Lue keskustelun säännöt.
Sanoisitteko mulle suoraan, onko mun elämässä jokin vialla?
25.10.2005 |
Olen aika yksinäinen, ja kaipaisin tukea ja kenties suoraakin puhetta joltakin. Täällä kehtaan kysyä apua ihan suoraan. Sanokaa, onko mun elämä ihan " normaalia" ?
Olen kolmikymppinen, hiljattain valmistunut akateemiseen ammattiin, ammattini on ihmissuhdetyötä ja kohtuullisen raskasta (teen auttamis- ja neuvontatyötä). Olen siirtynyt vuoden alusta tekemään alan töitä. Olen parisuhteessa, jossa saan valtavasti tukea kumppaniltani ja sitä olen tarvinnut tässä siirtymässäni todella paljon.
Elämäni on sitä, että herään aamulla aikaisin todella väsyneenä ja " maani myyneenä" , en jaksaisi millään nousta. Pakotan itseni ylös ja lähden töihin. Työmatka on pitkä ja matkan aikana hiljalleen virkistyn, kunnes töissä aamukahvin jälkeen painan töitä todella antaumuksella, työlle kaikkeni antaen. Käyn ylikierroksilla, yritän antaa itsestäni mahdollisimman paljon. Nautin työstäni, on ihanaa tuntea auttavansa muita ihmisiä ja tekevänsä merkittävää työtä. Kun työpäivä on ohi ja tulen kotiin, olen aivan poikki. Kaadun sohvalle, itkettää ja väsyttää. En jaksa innostua mieheni kotiintulosta, en laita itseäni, en jaksa käydä lenkillä. Olen aivan voipunut päivästä ja valmistelen vain nukkumaan menoa. Seksiä ei tulisi mieleenikään harrastaa, ajatus stressaa. Nuorena parina tunnen syyllisyyttä siitä etten anna, eikä mun tee mielikään. Sosiaalista elämää en jaksa harrastaa, en kerta kaikkiaan jaksa työpäivän jälkeen seurustella tuttujen tai puolituttujen kanssa. Ihme, että mieheni sentään jaksan.
Tänään lysähdin illalla keittiön pöydän ääreen. Tätäkö mun elämä on, päivästä toiseen. Onko tämä aivan normaalia?
Kommentit (25)
mutta aika samanlaiselta luonteelta kuulostat kuin minä. En valitettavasti osaa auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en oikein osaa paikantaa tätä oloani. Olen miettinyt, voisinko olla masentunut? Onko työni liian raskasta? Huomasin, että kirjoituksessani painotin aika tavalla työtäni - mutta se todellakin on minulle kaikki kaikessa tällä hetkellä (ette usko miten tyhjä olo tulee kun sanon tämän). Työkaverini ovat pitkän linjan ammattilaisauttajia, ja kaikilla heillä on harrastuksia, lapsia, työn ulkopuolisia innostuksen kohteita. Minulla ei, ei mitään. Minä elän työssäni, elän työstäni. Tätä varten olen kouluttautunut ja tämän minä osaan.
Eilen mieheni sanoi minulle, että huomaanko miten en jaksa panostaa itseeni enää tipan vertaa vapaa-ajalla. Huomaan minä sen, mutta en jaksa välittää. Nytkin katson kelloa ja mietin, että kohta täytyy mennä nukkumaan, ketäs asiakkaita mulla on huomenna, miten voisin valmistautua huomiseen työhön.
Sosiaaliset suhteeni eivät tuota minulle tyydytystä enää. Ainoat tyydyttävät ihmissuhteeni tulevat työn kautta. Työkaverit tuntuvat kaikkein läheisimmiltä ihmisiltä, näen heistä jopa unia.
Apua.. kyllä minä tiedän, että joku patistaa minut seuraavaksi lekurille tai ammattiauttajalle. Mutta jos saisin edes jotain vertaistukea/kokemuksia siitä, mitä tämä on ja mihin liittyy? Onko tämä pelkästään työstä johtuvaa, vai onkohan miesvalintani väärä? Onko tämä pohdinta normaalia?
ap
Ammattiauttajan työ on aina henkisesti äärimmäisen kuormittavaa. Vasta-alkajalle se on vielä kuormittavampaa kuin kokeneelle konkarille. Työstä ja asiakkaista voi olla vaikea irrottautua vapaa-ajallakaan. Mietit ehkä heidän asioitaan myös silloin, kun et ole tekemisissä heidän kanssaan?
Onko sinulla työnohjausta? Jos ei, järjestä tämä asia ekaksi kuntoon. Älä tee ylitöitä. Varaa kalenterista riittävästi aikaa myös asioiden pohtimiselle ja kirjaamiselle. Älä sorru ottamaan liian monia asiakkaita päivän mittaan.
Hanki itsellesi joku harrastus, jonne raahaudut vaikka väkisin. Jos et muuta keksi, lähde iltalenkille joka ilta. Vaikka miehen kanssa, jos et muiden seuraa jaksa. Tuo, ettei jaksa olla enää illalla sosiaalinen, liittyy ehkä myös työhösi. Päivän mittaan annat itsestäsi 100 %. Mieti, miten voisit ladata akkujasi. Muuten kone leikkaa kiinni aika pian.
terv. 2
sinun pitäisi tehdä. Muista että muutakin elämää täytyy olla muuten palat loppuun ja silloin sinusta ei ole enää apua kenellekään. Millainen työnohjaus teillä on?
Työnohjausta mulla ei ole. Se on kyllä käsittämättömän huono tilanne tällaisessa työssä, mutta vastavalmistuneelle sijaiselle ei työnohjausrahoja myönnetä. :(
Mä mietin asiakastapauksia vapaa-ajalla. En onnistu sulkemaan niitä ihmisiä pois mielestäni lähdettyäni työpaikalta - tilanteen vakavuutta kuvaa se, että mietin joskus vieläkin jopa tammi-helmikuussa päättyneitä asiakassuhteitani. Miten toimin, teinkö ehkä jotain väärin jne. Olen käynyt mieheni kanssa lenkillä ja kävelyllä, mutta en koe sitä kovin rentouttavana, koska tulen usein puhuneeksi työasioita/ajattelen työasioita sielläkin.
Mä kärsin siitä, etten osaa rentoutua enkä pitää hauskaa. En uskalla edes käydä ulkona tanssimassa/viihteellä, koska ajattelen silloinkin asiota siltä kantilta, että mitä jos asiakkaita sattuu olemaan liikenteessä ja näkevät minut hurvittelemassa.. näettekö miten tiukasti identiteettini on sidoksissa työhöni?
Ai niin kakkonen, vaikutat tekstiesi perusteella siltä, että saatat hyvinkin tehdä samaa työtä kuin minä. :)
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet ehkä liiankin empaattinen ihminen? Sosiaalityössä juuri tuo ammatillisuus on tärkeää, muuten palat itse loppuun eikä sinusta ole enää apua muille. Yritä nyt hankkia itsellesi työnohjausta, jutella miehesi kanssa tilanteestasi rehellisesti ja keksiä edes jonkin rentouttavan harrastuksen. Muista ettet ole yksin vastuussa asiakkaidesi tilanteesta etkä mitenkään pysty auttamaan kaikkia!
Miten ne murheet saa jätettyä työpaikalle? Onko kenelläkään mitään hyväksi havaittuja keinoja tai ajatuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
työni tosi vakavasti. Yksi hyvä kouluttaja sanoi: vaikka uhraat elämäsi asiakkaille niin eivät he sinun kuoltuasi kirjoita lehteen kuolinilmoitustasi vaan perhe sen tekee ja ystävät.
mukaan, mutta en ota asioita henkilökohtaisiksi murheikseni. Ehkä tuohon oppii ajan mittaan tai sitten ei opi ja palaa helposti loppuun. Tuossa edellä joku kirjoitti mielestäni todella osuvan kommentin, että kuoltuasi asiakkaasi eivät sinua muistele, vaan perheesi. Itseäni on ainakin työssäni auttanut se, että asetan perheeni aina etusijalle ja heidän murheensa on myös minun murheitani, mutta työ on vain työtä. Valitettavasti en taida tämän enempää osata neuvoa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suosittelisin kyllä, että alkaisit vaatia tuota työnohjausta. Sinun pitäisi saada sitä etenkin siksi, että olet vasta-alkaja. (Toki kokeneemmatkin tarvitsevat.) En tiedä tarkkaan, millä alalla olet, mutta joillakin aloilla se on jopa lakisääteistä. Otapa selvää, miten on sinun ammatissasi!
Jos et sitten saa sitä työnohjausta, niin yritä kartoittaa mahdollisuudet saada jonkinlaista konsultaatiota esimerkiksi työpaikkasi konkareilta tai muilta samassa kunnassa samantyyppistä työtä tekeviltä ihmisiltä. Tai osta vaikka yksityiseltä sektorilta muutama päänselvittelykerta :)
Nämä tukiverkot kannattaa hoitaa kuntoon. Itselläni alkoi kamala stressi helpottaa vasta sitten, kun sain työnohjauksen ja lisäksi löysin työpaikaltani työkaverin, jonka kanssa saattoi höyrytä pahimpia fiiliksiä ulos. Ei niitä mies jaksa kyllä kuunnella ja useinhan näitä asioita ei voi edes kotona kertoa.
Mitä asiakkaisiin tulee, niin aivan varmasti olet tehnyt virheitä ja olisit voinut hoitaa monia juttuja paremmin. Näin on ihan jokaisella. toisaalta mistä sitä ikinä tietää, mistä tekemisistäsi asiakas apua sai. Ehkä jokin hyvin pieni asia riitti muuttamaan jotain. Tässä työssä ei aina näe työnsä tuloksia ja senkin vuoksi on epävarma olo. Monesti oikean toimintatavan näkee vasta, kun asiakassuhteet ovat jääneet taakse. Yhtäkkiä alkaakin nähdä metsän puilta. Mulle kävi näin, kun jäin äitiyslomalle. Mutta ei voi mitään. Elämä menee eteenpäin ja koko ajan opit uutta. Seuraavan kerran toimit viisaammin.
Enpä osaa oikein muuten auttaa. Oppirahat on kai jokaisen maksettava. Itselläni on jo helpompi tilanne kuin 5 vuotta sitten, jolloin minä olin vasta-alkaja ja itselleni ihan liian suurissa saappaissa. Kävin kyllä burnoutin partaalla ja en suosittele sitä. Minua auttoi se, että olin töissä kaukana omalta asuinpaikkakunnaltani, joten ei tarvinnut " pelätä" , että asiakkaita tulee vastaan joka käänteessä.
Tsemppiä sulle!
2
itse olin hyvää vauhtia uupumassa työhöni, ja monet kohdat kirjoituksessasi kuulostavat tutuilta. Lapsen myötä pääsin irrottautumaan liiallisesta ammatti-identiteetistä, ja sain elämään työtä tärkeämpää sisältöä. Töihin palatessa hämmästyin, miten ne työt todellakin jäivät työpaikalle, kun oli oma lapsi odottamassa. Tietysti perheen ja työn yhteensovittaminen on rankkaa, enkä voi mennä vannomaan, etten alkaisi seuraavaksi uupua siihen. Vanhanmalliselta työnarkomanialta koen kuitenkin olevani suojattu useiksi vuosiksi eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en oikein osaa sanoa, onko mun kohdalla kyse siitä, että otan asiat liian henkilökohtaisesti vai siitä, että työvaihde jää jotenkin " päälle" . Kaikki muut mun elämäni asiat tuntuu jotenkin mielettömän toisarvoisilta mun työni rinnalla. Otan hirveän helposti paineita, jos muhun kasataan vähänkin odotuksia töissä. Hyvä esimerkki ois se, että joku asiakas tulee mulle ja työkaverit sanoo, että tämä on varmaan sun heiniä, tällaiset asiat hallitset hyvin. Siitä alkaa paineet.. ja pinnistelen äärimmilleen, jotten vain pettäisi kenenkään odotuksia. Pahin skenaarioni on, että joku sanoisi: " Ei sen avusta ollut mitään hyötyä" . Ajatuskin hirvittää!!
ap
Tuossa yhdessä viestissä kun itsekin heitit ilmaan kysymyksen siitä, onko miesvalintasi oikea, niin tuli vain mieleen vielä tämmöinenkin vaihtoehto.
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sulle tullaan sanomaan niin. Siitä voit aloittaa :) Älä kasaa itsellesi turhia paineita. Isoja muutoksia tuskin koskaan saa aikaan. Jos saat, voit onnitella itseäsi. Työpaikoilla ollaan innokkaita myös sysäämään kaikenlaisia vaativia ja muita vähemmän kiinnostavia keissejä vasta-alkajille. Minusta on hyvä oppia myös sanomaan: tätä en osaa, tämäntyyppistä en vielä uskalla ottaa vastaan. Opettele tuntemaan, missä omat rajasi kulkevat. Vasta-alkajalla on oikeus olla vielä opettelija ja tehdä virheitäkin. Tuskin kukaan muu kuin sinä itse, odottaa ihmeitä.
terv. 2
Seksuaalisuuteni mieheni suhteen on ollut jäissä käytännössä koko vuoden. Minua hermostuttaa se valtavasti, koska seksi on ollut aina sellainen akkujen latauskeino, mutta nyt sekään keino ei ole enää käytettävissä. Olen alkanut pyöritellä mielessäni kaikenlaista, jopa sitä, että onko suhteeni enemmän ystävyyspohjalla. Mutta en enää itsekään saa selvää, mikä on muna ja mikä kana. :(
ap
ala vain on eri. Minulla johtuu siitä että työn lisäksi ei ole oikeastaan muuta elämää, ei ole ystäviä eikä ketään miehen lisäksi jolle puhua asioista.
Teen ihmissuhdetyötä. Työni oli juuri sinun ikäisenäsi todella vaativaa, uuden luomista.
En tehnyt mitään muuta kun käynyt töissä. Kaiken vaapa-ajan ja osan lomasta tein töitä. Illat makasin sohvalla ja söin suklaata. En ehtinyt tai jaksanut tavata kavereita. Sitten väsähdin, olin sairaslomalla. Lopulta masennuin, sain lääkkeet ja terapiaa.
Lapsettomuus vaivasi myös. Sitten jäin vuorotteluvapaalle. Vuoteen en tehnyt oikein mitään muuta kun makasin ja matkustelin. Nukuin menneitä työvuosia pois.
Onneksi tulin raskaaksi ja sain lapsen. Olin kolme vuotta kotona lapsen kanssa. Palasin töihin ja olen nyt opetellut tekemään töitä kohtuudella. Välillä meinaan livetä. Nyt tuo lapsi vaatii oman aikansa iltaisin ja lomilla. En voi ajaa itseäni loppuun, koska on lapsi.
Lapsettomana olisin, ehkä ajautunut samaan jamaan.
Mene ihmeessä vaikka psykiatrian polille psykologin kanssa keskustelemaan. Saatat palaa ihan loppuun.
niin pitkään kuin on tarve, niin sellaisia ystäviä jaksais todella mielellään myös töiden jälkeen? Mulla ainakin on sellainen tunne. Haluaisin puhua näistä paineista jollekin luottoystävälle, mutten kehtaa tunnustaa tai toisaalta kuormittaa ketään näillä asioilla live-elämässäni.
Onneksi on av!!! Ihan rehellisesti sanon tämän - saan nytkin täältä juuri sitä tukea mitä tarvitsen. :)
ap
hekin ovat olleet minulle iso henkireikä.
2
Nuo olivat työuupumuksen ekoja oireita: valtava palo tehdä töitä, tyhjyyden tunne töiden jälkeen ja hurja väsymys. Hiljennä tahtia. voit tehdä tätä ihanaa työtä vielä pitkään, mutta vain sillä ehdolla, että hoidat myös itseäsi.
terv. toinen auttaja