. Tätäkö mun elämä on, päivästä toiseen. Onko tämä aivan normaalia?
Kommentit (25)
Ehkä juuri siksi tunnen läheisyyttä omiin työkavereihini. He ymmärtävät, millaista arkeni on ja heiltä saan paljon käytännön vinkkejä työhöni. Suurimmat paineet asetan tietenkin minä itse. Edellisessä työpaikassani pomo oli aivan kamala, pommitti minua hirveillä vaatimuksilla ja ehkä sieltäkin kumpuaa jotain syyllisyyttä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teet jotain niin tärkeää, merkittävää oman identiteettisi kannalta, että se vie sinusta kaiket mehut. Ehkä saat ideoita jaksamiseesi jollain tasolla myös tästä ketjusta. Toivottavasti :)
ap
Mun eka työvuosi oli tommonen. Minullakin on vaativa työ. pakko sitä on eka vuosina painaa hommaa. Kyllä se siitä helpottuu kun saa rutiinit pelaamaan.
Nyt mulla on kaksi lasta ja naurattaa että miten saatoin olla työnteosta niin poikki että seksi ei käynyt mielessäkään. Mutta se oli sitä aikaa. Pitää olla helppo työ että elämä rullaa koko ajan kivasti ja täysipainoisesti eteenpäin.
Kaikilla mun tuntemilla akateemisesti koulutetuilla vaativassa työssä olevila ekat vuodet on just tommosia. Kyllä se siitä.
Olet ihan normaali. Elämäsi on normaalia.
mutta tällä alalla on todella tärkeää, että on työkavereita, joiden kanssa voi purkaa työpaineita ja jakaa kokemuksia. Toivottavasti löydät samanhenkisiä kollegoja, joiden kanssa voisit vaikka joskus porukalla lähteä tuulettumaan.
Olen aika pitkälti kuin ap (no tällä hetkellä menee vähän paremmin), mutta... mutta... olen kotona lapsen kanssa...! Kaikki energiani menee lapsen hoitoon ja viihdyttämiseen, kodin siivoamiseen, ruoanlaittoon yms. kotiäitihommaan, ja kun lapsi nukahtaa, olen vain laattana lattialla, mussutan namia ja surffaan AV:lla.
Onko *tämä* sitten epänormaalia? NImittäin tuo lapsihan on se, joka sen kuolinilmoituksen laittaa... niinkuin joku taisi sanoa.