äidin kanssa kommunikointi ei suju

menneitä kaunoja. Miten ne vanhemmat siihen pystyisivät, kun olivat aikoinaan keinottomia luomaan turvallisen ilmapiirin lapsilleen. He ovat oman elämänsä vankeja tai uhreja, kokeneet samaa omassa lapsuudessaan ja jatkoivat niistä kantimista kuin osasivat. Sinulla olisi nyt tarve puhua asioista, mutta äitisi ei kykene siihen, eikä tule jatkossakaan. Käy terapiassa läpi asiaa, saat vahvuutta itsellesi pärjätä tuntojesi kanssa ja et siirrä samaa paskaa omille lapsillesi.



Suosittelen luettavaksi Martti Paloheimon Suomalaisen lapsuuden haavat.

saisin jonkinlaisen otteen tunteistani, jotka loiskahtavat pintaan kun jutut liippaavat vanhoja asioita. En ole vielä onnistunut.



ap

ainahan tunteita tulee - ja menee. Veikkaan, e3ttä olet kuitenkin terpaiassa oppinut, ettet jää märehtimään näitä äitisi aikaansaami tunteita samalla lailla kuin ennen.



Harva pystyy olla tuntematta mitään, mutta tunteiden intensiteetti laimenee terapian ja ajankin kulumisen kautta.

se tässä onkin mielenkiintoista, että olen terapian aikana saanut kuriin paniikkioireisiin johtavan tunnetilan, mutta tämä tulee niin voimalla ja äkkiä, että rauhoittuminen vie kauan aikaa. Olen täysin tietoinen tilanteesta, missä se yleensä iskee, mutta rajuus yllättää minut aina. Se on niin voimakas että huimaa ja oksettaa. Ehkä se on peräisin niin pitkän ajan takaa, etten vielä ole kuorinut tarpeeksi aikakerroksia sen päältä pois. Perusturvallisuuteen liittyvä asia, joka on lähtöisin ajalta kun olin hyvin pieni.



ap

sinulla tarve kysyä äidiltäsi, miksi teit tämän minulle? En usko, että äitisi pystyy antamaan vastauksia, mutta voithan yrittää. Järjestät aikaa keskustelulle ja kun se on pidetty, hyväksyt sen annin ja siirryt eteen päin.



Kokemuksen voimakkuus laimenee ajan mukaan. Ja tilanteet poistuvat pois päiväjärjestyksestä, kun äitisi kuolee. Mutta jottei sinulle sitten herää syyllisyydentunteita ja uusia katkeruuden aiheita, tee nyt se mitä sydämesi sanoo ja elä sitten niiden asioiden kanssa sovussa.



Kaikilla ei ole ihanaa äitiä, sille ei vaan voi mitään. Omani ilmoitti jo kun olin lapsi, ettei sitten aio hoitaa lapsiani, eikä hoitanutkaan. Jokaisen pitää kuulemma itse hoittaa jälkikasvunsa, tämä ei sitten koskenut muita sisaruksia kuin minua. Sinun äiti näyttää kuitenkin olevan lasten lapsiensa kanssa.

minulla ratkaisu on ollut ymmärtää että minun täytyy tehdä se kaikki työ ja ajattelu itse omassa päässäni, en voi odottaa että saisin välit selvitettyä vanhempieni kanssa sillä se keskustelu ei koskaan etenisi mihinkään.

Minun velvollisuuteni on välttää ongelmien siirtämistä eteenpäin omalle lapselleni, se on tärkeintä.

Minulla sellainen tilanne että äitini on koko aikuisikänsä kärsinyt väleistään oman äitinsä kanssa ja yrittänyt korjata sitä. Äiti on puhunut aina paljon siitä kaikesta mitä tekee oman äitisuhteensa parantamiseksi, ja minusta tämä on aina ollut niin ironista, sillä äiti toistaa täysin samoja virheitä minun kanssani kuin oma äitinsä hänen kanssaan. Mutta äiti ei näe sitä eikä tiedosta sitä, vaan näkee tärkeäksi ainoastaan korjata oma lapsuutensa(mitä ei tietenkään kukaan pysty tekemään).

Minä olen ottanut tästä opikseni ja yritän korjata ainoastaan itseäni ja tehdä itsestäni paremman äidin kuin mitä oma äitini on pystynyt olemaan. Oman äitisuhteeni olen laittanut jo ö-mappiin, sille ei enää voi tehdä mitään, enkä edes tiedä haluanko.

Meillä suurimmalla osalla on traumoja lapsuudesta/nuoruudesta, mutta pääasia mun mielestä on tiedostaa ongelmat ja olla siirtämättä niitä omille lapsille.



Meillä ei kotona koskaan puhuttu mistään oikeista asioista. Ei tunteista, ei murrosiästä, ei vanhempien riidoista, ei seurustelusta, ei yhtään mistään. Kaikesta joutavasta suut kävi kaiket päivät. Nykyäänkin jatkuu sama kuvio. Jos ottaa minkään ikävän/vakavan asian puheeksi, äitini hermostuu ja heittäytyy marttyyriksi. Pari kertaa yritin ja sain välirikon aikaiseksi. Tosin äitini otti törkeyksien jälkeen yhteyttä selvittämättä asiaa edelleenkään. Traumoja siis on, mutta itse yritän korjata niitä asioita omien lasteni kanssa. Yritän siis puhua kaikista vaikeistakin asioista, mutta en anna lapsuuteni ja vaikean/etäisen äitisuhteeni pilata omaa ja lasteni elämää.

isoäitini kärsi aika pahoista mielenterveysongelmista, joista ei saanut missään nimessä puhua. Äitini ei ole saanut kummoisia eväitä elämään ja on myös tunne-elämältään aika horjuva. Apua hän ei ole koskaan saanut ta halunnut. Masennuslääkkeet laittoi roskikseen koska niistä tuli huono olo.



Itse pärjäisin varsin mainiosti, jos äiti ei aina ajoittain "hyökkisi iholle", hän ei tunnista tai kunnioita yksityisyyden rajoja ja siksi olen vetäytynyt niin kauas ettei hän enää yritä. Tiedustelee siskoltani mitä minulle kuuluu. Onhan tämä aika surullista.



Ironista on myös se, että äiti on pyytänyt siskoltani anteeksi miten hän hylkäsi hänet murrosiän myllerryksessä koska ei jaksanut. Minut hylättiin n 1-vuotiaana. Sitä ei varmaan sitten lasketa.



ap

käsitellä ettei pysty sitä myöntämään ja pyytämään anteeksi.

Ehkä äitisi kokee, että siskosi kanssa ongelmat olivat vähän molempien syytä, niin kuin usein murrosikäisten kanssa on ongelmia ja murrosikäisiä ajatellaan hankalina. Mutta 1-vuotiaan kanssa kun on ongelmia, pitää ainoastaan katsoa peiliin, ei voi ajatella että lapsessa oli osa syytä.

terapeuttini onkin sanonut minulle,että olen elänyt ihmisten kanssa, jotka ovat vääristäneet peilikuvaa omasta itsestäni. Opin näkemään itseni pahasti viallisena ja yritin aistia kaiken etukäteen ja toimia oikein, ettei kukaan hermostuisi.



Nyt kun olen opinut, että peilin kuvat eivät ole totta, en enää siedä muistutusta asiasta ihmiseltä, joka ei ole samanlaista apua saanut.



ap

tosin ei mitään eroamisia tmv, mutta äiti on aina syyllistänyt meitä muita perheenjäseniä, esittänyt marttyyriä ja sitä kautta junaillut tahtonsa aina läpi. Hän nuuski meidän lasten tekemiset, luki päiväkirjat, kirjeet ja vahti kulkemisiamme, vaikka emme antaneet siihen mitään syytä. Mielestään hän toimi aina oikein. Mitään erimielisyyksiä ei ole koskaan saatu selvitettyä, koska äiti "ei halua riidellä". Sitten hän ihmettelee, kun en pidä yhteyttä, ja syyllistää silläkin. Ei tällaisesta pattitilanteesta pääse mihinkään.

sekin on uskomatonta miten mitään ei koskaan saatu selvitettyä. Olen päätynyt siihen, että sekin jalo taito pitää opetella ja jossain vaiheessa taitaa olla liian myöhäistä.



Koskaan meillä ei riidelty, koskaan ei mitään selvitetty. Aloin halveksimaan vanhempiani kun he eivät saaneet liikutettua tilannetta mihinkään 25 vuoteen, kunnes vihdoin saivat aikaiseksi erota. Siinä meni monen monta vuotta elämää hukkaan koko perheeltä.



ap

edelleen naimisissa, mutta olen usein ajatellut miten ihanaa olisi jos isäni löytäisi jonkun paremman puolison. Jonkun samanhenkisen joka pitäisi samoista asioista kuin isä ja ennen kaikkea arvostaisi häntä enemmän kuin äitini.

Äitini on aina ratkaissut kaikki asiat puhumattomuudella. Muistan lapsuudessanikin että joskus saattoi olla useita kuukausia ettei meillä kotona vanhemmat puhuneet mitään keskenään. Se oli todella ahdistavaa ja toivoimmekin että vanhemmat eroaisivat.



Tälläkin hetkellä äitini ei ole puhunut minulle kahteen kuukauteen yhden erimielisyyden takia ja tiedän että sitten kun äitini kyllästyy mököttämiseen hän käyttäytyy aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Minun on niin vaikeaa ymmärtää tätä, kun itse haluan puhua kaikista erimielisyyksistä ja selvittää asiat mahdollisimman pian.

Mutta olen päättänyt että annan olla, ja nykyään se onkin helppoa, koska tuntuu että itsellenikin on vain helpotus ettei olla väleissä. En edes pidä siitä ihmisestä.