Outoa jos yli 20v. kiinni lapsuuden perheessään ja matkustaa usein kotipaikkakunnalle.

Asutaan kotipaikkakunnalla ja tavataan meidän vanhempia kerran kuussa! Ja kohta kuulet jotain tosi friikkiä: olen maanantaina menossa anoppini kanssa taidenäyttelyyn ja sen jälkeen syömään. Siis t o d e l l a omituista.

jossa itse asuu ja työskentelee. Rankan työviikon jälkeen velvollisuuden tunteesta perhe autoon ja mummolaan.

Eikö niiden isovanhempien ole helpompi matkustaa paikkakunnalle, jossa lapset asuvat?

Sekin on minusta outoa jos muutetaan takaisin kotiseudulle, jonnekin pikkupitäjään isossa kaupungissa vietettyjen vuosien jälkeen.

Napanuora ei näköjään katkea joillakuilla koskaan.

PÄIVITTÄIN! Joo- o, on siis ehkä vähän OT, ku asutaan samalla paikkakunnalla, mut enivei. Niin ja lapsi on siellä hoidossa et vähän pakkokin nähdä.



Mutta ollaan vielä lisäksi niiden luona viikkonloppusin monesti yötä, käydään saunomassa, syömässä, piipahtamassa muuten vaan tai sitten tehdään jotain kivaa yhdessä. Eiks oo ihan hirveetä!



Ok, alotushan oli tietenkin provo. Tai siis pakko olla. Tai jos ei oo niin en taaskaan ihmettele miksi suomalaiset on niin masentunutta ja sulkeutunutta sakkia.

Mukavaa sekä itselle, lapselle että isovanhemmille. Olen erittäin onnellinen että lapsella pn läheiset välit molempiin isovanhempiinsa. :)

ihminen on vielä kiinni lapsuuden perheessään. En ole soittanut omille vanhemmilleni puoleen vuoteen ja vanhempieni kotipaikkakunnalla kävin viimeksi kolme vuotta sitten.

Minun kotipaikkakuntani on se missä nyt asun, ei se missä olen lapsuuteni asunut.

Meillä sekä miehen että mun vanhemmat asuu Helsingissä, samoin meidän kaikki sisarukset.

jossa itse asuu ja työskentelee. Rankan työviikon jälkeen velvollisuuden tunteesta perhe autoon ja mummolaan.

Eikö niiden isovanhempien ole helpompi matkustaa paikkakunnalle, jossa lapset asuvat?

Sekin on minusta outoa jos muutetaan takaisin kotiseudulle, jonnekin pikkupitäjään isossa kaupungissa vietettyjen vuosien jälkeen.

Napanuora ei näköjään katkea joillakuilla koskaan.

vielä 40-vuotiaina matkustavat parin viikon välein lapsuuden kotiinsa eri paikkakunnalle.

ihmisten erilaisia tapoja olla ja elää.



Itse olen pohjalaisesta suvusta, jossa pidetään tavoitteena pärjätä aina itse ja omillaan. Suhteet ydinperheen ylitse muuhun sukuun ovat kohteliaat, mutta etäiset. Ja se on ok, koska se sopii kaikille.



Mieheni taas on karjalaisesta suvusta, jossa sukulaiset pyytävät toisiltaan herkästi apua ja antavat sitä itsekin. Välit ovat tiiviit ja läheiset, ilman mitään pakkoa tai kahleita.



Ja SEKIN on hyvä, se on vaan erilainen tapa.



Ap lienee teini, joka vastikään on itse vasta lähtenyt kotoa ovet paukkuen. Siinä vaiheessa - kun tekee irtiottoa ja aikuistuu - ajatteleekin ehkä aika kärjistäen noin, että yhteydenpito on jotenkin "epäkypsää" ja riippuvuuden merkki.



Kun ehtii tähän ikään, tajuaa, että terveellä, tasapainoisella ihmisellä ON tarve ja kyky ylläpitää ihmissuhteita. Jos vanhemmat eivät ole hirviöitä, ja haluavat olla yhteydessä aikuisiin lapsiinsa, miksi se suhde olisi sen huonompi tai arveluttavampi kuin muutkaan ihmissuhteet, vaikkapa ystävyyssuhteet?

vielä riippuvainen vanhempiensa hyväksynnästä ja mielipiteistä omaa elämäänsä koskevissa asioissa.

eikä ole sen jälkeen vanhempiensa perään haikaillut ja kotipaikkakunnalla vierailin aikoinaan vain siksi että oli suhde varattuun mieheen, en vanhempieni takia.

Kun suhde loppui, ei enää kiinnostanutkaan palata lapsuuden kaupunkiin vaikka omia lapsia syntyikin. Isovanhemmat ovat ne, jotka saavat luvan matkustaa mikäli lapsenlapsiaan haluavat tavata. ap

omasta halustani, eivät sukulaisuuden perusteella.

mun ei ole tarvinnut lähteä ovet paukkuen kotoa ja välit vanhempiin on hyvät ja tapaaminen on kivaa, puolin ja toisin (ja etenkin lapsesta). Jos välit vanhempiin ovat huonot niin eihän se mikään ihme ole ettei halua nähdä.

eikä ole sen jälkeen vanhempiensa perään haikaillut ja kotipaikkakunnalla vierailin aikoinaan vain siksi että oli suhde varattuun mieheen, en vanhempieni takia.

Kun suhde loppui, ei enää kiinnostanutkaan palata lapsuuden kaupunkiin vaikka omia lapsia syntyikin. Isovanhemmat ovat ne, jotka saavat luvan matkustaa mikäli lapsenlapsiaan haluavat tavata. ap

Voi olla ihan kiintymystä, yhdessä viihtymistä ym.

vaikka välit vanhempiin olisivatkin ns. kunnossa. Olen halunnut elämän toiselta paikkakunnalta ja tänne juurtunut, ei kiinnosta viettää aikaa lapsuutensa maisemissa enkä ymmärrä miksi niin edes pitäisi tehdä.

ihminen on vielä kiinni lapsuuden perheessään. En ole soittanut omille vanhemmilleni puoleen vuoteen ja vanhempieni kotipaikkakunnalla kävin viimeksi kolme vuotta sitten.

Minun kotipaikkakuntani on se missä nyt asun, ei se missä olen lapsuuteni asunut.

ihminen on vielä kiinni lapsuuden perheessään. En ole soittanut omille vanhemmilleni puoleen vuoteen ja vanhempieni kotipaikkakunnalla kävin viimeksi kolme vuotta sitten.

Minun kotipaikkakuntani on se missä nyt asun, ei se missä olen lapsuuteni asunut.

Mutta tää nyt on niin ilmiselvä provo. Tiedän että tällaisia ihmisiä tietenkin on, paljonkin, mutten ole kyllä koskaan niin daijua tavannut että ihmettelisi toisenlaista tapaa toimia, joka nyt kai onneksi sentään on se yleisempi (eli että lapsuudenkotiin säilyy edes jonkinlainen yhteys).

Minä ainakin koen tärkeäksi näyttää lapsilleni sen, missä mun juuret on ja missä olen lapsuudessa pyörinyt ja tutustuttaa heidät myös sukuuni. Tosin se on aika helppoa kun lapsuuteni kului siinä Linnanmäen naapurissa, että Lintsillä kai tulisi muutenkin käytyä lasten kanssa.

Jollain on hyvät välit vanhempiinsa että haluavat nähdä heitä useamminkin, ei se tarkota sitä että ollaan vielä niin kiinni vanhemmissa ettei päästetä irti. Kyllä mä ainakin haluan että lapseni näkee isovanhempiaan ja vuorotellen tässä kummankin luokse mennään. Lisäksi ite tykkään päästä sinne maaseudun rauhaan tääl kaupungista aina sillon tällön. Rentouttavaa olla koko ajan kuulematta autojen ääniä sen sijaan kun voi kuunnella luonnon ääniä, kävellä metsässä ja ottaa rennosti.

Ja ihmissuhteiksi luen ne, jotka ovat syntyneet omasta halustani, eivät sukulaisuuden perusteella.

Et vain näy tajuavan, että nuo tiiviisti sukuunsa yhteyttä pitävät juurikin HALUAVAT sitä.

Mä voin järkyttää sua kun kerron, että mä soitan äidilleni lähes päivittäin. Mulle mun äiti on se, jolle voin kertoa lähes kaiken. Ja niin mulla on perhe ja lapsia. Jos ei ole soitettu pariin päivään niin on ihan outo tunne. Ei tarvitse olla edes asiaa, kerrotaan vaan mitä on tehty päivällä ym.

ihmisten erilaisia tapoja olla ja elää. Itse olen pohjalaisesta suvusta, jossa pidetään tavoitteena pärjätä aina itse ja omillaan. Suhteet ydinperheen ylitse muuhun sukuun ovat kohteliaat, mutta etäiset. Ja se on ok, koska se sopii kaikille. Mieheni taas on karjalaisesta suvusta, jossa sukulaiset pyytävät toisiltaan herkästi apua ja antavat sitä itsekin. Välit ovat tiiviit ja läheiset, ilman mitään pakkoa tai kahleita. Ja SEKIN on hyvä, se on vaan erilainen tapa. Ap lienee teini, joka vastikään on itse vasta lähtenyt kotoa ovet paukkuen. Siinä vaiheessa - kun tekee irtiottoa ja aikuistuu - ajatteleekin ehkä aika kärjistäen noin, että yhteydenpito on jotenkin "epäkypsää" ja riippuvuuden merkki. Kun ehtii tähän ikään, tajuaa, että terveellä, tasapainoisella ihmisellä ON tarve ja kyky ylläpitää ihmissuhteita. Jos vanhemmat eivät ole hirviöitä, ja haluavat olla yhteydessä aikuisiin lapsiinsa, miksi se suhde olisi sen huonompi tai arveluttavampi kuin muutkaan ihmissuhteet, vaikkapa ystävyyssuhteet?

Mikä tekee suhteesta vanhempiin muka huonomman kuin johonkin ystävään?

Musta on tosi surullista, jos ap kuvittelee, että on ansio, ettei vanhempi rakasta lastaan. Ja lapsi vanhempaansa. Rakkaus on paljon syvempi ja vahvempi tunne kuin ystävyys, se kestää riidat ja eri mieltä olotkin, ja sen takia se on vakaampi, luotettavampi ja syvempi ihmissuhde kuin mikään aikuisella iällä solmittu - ml. jopa parisuhde!

Itse olen syntyperäinen Helsinkiläinen, pari vuotta kävin opiskelemassa muualla mutta tänne halusin takaisin, rakastan asua (isommassa) kaupungissa :) Eikä mulle ole vaikeaa ymmärtää että joku voi olla kotoisin pikkupaikkakunnalta ja rakastaa pikkukaupunkia tai maaseutua enemmän kuin isoa kaupunkia.

vaikka välit vanhempiin olisivatkin ns. kunnossa. Olen halunnut elämän toiselta paikkakunnalta ja tänne juurtunut, ei kiinnosta viettää aikaa lapsuutensa maisemissa enkä ymmärrä miksi niin edes pitäisi tehdä.