Oletko koskaan kokenut ystävän puolelta yhtäkkistä hylkäämistä? Miten

"ystävyyden" kuvio. Eli harvemmin niissä ollaan oikeasti vailla sen suurempia tunteita, varsinkin, jos kyse on jostain oikeasti tiiviistä ystävyydestä. Tässäkin tapauksessa mies on ollut jonkun muun kuin ystävyyden perässä, ja kun ap ilmaisi, ettei ole kiinnostunut niin siinäpä "ystävä" lähti kiinnostavammille vesille.



Ei tällaista voi verrata siihen, että joku ongelmainen lopettaa ystävyyden toisen tultua raskaaksi, tai joku toinen lopettaa ystävyyden narsistin kanssa, kun päättää pistää rajat kaltoinkohtelulle.

Muutin kuukausia sitten ulkomailta takaisin Suomeen ja kahdelle Suomessa koko sen ajan asuneelle kaverilleni ei mitenkään sovi tapaaminen koskaan. Asumme samassa kaupungissa. Kummallakaan ei ole perhettä tai kummoista uraa, joten heillä tuskin on kovia kiireitä.



Epäsosiaalinen ja ongelmainen ystäväni, jolla ei ole montaa ystävää lopetti pari vuotta sitten yhteydenpidon kanssani.



Kolmannessa tapauksessa ystäväni perusti perheen. Itse olen sinkku. Hän ei enää vastaa puhelimeen eikä tekstiviesteihin.



Olen itse lopettanut yhteydenpidon kahdesti. Teiniajan ystäväni puhui minusta paskaa ja nolasi julkisesti. Toisessa tapauksessa ystäväni vittuili minulle koko ajan painostani ja vihjaili minulla olevan suhteen varattuun mieheen, jonka kanssa olin ystävä.

Kolmannessa tapauksessa ystäväni perusti perheen. Itse olen sinkku. Hän ei enää vastaa puhelimeen eikä tekstiviesteihin.

olisko mahdollista että jos ootte olleet pitemmän aikaa vailla yhteyksiä niin hänellä on puhelinnumero vaihtunut? Uusi numeron haltija ei vastaa vieraaseen numeroon eikä vaivaudu kertomaan että huhuilet väärää puuta? Vai ootko jo tarkistanut numerotiedustelusta?

"ystävyyden" kuvio. Eli harvemmin niissä ollaan oikeasti vailla sen suurempia tunteita, varsinkin, jos kyse on jostain oikeasti tiiviistä ystävyydestä. Tässäkin tapauksessa mies on ollut jonkun muun kuin ystävyyden perässä, ja kun ap ilmaisi, ettei ole kiinnostunut niin siinäpä "ystävä" lähti kiinnostavammille vesille.

Ei tällaista voi verrata siihen, että joku ongelmainen lopettaa ystävyyden toisen tultua raskaaksi, tai joku toinen lopettaa ystävyyden narsistin kanssa, kun päättää pistää rajat kaltoinkohtelulle.

mustakin tuo on huomionarvoinen seikka. Ei voi ihan jokaiseen ystävyyssuhteeseen verrata.

Taitaa se jokaisen miehenjanaisenvälisen ystävyyden tappaa jos toisella on toiveita enemmästä ja toinen haluis olla "vaan kavereita". Ei se oikein oo mahdollista jos ei molemmat oo samalla aaltopituudella ystävyyden laadusta.

hänen mielestään käytin häntä hyväkseni kun esim. lainasin jotain tavaraa, pyysin auton käynnistysapua jne. En kuitenkaan koskaan kieltäytynyt hoitamasta hänen lapsiaan ja lemmikkejään kun hän pyysi ja tarjouduin vaikka hän ei pyytänytkään.



Ihmettelen vieläkin hänen tulkintaansa minusta "itsekkäänä" ihmisenä. Olen kuitenkin lähipiirin yleinen lastenhoitaja ja rahanlainaaja (vaikkakin köyhä..)enkä ole ikinä kieltäytynyt auttamasta ketään ystävääni joka on apua pyytänyt, kerran hengenlähdön uhallakin menin väliin kun sekakäyttäjä uhkasi veitsellä äitiä jota oli jo pahoinpidellyt ja lapsia.



Ehkä olin vaan tottunut erilaiseen ystäväpiiriin ja keskinäiseen apuun ja hän siihen että jokainen pitää huolta vain omista asioistaan.

Meidät hylkäsi yksi ystävä kun kuopuksemme kuoli. Hän perusteli jälkeenpäin sitä sillä, että halusi antaa meidän surra rauhassa.



Koskaan en ole niin paljon tarvinnut läheisiä ja ystäviä kuin lapsen kuoleman jälkeen.



Olen sittemmin ajatellut, että hän ei vaan osannut kohdata surua. Ystävyys ei ole palautunut, mutta emme ole vihoissakaan. Tästä on jo monta vuotta aikaa, mutta kyllä se satuttaa. Todellakin hädän hetkellä ystävä tutaan.

kuin koin antavani paljon enemmän kuin saavani. Ystäväni kääntyi aina puoleeni, kun hänellä oli katkennut seurustelusuhde tai jotain muita vastoinkäymisiä, minun huoliani ei sen sijaan jaksanut kuunnella, ne olivat vähäpätöisiä. Surullista sinänsä, hän on jopa yhden lapseni kummi. Itse koen, että mieheni kanssa emme kelvanneet hänen lapsensa kummeiksi. Siinä yksi syy, miksi välimme ovat viilenneet.

minullakin, tosin ei lapsen kuolemasta kyse vaan isän kuolemasta. ystävä sanoi että hänestä tarvitsin aikaa surra asiaa läpi, kun jälkeenpäin kyselin syytä miksi ei tullut käymään ei vastannut minun yhteydenottoihin eikä hän soittanut minulle. Sanoin suoraan että älä jauha paskaa, olin pyytänyt tekstiviestillä että tulisi käymään ettei isän kuolema pyörisi koko ajan päässä ja hänen äidilleenkin ihmetellyt miksi kaveri ei halua olla tekemisissä.

Meidät hylkäsi yksi ystävä kun kuopuksemme kuoli. Hän perusteli jälkeenpäin sitä sillä, että halusi antaa meidän surra rauhassa.

Koskaan en ole niin paljon tarvinnut läheisiä ja ystäviä kuin lapsen kuoleman jälkeen.

Olen sittemmin ajatellut, että hän ei vaan osannut kohdata surua. Ystävyys ei ole palautunut, mutta emme ole vihoissakaan. Tästä on jo monta vuotta aikaa, mutta kyllä se satuttaa. Todellakin hädän hetkellä ystävä tutaan.

Lukioaikaan välit menivät tavallaan poikki toisen parhaan ystäväni kanssa... se oli kyllä vähän molemminpuolista. Itse olen lopettanut yhteydenpidon erääseen ihmiseen. Emme alunperinkään olleet ystävät minun mielestäni, vaan kaverit/tuttavat. Hän piti minua hyvänä ystävänään ja vuodatti minulle kaiken. Olin hänelle kakkosterapeutti (toki hän tapasi oikeaakin). Omiin juttuihini sain ynähdyksiä tai yksitavuisia vastauksia. Jos huolenaiheensa olisivat edes vaihtuneet, mutta ei... samoista (täysin turhista) "ongelmista" kitinää kuukausitolkulla. Lisäksi hän valehteli minulle kerran - lupasi tehdä jotain, ei tehnytkään mutta väitti tehneensä; tiesin ettei ollut tehnyt asiaa mutta siinäkin vaiheessa yritti selitellä tehneensä... Vieläpä tyyppi ei edes iloinnut tai onnitellut kun valmistuin vaikka se oli minulle tosi iso asia.

Noh, tuumin etten halua tätä ihmistä elämääni ollenkaan ja lakkasin vastaamasta yhteydenottoihinsa. Hän ei tajunnut asiaa vaan pommitti ja pommitti puheluilla... lopulta sanoin ihan ystävälliseen sävyyn etten jaksa ongelmiasi omieni lisäksi. Radiohiljaisuus jatkuu, onneksi.

että ystävä sanoi käsittäneensä minun puheistani etten halunnut pitää yhteyttä keneenkään vaan halusin surra rauhassa. Kyllä suututti että kehtaakin valehdella kun itse ei halunnut olla minun kanssani tekemisissä. En varmasti ollut isän kuoleman aikoihin iloisinta seuraa mutta ois nyt edes sanonut suoraan...

minullakin, tosin ei lapsen kuolemasta kyse vaan isän kuolemasta. ystävä sanoi että hänestä tarvitsin aikaa surra asiaa läpi, kun jälkeenpäin kyselin syytä miksi ei tullut käymään ei vastannut minun yhteydenottoihin eikä hän soittanut minulle. Sanoin suoraan että älä jauha paskaa, olin pyytänyt tekstiviestillä että tulisi käymään ettei isän kuolema pyörisi koko ajan päässä ja hänen äidilleenkin ihmetellyt miksi kaveri ei halua olla tekemisissä.

Meidät hylkäsi yksi ystävä kun kuopuksemme kuoli. Hän perusteli jälkeenpäin sitä sillä, että halusi antaa meidän surra rauhassa.

Koskaan en ole niin paljon tarvinnut läheisiä ja ystäviä kuin lapsen kuoleman jälkeen.

Olen sittemmin ajatellut, että hän ei vaan osannut kohdata surua. Ystävyys ei ole palautunut, mutta emme ole vihoissakaan. Tästä on jo monta vuotta aikaa, mutta kyllä se satuttaa. Todellakin hädän hetkellä ystävä tutaan.

Mitäs olet ap tehnyt? Tuntuuko, että ystävälläsi voisi olla jotain ongelmia itsellään ja siksi haluaa olla omissa oloissaan vai tuntuuko, että olisit mahdollisesti loukannut häntä jostain?

tämä ystäväni oli rakastunut minuun, enkä voi vastavuoroisesti sillä tasolla olla ystävä. Voisiko ystävä kokea tuskallisena läsnäoloni, joten oliko tämän helpompi laittaa välit poikki? ja kadonnut ystävä on siis mies ja minä nainen

miten ymmärtäisitte minun tilanteeni? olenko mielestäni itsekäs, kun pystyisin olemaan ystävä? ja onko epäilyni aikaisemmassa viestissäni oikeansuuntaiset, mitä arvelette?

Mun lapseni sairastui vakavasti, ja sen jälkeen en ole parista "ystävästä" kuullut sanaakaan.

Mitäs olet ap tehnyt? Tuntuuko, että ystävälläsi voisi olla jotain ongelmia itsellään ja siksi haluaa olla omissa oloissaan vai tuntuuko, että olisit mahdollisesti loukannut häntä jostain?

tämä ystäväni oli rakastunut minuun, enkä voi vastavuoroisesti sillä tasolla olla ystävä. Voisiko ystävä kokea tuskallisena läsnäoloni, joten oliko tämän helpompi laittaa välit poikki? ja kadonnut ystävä on siis mies ja minä nainen

miten ymmärtäisitte minun tilanteeni? olenko mielestäni itsekäs, kun pystyisin olemaan ystävä? ja onko epäilyni aikaisemmassa viestissäni oikeansuuntaiset, mitä arvelette?

Mies on rakastunut sinuun. Sinä haluat vain olla kavereita. Mies ei halua pitää enää lainkaan yhteyttä. Näinkö?

Olen sitä mieltä että jos miehen täytyy pästä yli tunteistaan sinua kohtaan, siinä usein tarvitaan aikaa ja etäisyyttä. Se rakastumisen kohteen kanssa kaveeraaminen on sellaista löysässä hirressä roikkumista - niin lähellä mutta kuitenkin saavuttamattomissa - ja suoraan sanottuna minusta on vähän ihmeellistä, jollei sinulta riitä enempää myötätuntoa. Onhan se imartelevaa, jkun tietää toisen olevan ihan lääpällään, mutta se voi olla sille perääsi kaipaajalle tosi tuskallista ja itsetuntoa murentavaa. Niin että anna miehen ottaa etäisyyttä, hänellä on siihen oikeus. Eikä hän varmaan todelliseen ystävyyteen kyeknisikään, kun aina olisi se toive enemmästä, mustasukkaisuuden tunteita jne.

mutta suurin osa on lakannut pitämästä yhteyttä, kun vauva syntyi. Heillä kun ei ole vielä lapsia, ja ajattelevat varmaan, että olen tylsä.

Mitäs olet ap tehnyt? Tuntuuko, että ystävälläsi voisi olla jotain ongelmia itsellään ja siksi haluaa olla omissa oloissaan vai tuntuuko, että olisit mahdollisesti loukannut häntä jostain?

tämä ystäväni oli rakastunut minuun, enkä voi vastavuoroisesti sillä tasolla olla ystävä. Voisiko ystävä kokea tuskallisena läsnäoloni, joten oliko tämän helpompi laittaa välit poikki? ja kadonnut ystävä on siis mies ja minä nainen

miten ymmärtäisitte minun tilanteeni? olenko mielestäni itsekäs, kun pystyisin olemaan ystävä? ja onko epäilyni aikaisemmassa viestissäni oikeansuuntaiset, mitä arvelette?

Mies on rakastunut sinuun. Sinä haluat vain olla kavereita. Mies ei halua pitää enää lainkaan yhteyttä. Näinkö? Olen sitä mieltä että jos miehen täytyy pästä yli tunteistaan sinua kohtaan, siinä usein tarvitaan aikaa ja etäisyyttä. Se rakastumisen kohteen kanssa kaveeraaminen on sellaista löysässä hirressä roikkumista - niin lähellä mutta kuitenkin saavuttamattomissa - ja suoraan sanottuna minusta on vähän ihmeellistä, jollei sinulta riitä enempää myötätuntoa. Onhan se imartelevaa, jkun tietää toisen olevan ihan lääpällään, mutta se voi olla sille perääsi kaipaajalle tosi tuskallista ja itsetuntoa murentavaa. Niin että anna miehen ottaa etäisyyttä, hänellä on siihen oikeus. Eikä hän varmaan todelliseen ystävyyteen kyeknisikään, kun aina olisi se toive enemmästä, mustasukkaisuuden tunteita jne.

kiitos vastauksesta, sait ajattelemaan asioita vielä tarkemmin. Harmittaa vain suuresti, kun olisin halunnut pitää tämän ystävänä.

Yhden lapsuudenystäväni kanssa katkesi yhteydenpito siihen, kun meidän perhettämme kohtasi todellinen, hyvin ahdistava kriisi. Otin häneen ihan hädissäni yhteyttä (ihan vaan henkistä tukea varten), ja hämmästyksekseni huomasin, ettei ystävältäni riittänyt ollenkaan kiinnostusta, vaan hän alkoi ihan tyynesti puhua omasta, tuolloin vielä melko pienestä esikoisvauvastaan vaan.



Olin silloin tosi järkyttynyt. Se oli vaan jotenkin absurdi tilanne, kun on itse juuri tilittänyt paniikissa miten meiltä menee talo alta ja oikeusjuttu voi olla edessä jne., ja ystävä sanoo vain että no voi harmi, toivottavasti se jotenkin järjestyy, mutta hei katso mitkä ihanat lapaset löysin vauvalle Anttilasta! Ja jatkoi sitä rataa koko keskustelun loppuun saakka.



Muistan sen illan kun kotona jälkeenpäin pala kurkussa ikään kuin vedin henkisesti viivan sen ystävyyden yli, ja siirsin tämän ihmisen pysyvästi hyvänpäiväntutut -mappiin. Joskus myöhemmin olen pohtinut, olinko liian ankara - olihan ystäväni äitiyden huumassa, ehkei päähän oikein mahtunut silloin mitään muuta? - mutta en vaan koskaan enää pystynyt näkemään tätä ihmistä samalla tavalla, tai kuvitellakaan enää jakavani hänen kanssaan mitään merkityksellistä.



Muutaman muun ystäväni kanssa välit meni hyvin viileiksi esikoista odottaessani. Olin kaveripiirini ensimmäinen, joka sai lapsen, eikä moni osannut suhtautua oikein ollenkaan. Tuntui ettei vaan ollut mitään yhteistä.

Ensimmäinen kerta saatiin sovittua, muutama vuosi oli välissä ettei oltu tekemisissä. Syytä en tiedä vieläkään. Nyt katkasi välit kun menin yhteen miehen kanssa josta hän ei pidä. Yritettiin nähdä muutaman kerran mutta oli töykeä. En usko että se oli ainoa syy. Tuntu pahalta ja välillä vieläkin ajattelen;miksi?

kun hän erosi, itse asiassa muutaman kerran. Ja kun minä erosin en saanut mitään tukea. Aina oli "kiire"

Olen ollut samassa tilanteessa ja valitettavasti kävi niin, että ystävyys meni. Onhan se ymmärrettävää, enhän itsekään pystyisi ystävyyteen rakastumisen jälkeen. Tai vaikeaa se voisi olla.

Olen ollut samassa tilanteessa ja valitettavasti kävi niin, että ystävyys meni. Onhan se ymmärrettävää, enhän itsekään pystyisi ystävyyteen rakastumisen jälkeen. Tai vaikeaa se voisi olla.

tuntuu vain niin julmalta,että ei halua enää olla tekemisissä ja viimeisimmässä puhelussa sanoi, että haluaisi olla kanssani, rakastaa.Sen jälkeen ei ole vastannut viesteihini ym. Pitäisikö osata todella luovuttaa? Tuntuu todella välinpitämättömältä, ettei halua olla tekemisissä, ihan kuin vihaisi, vaikka tiedän mitä sanoin.