Oon ilmeisesti harvinainen äiti, en ole lyönyt, tukistanut, huutanutkaan..

En ole koskaan varsinaisesti huutanut, joskus korottanut ääntä. Lyönyt tai tukistanut en tietenkään.



En tiedä, paljonko sillä on vaikutusta, että esikoinen on hirveän kiltti ja rauhallinen lapsi. Uhmakin oli pahimillaan minuutin verran huutoa, ei mitään puolen tunnin tai tunnin kiukkukohtausta.

Ei se lyömättömyys tai tukistamattomuus tuossa ihmeellistä ole, vaan se ettei huuda/ korota ääntään.

Meillä kolme lasta ja huudettu on, sekä vanhemmat että lapset. Ei ole mikään ylpeilyn aihe, mutta inhimillistä, kun ei olla yli-ihmisiä. Sitäpaitsi, kaikilla perheillä on omat tapansa päästää höyryjä ja riidellä ja rähjätä.

tai ei toi ole edes mitään kasvatusta.

Nyt lähestyvän pääsiäisen kunniaksi vaan pellolta hakemaan pajunoksia ja lauantai-illan ratoksi annat lapselle selkäsaunan. Ihan vaan että muistaa kunnioittaa vanhempiaan ja ei rupea edes miettimään mitään pahuuksia.

mutta aika harvoin kuitenkin.



Koskaan en fyysisesti ole satuttanut lastani enkä satuta. Lapsi on suht rauhallinen ja kiltti.



Uskon että lapsesta tulee rauhallinen kun itsekkin pysyy rauhallisena.

Huutanut ja tukistanut lapsiani(tukistamisella tarkotan pientä nykäisyä tukasta, eikä mitään ravistelua) Lapseni saavat kuitenkin todella paljon rakkautta. Se nykäisy on vaan ihan äärimmäinen keino, ja sitä tapahtuu todella harvoin. Joihinkin lapsiin ei vaan tehoa mikään muu joskus. Olitte sitten mitä mietä tahansa, niin aion jatkossakin joskus tehdä niin, jos on pakko.

Mun vanhin lapsi on jo 23-vuotias, nuorin 8. Kaksi vanhinta opiskelee, kolme nuorinta on koululaisia. Ihan muutama viikko sitten yksi mun teinitytöistä sanoi, että "ihanaa, kun sä äiti et huuda koskaan". Hän oli juuri kuunnellut seinän läpi naapurin äidin huutoa teineilleen. Puhumalla on tähän asti selvitty ja tulen varmasti selviämään jatkossakin, en harrasta myöskään mitään henkistä väkivaltaa. Ei se tosiaankaan tarkoita rajattomuutta, jos ei huuda lapsilleen tai käytä väkivaltaa.

tukistamista/ lyömistä huutamiseen... Meillä ei ole koskaan ketään lyöty/tukistettu, mutta välillä tulee kyllä karjuttua, enkä ole siitä mitenkään ylpeä. Meidän 4v tyttö on oikeasti semmoinen vaahteramäen eemeli, että koko ajan sattuu ja tapahtuu, välillä vahingossa, välilllä ihan kiusallaan tekee kiellettyjä asioita. 2v siskonsa on kanssa aika tapaus. Meillä siis välillä huudetaan, mutta tilanteen jälkeen selvitetään aina asia (mitä lapsi teki, mitä aikuinen teki ja saako niin toimia) ja pyydetään anteeksi. Ja arjessa paljon hellitellään ja halitellaan ja sanotaan usein: äiti/ isi rakastaa xxxxx.

Itsellä ainakin vaikuttaa myös se, että kun on hoitovapaalla ja läsnä lähes 24/7, hermo menee helpommin kuin silloin kun olin vuoden töissä lasten välissä (vaikka päiväkodissa olinkin töissä, siellä en kyllä huuda lapsille).



Eräs tuttu lastentarhanope, jolla on 3 poikaa, totesi: Jos hänellä olisi vain se ensimmäinen poika, hän luulisi olevansa jotenkin kovin taitava kasvattaja, sillä poika on tosi kiltti, rauhallinen ja tottelevainen. Onneksi hänellä on nämä kaksi jälkimmäistä myöskin, nyt hän ymmärtää, ettei kaikki aina todellakaan riipu siitä, mitä vanhemmat tekevät tai eivät tee. Eli on kyllä tosi paljon myös persoonakysymys niin lasten kuin vanhempien osalta...



Itseäni arveluttaa sellainen, että jos et koskaan kunnolla suutu lapselle, niin voiko se olla todellista? Vai patoatko vaan tunteita sisääsi? Kuitenkin lapselle on mielestäni hyväksi nähdä, että suututaann ja sitten sovitaan ja se on elämää. Enkä tarkoita tällä tietenkään mitään fyysistä kuritusta, mutta esim. jos leikki-ikäinen lapsi on tahallaan piirtänyt seinään, niin mielestäni tuollaisissa tilanteissa voi vähän karjaista (meillä ei ainakaan auttaisi, että "äiti on nyt vihainen, noin ei saa tehdä" normiäänellä sanottuna).

Olet samanlainen kun minun kummatkin vanhemmat.



Kumpikaan ei ole KOSKAAN rankaissut fyysisesti, ei huutanut, enintään koventanut ääntään, isää vähän korottanut.



Musta se on tosi kunnioitettavaa, hyvin ollaan me kolme nyt täysikäsiksi hein lapset kasvaneet.



Musta tuollaisia vanhempia saisi ehottomasti olla enemmän, oon hyvin hämmästyny miten vanhemmillani on munkin kanssa koko ikäni hermot pitäneet loistavasti tiukoissakin paikoissa. En sentää erityisen helppo lapsi ole kun käyny läpi kaikenlaista missä vanhemmat joutunu pahasti pettyy kuten koulun lopetus ja itsemurhayritykset, lintaus... tai siis oon aika varma et monen muun vanhempi olis mulle jo vähintääki tosissaan huutanu.



Tosin täytyy myöntää et joskus on miettyny et olisko helpompi vastaanottaa vanhemmila fyysinen rangaistus kuin se että aistii pettymksen niissä.



Mut kunnioitan noin vahvahermosii vanhempia.

Ääntä korottanut, mutta siihen jäänyt. En halua antaa mallia että toisen tehdessä väärin saa kiljua, läpsiä ja repiä tukasta.



Asiat yritetään selvittää puhumalla, jäähypenkki ollut ahkerassa käytössä, isomilla ei enää tarvetta. Viikkorahat isommilla saattavat lähteä rankaisuna jos jotain erityistä.



Pojat ei ole todellakaan rauhallisemmasta päästä, ihan normaaleja lapsia. Iältään 9v, 7v, 3v ja 1v.



Itse en mikä pitkäpinnainen, suutun ja kyllä lapset huomaavat sen käytöksestä mutta osaan hillitä itseni.



Tuttavan lapsien ollessa pieniä. Suututti monesti hänen tapansa "kasvattaa" lapsia. Tukistaminen ja läpsiminen oli hänestä ihan normaali kurinpitotoimi. Lapsi kyyristyi jo valmiiksi äidin korottaessa ääntään ennakoiden tukasta repimistä.



Olisiko sama sitten jos aikuiset tukistelisivat ym toisiaan todeten että oli ihan äärimäinen keino. Tosin niinhän ne osa tekeekin.

mä olen kans monessa asiassa harvinainen, en ole koskaan käyttänyt huumeita taikka käynyt vieraissa esim. Ei se susta silti sen parempaa päitiä muuten tee ;)



t. Äänenkorottaja.

kiltti tai rauhallinen. Mä en vaan voi sietää toisille ihmisille huutamista saatika väkivaltaa (edes tukistusta tai luunappeja)



Oma äitini oli 5 lapsen yksinhuoltaja ja meillä todella kuunnneltiin aivan älytöntä huutamista melkein päivittäin. Siihen lisänä sitten selkäsunat ym. Myös henkinen väkivalta oli ihan normaalia, jos äiti ei huutanut niin saatto vaikka kuiskata tosi rumalla ja halveksivalla äänellä " tyhmä" tai jotain vastaavaa.



Oon siis aivan täysi ääripää, mutta ei vaan ole tullut sellaista tilannetta missä olisin räjähtänyt pojalle. Hermot vaan kestää ja kestää eikä yleensä tee edes kovin tiukkaa.



eikä mun lapsi ole sellainen joka heittelee tavaroita kaupassa (tai joskus on heitellyt mutta siitä on rangaistu) tai joka hajottaa kylässä paikat.

Hänellä on todella lehmän hermot, mutta toisaalta lapsikin on hirmu rauhallinen, kiltti ja kuuliainen. Onhan se vähän kadehdittavaa...



Kaikki muut tuntemani äidit kyllä aika ajoin menettää hermonsa. Hyvätkin.

onkin jonkin toisen mielestä huutamista.



Se on niin suhteellista mitä esim just huutamisella tai riitelemisellä tai tappelemisella tarkoitetaan.

Olimme juuri muuttaneet uuteen vastarakennettuun asuntoon ja lapsi meni piirtämään seinään. Hermostuin. Pieneltä meni pissit housuun. Ressukka. Ja piirustuksetkin lähtivät ihan hyvin kumilla.



Tuon jälkeenkin on tullut huudettua, vaikka en pahimpia huutajia olekaan. Tuo eka kerta jäi vain mieleeni.

tilanne vois olla toinen, jos lapsia olis enemmän

poikkeuksellisen kiltti ja rauhallinen? En minäkään ole noita muita tehnyt, mutta olen kyllä huutanut nyt 2,5-vuotiaalle, valtavan vilkkaalle ja tottelemattomalle pojalleni. Minulla on aika hyvät hermot, mutta ihan loppumattomiin ne ei veny!