Lue keskustelun säännöt.
Mikä neuvoksi?
21.03.2011 |
Kesällä mies ilmoitti, ettei jaksa enää arkea minun ja lastemme kanssa. Että siis kohta avioliittomme on ohi, ellei muutosta kotona tapahdu (olen siis kotona lasten kanssa). Järkytys oli melkoinen kun kuvittelin, että suhteemme on lasten uhmaiästä/univaikeuksista/koliikista huolimatta ihan ok.
Minäpä yritin sitten muuttaa yhteistä arkeamme niin että mies olisi ollut tyytyväinen: olin todella varovainen sanoissani, pyöritin arkea ihan täysin yksin ja yritin hillitä lapsia parhaani mukaan.
Väliaikatietojakin mieheltä tuli: nyt menee paremmin, mutta vielä kuulemma oli sellainen mahdollisuus että saattaisi häippäistä jossain vaiheessa ja minä sitten tsemppasin vielä enemmän.
Ajattelin, että vian täytyy tietenkin olla minussa - kun ei kotiolojen kurjuudesta voi oikeasti lapsia syyttää!
Nyt tuosta ensimmäistä eroilmoituksesta on kulunut yli puoli vuotta ja tilanne on se, että miehellä on oikein mukavaa ja ihanaa. Muistaa sanoa sen joka päivä (kutsuu minua jopa rakkaakseen jotka ei herra paratkoon ole tehnyt sitten seurustelun alkuaikojen!), mutta minä olen ihan loppu. Suojellessani lapsia avioerolta, olen unohtanut itseni ihan kokonaan.Olen henkisesti niin loppu, että alan saada jo fyysisiä oireita tästä kaikesta tsemppaamisesta ja erouhan roikkumisesta ilmassa.
Mies ei voi tietenkään ymmärtää miksi minulla on paha olla. Kun yritän selittää, että erouutisensa oli melkoinen järkytys ja sen jälkeinen tsemppaus aika haastavaa (tsemppaus jatkuu muuten edelleen), niin hänen mielestään kaivelen asioita ihan turhaan. Mennyt on mennyttä. Nyt on nyt. Nyt hänellä on hyvä olla ja niin pitäisi minullakin olla.
Vaan kun ei ole! Minua niin ahdistaa olla tässä suhteessa! Miksi minä panostaisin enää suhteeseen, joka voi olla minä tahansa päivänä ohi? Sanokaa kuinka paljon minun pitää jaksaa lastemme vuoksi? Meillä on kuitenkin kaksi pientä lasta.
Tai jos tiedätte jonkin keinon joka helpottaisi oloani tällaisessa tilanteessa, niin kertokaa. Minä alan olla niin väsynyt tähän kaikkeen, ettei minusta kohta ole enää äidiksi lapsilleni.
Olen yrittänyt ehdottaa miehelleni perheneuvolaa tms. jossa pääsisimme keskustelemaan asiantuntijan kanssa asioista, mutta ei hän tietenkään näe mitään syytä mennä sinne kun nyt ei ole mitään ongelmaakaan - siis hänen mielestään.
Kommentit (7)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuin uhata erolla? Voi elämän kevät, kauhea mies - anteeksi vaan. Mitä hän itse teki kun sinä tsemppasit, pitikö vain erouhkaa pääsi päällä ja arvioi "suoritustasi"?
Jos jostakin minulle käsittämättömästä syystä haluat olla naimisissa tuollaisen miehen kanssa ja haluatte molemmat, että lapset saavat tuollaisen parisuhdemallin evääkisi elämään, niin palkatkaa kotiin apua. En usko, että mies alkaa osallistua kodin pyörittämiseen ja lasten hoitamiseen jos ei ole sitä aiemminkaan tehnyt.
Kyllä tätä nykyä ulkopuolista apua ja jonkin verran lapsenhoidossakin. Ongelma nro 1 on luottamuksen puute. Mulla on koko ajan tunne että teen minä niin tai näin , niin on vain ajan kysymys milloin toinen sitten loppujen lopuksi lähtee. Sen epävarmuuden kanssa on jaksamista ja sen tunteen kanssa on vaikea olla tässä suhteessa.
että se epävarmuus on ihan oma ongelmasi ja sen takia et osaa pitää rajojasi mihinkään suuntaan, vaan venyt ja vanut ja pakut.
Ensinnäkään normaalilla itsevarmuudella varustettu ihminen ei ehkä päästä tilannetta alun alkajenkaan tuohon ja toisaalta ei ainakaan ala jotain ukaaseja noudattamaan, vaan toteaa lapsellisiin ultimatumeihin heti, että Luomakunnan Herra on hyvä ja poistuu ovesta, jos ei miellytä.
Epävarmaa ihmistä on helppo pompottaa, mutta se epävarmuus on kyllä sitten ihan oma puute, eikä se parane, vaikka muut tekisivät mitä.
Pyörittäisit kohta yksin arkea joka tapauksesa.
Etsi siis nyt viimeistään apua arjen pyörittämiseen, lastenhoitoa, kodinhoitoa, siivousta, mitä vaan.
Muistuta miestäsi, että jos lapsesi ovat vielä pieniä (alle 3v nuorempi), paras ratkaisu eron jälkeen on viikko-viikko-tapaamiset, joten mies ei paljon vapaata sais, eikä pääsisi lapsistaan eroon. Päinvastoin, joutuisi ottamaan lisävastuuta arjesta!
Plus jos hän on suurempituloisempi, hän joutuisi maksamaan sinulle vielä tapaamisten lisäksi elareita.
Puhumattakaan avioeron kustannuksista.
Älä näännytä itseäsi enempää. Tsemppiä.
Tuo mies kyllä kuulostaa tosi paskalle, omani oli ihan samanlainen. En jaksa omaa tarinaani tähän raapustaa, mut ero tuli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen täällä monesti miestäni "haukkunut" ja valittanut kun kaikki kaatuu mun niskaan ja mies ei tajua miten väsynyt ihminen voi olla, minä kävin myös kokoaika työssä noiden lasten lisäksi, tosin työssä olo pahimpina uhma-aikoina oli yhtä juhlaa ja lomaa...
MUTTA, se että mies uhkaa erota kun ei enää jaksa niin se menee jo pikkasen liian pitkälle, miksi mies ei tee mitään? miksi ei auta sua, päästä nukkumaan (tosin ei mun mies päästänyt mua nukkumaan kun nuoremmalla oli koliikki ja huusi oikeesti yötä päivää)...
Mutta siis pointti mulla on se, että miks heti uhkaa erolla?¨
Mulle kävi sitten niin että 5 vuotta koitin jaksaa, aivan äärirajoilla, koti ja työ kaikki yritin yksin hoitaa, sitten tuli mullakin raja vastaan ja sairastuin, 5kk saikun jälkeen tajusin että näin ei voi jatkua, sitten tajus jo mieskin kuinka loppu olin, nyt teen osa-aika työtä ja jaksan taas tätä rumbaa yksin.
...kuulemma ollut enää sellainen kuin avioliiton alkuaikoina vaan väsynyt, nuupahtanut ja hermostuin lapsiin liian helposti. Kaikki kohdat myönnän oikeiksi. Meillä on kaksi pientä lasta, jolla molemmilla oli paha koliikki. Myös tällä jälkeimmäisellä joka syntyi samoihin aikoihin kun isoveljellään oli pahin uhmaikä.
Olin väsynyt ja enkä varmasti mitään ihannevaimoainesta, mutta siis miehelleni en esim. huutanut tai kiukutellut, en haastanut riitaa/emme riidelleet sillä olin siihen aivan liian väsynyt.
Mies vain koki töistä tullessaan kotiolot niin ahdistaviksi. Kaksi huutavaa lasta. Toisella koliikki ja toisella uhmaikä ja lisäksi väsynyt vaimo, joka ei aina jaksanut olla niin ihana ja iloinen vaan oli hänen mielestään koko ajan väsynyt ja ärtynyt.