Lue keskustelun säännöt.
Kauanko tätä täytyy vielä jaksaa? avioliitto rakoilee :-(
01.04.2011 |
Mies on pitänyt mykkäkoulua sunnuntaista lähtien. Huonosti on mennyt meillä jo ainakin vuoden. Nyt viimeisen puolen vuoden aikana hän on isojen riitojen, päiväkausia kestäneiden siis yhteydessä ottanut puheeksi avioeron tyyliin "en halua puhua tästä ja tästä asiasta, koska sitten meille varmasti tulee ero".
Sama toistui viime sunnuntaina, lisäksi se kertoi, ett oon huono äiti ja maailman itsekkäin ihminen enkä selvästi välitä mun lapsista, onneks lapset on niin pieniä,etteivät tajua.
Ja nyt sitten aika täydellistä hiljaisuutta ja poissaoloa. Kun mies on poissa, olo tuntuu hyvältä ja helpolta. Kun hän on kotona, hän hakkaa vaan tietokonetta, näyttäis tekevän töitä.
Mä en suorastaan tiedä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Tää elämä väsyttää. En jaksa elää miehen kanssa, joka ei arvosta mua ja joka pitää mua huonona äitinä.
Kommentit (15)
toivon vaan jotain muutosta, ihan sama mihin suuntaan. Ja sit mietin, että lapsille ero varmaan on ihan hirveätä. Vai olisko? Onko se aina kamalaa? Mies on hyvä isä ja sitäkin mietin, että pitäiskö sen sit vaan riittää. Hän ei kyllä ajattele musta samalla tavalla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
väärin.
lapset aistii tosi paljon. Vauvasta lähtien.
mies ei oo puhunu mulle tammikuusta lähtien. Kahden viikon päästä terapiaa. Rakastava ja huolehtiva isä, en haluis hajottaa lapsilta kotia, mut en jaksa tätäkään. Kauanko mun pitää uhrautua?
lukasemas väestöliiton sivuilta vinkkejä tai eroneuvo.fi.
Ja puhu miehes kanssa, lapset hoitoon ja yhteistä aikaa ja puhutte ja kuuntelette mitä teette miten jatkatte.
Mikä sillä on ollut syynä? Kauanko teillä on mennyt huonosti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no sen kun tietäs, mikä on syynä. Viime kesästä ja syksystä lähtien mennyt huonommin, nyt sit tammikuussa tosiaan lakkas kokonaan puhumasta. En saa mitään kontaktia koko mieheen. Meillä on niinkun mykkäkoulu ilman riitaa, tai kylmä sota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ku riideltiin, otettiin railakkaasti yhteen ja sit sovittiin päälle. Nyt tuntuu, että ei millään oo mitään väliä. Mä just katselin mun miestä, että se näyttää tutulta mutta on kuitenkin vieras. Ja onko se yhtään vieraampi kuin koskaan aiemmin? Ei kai.
Kuuntelin, kun se puhui puhelimessa kaverilleen, ja se tuntui, kuulosti tosi mukavalta. Tajusin, että oon ite ihan samanlainen. Jossain ihan muualla koko ajan, vaikka fyysisesti läsnä.
Ja sä vitonen, mä pelkään että meille käy ihan tolla samalla tavalla. Tai en tiedä, että pelkäänkö, se on vain ajatus, että näin tää sit menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että joku kerta, kun hän vetää "erokortin" esiin, sinä sanotkin, että erotaan vaan. sitten se voi syyttää sinua erosta...
kyllä ne lapset kärsii... sori vaan.
kysyt siltä ukoltas, haluaako se selvittää asioita. jos vastaus on myöntävä, lähdette saman tien hakemaan pariterapiasta apua. jos se ei halua lähteä, sekin kertonee jotain.
yleensä sanotaan, että pitää odottaa pikkulapsi-vaihe ohi, että sitten (3v jälk) alkaa helpottaa...
itse olen odottanut nyt jo 3v senkin jälkeen, eikä ole helpottanut. nyt, siis 6v nuoremman syntymän jälkeen, olen valmis laittamaan pisteen koko paskalle. mies ei halua mihinkään terapiaan, hän on itse sanonut, että jos ei kotona saada asiaa selvitettyä, ni sitten menee lusikat jakoon. ja kuten voit ymmärtää, ei ole saatu asioita selvitettyä. kun ei miehellä ole edes halua moiseen.
suosittelen nyt ensimmäiseksi jonnekin keskusteluun menoa, siellä saa kuulla yllättävän paljon uusia juttua, joita ei kotona kukaan sano ääneen. näin olen kuullut juuri pariterapian aloittaneelta kaveriltani...
tsemppiä ja jaksamista lapsen/lasten kanssa!
toissapäivänä mies lähetti mulle sähköpostia, jossa kertoi, että hänestä mun mykkäkoulu tuntuu pahalta. Mutta että hänellä ei oo mulle mitään sanottavaa mistään.
Eikä mullakaan tunnu olevan.
Sit ihmettelen, ett mua ei itketä eikä sureta. Oon jotenkin ihan kylmä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse asiassa mietin sitä, että hän odottaa, että mä sanoisin jotain, mistä hän vois mua sit syyttää. Vaikka hän on kyllä ollut tosi kiva ja fiksu mies.
Meidän lapset on 8 ja 10, ja kaikki sujui tosi upeasti pikkulapsivaiheet ja muut. Ehkä me vaan ollaan kasvettu niin erilaisiksi sitten.
Ja tota terapiasettiä rupeen selvitteleen, ehkä pitäis ees pystyä puhumaan ees jostakin.
Alkuperäinen
olin 10-12v, kun vanhempani tappelivat lähes koko ajan, ja joka viikonloppu isä oli viemässä äitiä takaisin kotiinsa (mummilaan)... syytä ei koskaan kerrottu, mutta uhkailtiin kovasti. kyllähän minä valvoin ja kuulin kaikki niiden riidat ja näin äidin mustelmat...
silloin en toivonut mitään muuta kuin että vanhempani olisivat eronneet!!! valitettavasti eivät eronneet, ovat vieläkin yhdessä...
tuloksena: minä ja pikkuveljeni ollaan kärsitty vanhempiemme väleistä koko ikämme (siis edelleen) ja äidistäni on tullut käsittämättömän katkera elämää kohtaan =(
12
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos ette siellä puhu tai mies ei lähde sinne erotkaa
Ei tuommoista tarvitse kestää päivääkään. Ota yhteys parisuhdeterapeuttiin ja nopeasti...!
Terv: Mies 40v.