En kestä maailman pahuutta

Siitä vain ei yleensä puhuta.



Kun lapset kasvavat, se herkkyys varmaan yleensä helpottuu. Niin minulle ainakin kävi.



Mutta tuo lapsen vauva- ja taaperoaika olivat tosiaan tuonkin vuoksi rankkoja. Sitä tunsi niin syvästi ihan vieraidenkin lasten puolesta.



Muistan, että noina aikoina puhuin asiasta äitini kanssa. Hän myönsi, että kun olin pieni, hänestä oli tuntunut ihan kauhealta töissä vakuutusyhtiössä käsitellä lapsille sattuneita tapaturmia. Sydämeen oli sattunut..

välillä ahdistaa ihan liikaakin, kun omat kyvyt auttaa ovat rajalliset. Ennen ei tosiaan kamalasti huolettanut nämä ongelmat, mutta lapsensaannin myötä olen herkistynyt näille uutisille tavattomasti. Paikoin jopa häiritsee normaalia elämää, kun ajattelen, etten voi nauttia omasta elämästäni kun maailmassa niin monta lasta kärsii koko ajan.



Olen saanut apua siitä ajatuksesta, että maailmaa en tosiaan yksin vaan pysty pelastamaan. Kannattaa pyrkiä tekemään edes ne omat lapset onnellisen onnekkaiksi, joilla olisi hyvät eväät elämään. Lisäksi lahjoitan kansainvälisille tahoille avustusrahaa ja paikallisiin kohteisiin, antamalla rahaa ja varusteita vähävaraisille ja tukemalla tärkeiksi kokemiani kohteita. Näillä saa hieman helpostusta oloonsa. Ja tietysi sillä, ettei lue niitä uutisia. Itse skippaan nykyään aina, myös puolisoväkivaltajutut, kun siellä usein on kuitenkin nurkissa ne lapset katsomassa kun isi hakkaa äitiä. Ei vaan pysty.



Voimia sinulle.

Olen itkenyt välillä niin että vatsaan sattuu kun olen lukenut esimerkiksi pienten tyttöjen julmasta kohtelusta muslimimaissa. Nykyisin on pakko jättää jotkut uutiset kokonaan lukematta. Maailma on täynnä hulluutta, julmuutta ja raakuuksia. Itselläni on kaksi pientä tyttöä joiden tulevaisuuden puolesta pelkään jatkuvasti.

Pakko nostaa tämä vanha ketju. Ap:n viesti olisi voinut olla minun kirjoittamani. Tuntuu, että tämä herkkyys häiritsee jo normaalia elämää, en pysty iloitsemaan omasta elämästäni ja lapsestani koska voin niin pahoin niiden lasten takia jotka kokevat väkivaltaa aikuisten toimesta. Sanomattakin selvää, että minulla on pieni lapsi. Miten tässä voisi kovettaa itseään sen verran, että pystyisi keskittymään omaan elämään?

Mulla on ihan sama juttu, eikä kyllä ole yhtään helpottanut kun lapset on kasvaneet. Päinvastoin, nyt mua surettaa ihan pienten lasten lisäksi vielä teinitkin ja nuoret aikuiset. Että sillä lailla :(

Sama tunne löytyy täältäkin. Jotenkin vain pitäisi saada taas itselle tunne että olisi oikeus tuntea mielihyvää. Huono omatunto painaa jos hymyilyttää tai syö kun sitä miettii että jossain maailmankolkassa tälläkin hetkellä joku itkee ja jollekin tehdään pahaa ja joku näkee nälkää. Tämä tämmöinen on melkoinen taakka kun itselläkin olisi yksi ainoa elämä elettävänä ja kaksi lasta ja mies, jotka pitäisi saada onnellisiksi ja tyytyväisiksi.

Sama juttu ..ennen noita uutisia tuli vain päiviteltyä, mutta oman lapsen syntymän jälkeen tilanne muuttunut. Minäkin itken ihan konkreettisesti näiden pienten ihmisten hirveitä kohtaloita. Melkein joka päivä iltalehdessä on joku aivan järkyttävä juttu, jossa viattomat lapset kärsivät. Jotenkin kun kotona on ihana pieni prinsessa ja näkee lapsen ihanan viattomuuden ja haavoittuvuuden aikuisen edessä niin nämä tapaukset tulevat tosi lähelle. Olen jo luullut, että olen jotenkin hullu tai sairas kun tunnen niin suurta tuskaa näitä lapsia kohtaan, mutta helptuksekseni huomaan, että on teitä muitakin. Haluaisin niin kovasti tehdä jotain konkreettista näitten lasten hyväksi, mutta en tiedä mitä. Aion ainakin äänestää semmoista ehdokasta, joka on julkiseti tehnyt alotteita pedofiilien tuomoiden korottamiseksi ja pakkohoitoa. Minä myös ajattelen. , että ainakin omalle lapselleni haluan niin hyvät eväät elämään kuin vain kykenen.

Jos vaan voin skippaan yli kaikki sellaiset uutiset joiden otsikosta käy ilmi, että jotakin ikävää se sisältää.

Aiemmin työskentelin uutistoimituksessa jossa jouduin katsomaan milloin silvottuja lapsia, milloin joukkohaudasta kaivettuja vauvojen ruumiita jne. Ei se mukavalta tuntunut silloin, mutta nykyään, 2,5 vuotiaan lapsen äitinä en voisi kuvitellakaan näkeväni enää sellaisia kuvia ja videoita ilman valtaisaa tunnemyrskyä.

Jotenkin sitä peilaa kaikkea tuota maailman pahuutta omaan lapseensa.

Minusta on tullut tosi herkkä kaikella lapsiin kohdistuvalle väkivallalle ja pahuudelle nimenomaan lapseni synnyttyä. Nyt en voi lukea edes uutisia joissa kerrotaan jostain kamalasta.