Lue keskustelun säännöt.
Miksi opettajat arvioivat persoonaa ei osaamista?
16.03.2011 |
Tyttäreni joka on ollut koulumenestyjä koko alakoulun ajan kärsii nyt yläkoulussa siitä että on hiljainen eikä erotu joukosta.
Koenumerot ovat kiitettäviä niin kuin ennenkin mutta todistuksissa ollut monista aineista 8 vaikka koemenestyksen perusteella voisi olla 9 tai jopa 10.
Lapsi on kaikessa lahjakas, ainoastaan liikunnan 8 ymmärrän niin on ollut aina ja on sen tasoinen.
Onneksi sentään matematiikka ja kielet ovat sellaisia joista ei hiljaista rangaista - todistuksessa niistä on kympit niin kuin ennenkin.
Harmittaa lapsen puolesta ja tekisi mieli puuttua asiaan. Sai terveystiedon kokeesta 9½ ja jaksotodistuksessa 8, tämä olkoon yksi esimerkki.
Sama tosin oli kotitaloudessa.
Kommentit (89)
Olisiko sitten hyvä ajatus kertoa siitä opettajalle?
Voi siitä vanhemmiltakin kysyä. Masentunutta tai paniikkihäiriöpotilasta on turha pelotella kysymyksillä. He vain hämmentyvät ja saattavat jäädä pois seuraavilta oppitunneilta.
Tosiaan se seikka että oppilas on opettajaa lahjakkaampi vaikkapa esseissä ei ole opettajalta pois. Pitää vain niellä ylpeytensä ja muistaa mikä on. Muutenhan opettaja olisi kirjailija tmv. Opettajan tehtävänä ei ole olla parempi oppilastaan :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paremmat ja puheliaammat oppilaat (myös muut kuin lapseni) jäävät hissukoiden jalkoihin, jos opettajan suosiota katsotaan.
t. ekaluokkalaisen äiti
Ehkä lapsesi on liian puhelias? Sekin täytyy oppia, koska on parempi pitää suunsa kiinni.
t. tokaluokkalaisen äiti
heille tunnilla istuminen on pahapaikka. Kotona kykenevät työskentelemään tehokkaasti. Eli ei välttämättä vanhemmat ole tehneet mitään. Monille lääkityskin tuo vain sen helpotuksen että tunnille kykenevät tulemaan. Työtehon vie silti paniikkikohtaus, joka ehkä helpottaa vasta kotiin tultua.
Itse laitan aina vanhemmille viestiä ennen numeroiden antoa siitä, miten lapsi pärjää tunnilla, mutta en voi katsoa läpi sormien kuollutta lahnaa, jos kukaan ei kerro syytä siihen, miksi on kuin kuollut lahna.
Moni tälläinen opiskelija pelkää kuollakseen kaikkea kontaktia muihin ihmisiin. Heille oli vain helpotus että annoit edes jonkin numeron. Tälläiset oppilaat ovat hyvin säikkyjä. Saattavat olla äärimmäisen lahjakkaita, mutta haluavat vain rauhaa järvenpohjaan.
Olisiko sitten hyvä ajatus kertoa siitä opettajalle?
Ei varmasti, mikäli kohtaus on niin suuri. Eikä kukaan halua erityiskohtelua. Tuskin saisi sanaa sanottua. Moni tietää että olisi fiksua sanoa siitä opettajalle. Taudinkuvaan kuuluu pitkittäminen ja toivo siitä että uskaltaa kertoa siitä seuraavana päivänä. Pian kurssi on ohi ja opettaja on antanut tuomionsa.Melko kateellista väittää vanhempien tekeleeksi. Hiljainen oppilas voi olla opettajaakin lahjakkaampi tekijä. Opettajan tehtävänä ei ole olla oppilaitaan lahjakkaampi vaan opastaa heitä.
Jos oppilaalla on jokin oppimiseen vaikuttava diagnoosi, niin onhan nyt selvää, että se pitää saattaa opettajan tietoon. Ei opettajan tehtäviin kuulu veikkailla näitä diagnooseja eikä missään nimessä antaa opetussuunitelman vastaisesti parempia numeroita vain mutu-tuntumalla. KUn opetussuunnitelmassa painotetaan tuntiosaamisen, ryhmätöiden ja muiden yksilötöiden merkitystä arvioinnissa niiden koearvosanojen rinnalla, niin onhan nyt aika pölkyistä vanhemmista kyse, jos eivät kykene sitä diagnoosia opettajalle toimittamaan. Jos lapsi on tunnilla täysin passiivinen, hän kärsii siitä numerossa, ellei opettajalle kerrota syytä käytökseen. Ei ole opettajan tehtävä juosta kyselemässä ympäriinsä lapselle mahdollista diagnoosia, jos vanhemmille on kuitenkin jo tiedotettu lapsen tuntimenestyksestä. Se on vanhempien tehtävä.
Yläkoulussa tavoitteena ei ole opettaa sille lapselle pää täyteen tietoa vaan tehdä lapsesta aktiivinen oppija, joka osaa itse löytää tarvitsemansa tiedot ja ymmärtää lukemansa sekä sosiaalistaa lapsi osaksi tätä yhteiskuntaa. Se tiedon muistaminen ja toistaminen on ns. toisarvoinen asia. Siksi nykyään opetussuunitelmissa painotetaan muunkinlaista arviointia kuin vain koearviointia. Jos lapsi ei kykene tällaiseen työskentelyyn, on hänen keinonsa selvitä yhteiskunnassa heikot ja hän tarvitsee diagnoosinsa lisäksi aivan toisenlaisia tukitoimia. Ei varmasti ole kenenkään etu, jos tällaista salataan eikä tähän haeta apua.
Olisiko sitten hyvä ajatus kertoa siitä opettajalle?
Ei varmasti, mikäli kohtaus on niin suuri. Eikä kukaan halua erityiskohtelua. Tuskin saisi sanaa sanottua. Moni tietää että olisi fiksua sanoa siitä opettajalle. Taudinkuvaan kuuluu pitkittäminen ja toivo siitä että uskaltaa kertoa siitä seuraavana päivänä. Pian kurssi on ohi ja opettaja on antanut tuomionsa.Melko kateellista väittää vanhempien tekeleeksi. Hiljainen oppilas voi olla opettajaakin lahjakkaampi tekijä. Opettajan tehtävänä ei ole olla oppilaitaan lahjakkaampi vaan opastaa heitä.
Jos oppilaalla on jokin oppimiseen vaikuttava diagnoosi, niin onhan nyt selvää, että se pitää saattaa opettajan tietoon. Ei opettajan tehtäviin kuulu veikkailla näitä diagnooseja eikä missään nimessä antaa opetussuunitelman vastaisesti parempia numeroita vain mutu-tuntumalla. KUn opetussuunnitelmassa painotetaan tuntiosaamisen, ryhmätöiden ja muiden yksilötöiden merkitystä arvioinnissa niiden koearvosanojen rinnalla, niin onhan nyt aika pölkyistä vanhemmista kyse, jos eivät kykene sitä diagnoosia opettajalle toimittamaan. Jos lapsi on tunnilla täysin passiivinen, hän kärsii siitä numerossa, ellei opettajalle kerrota syytä käytökseen. Ei ole opettajan tehtävä juosta kyselemässä ympäriinsä lapselle mahdollista diagnoosia, jos vanhemmille on kuitenkin jo tiedotettu lapsen tuntimenestyksestä. Se on vanhempien tehtävä.
Yläkoulussa tavoitteena ei ole opettaa sille lapselle pää täyteen tietoa vaan tehdä lapsesta aktiivinen oppija, joka osaa itse löytää tarvitsemansa tiedot ja ymmärtää lukemansa sekä sosiaalistaa lapsi osaksi tätä yhteiskuntaa. Se tiedon muistaminen ja toistaminen on ns. toisarvoinen asia. Siksi nykyään opetussuunitelmissa painotetaan muunkinlaista arviointia kuin vain koearviointia. Jos lapsi ei kykene tällaiseen työskentelyyn, on hänen keinonsa selvitä yhteiskunnassa heikot ja hän tarvitsee diagnoosinsa lisäksi aivan toisenlaisia tukitoimia. Ei varmasti ole kenenkään etu, jos tällaista salataan eikä tähän haeta apua.
Elin siinä ymmärryksessä että puhumme nuorista tai aikuisista joiden vanhemmat eivät enää puutu lastensa tekemisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tukitoimia. Ei varmasti ole kenenkään etu, jos tällaista salataan eikä tähän haeta apua.
Tälläinen käytös kuitenkin kuuluu taudinkuvaan. Mikäli ei ole hakenut apua niin syy on siinä että pelkää avun hakemista kuollakseen :D
Tai diagnoosin kanssa, edelleen pelkää tuomasta itseään ilmi opettajalle. Se kuuluu taudinkuvaan.
Silloin vanhempien tulisi ilmoittaa peruskoulunopettajalle tai opettajan tulisi lähettää tälläinen oppilas erityisopettajalle tai terveystarkastukseen.
Tällätavoin sinä päästät näitä lahnoja pitkälle lukioon ja ammattikouluihin. Sitten avun hakeminen on liian myöhäistä.
En tee lapseni läksyjä, en ole koskaan tehnyt. Lapsi on tunnollisesti tehnyt tehtävänsä itse. On luonteeltaan sellainen että haluaa selvitä itse.
Hengissä on muuten ei pääsisi sinne kouluun lainkaan.
Toki voi olla että viittaa liian vähän. Kysyttäessä häneltä tietää vastaukset.
Tosin numeroon vaikuttavia asioita ovat myös esseet, ryhmätyöt, vihkotyöt, läksyt ja tuntiosaaminen. Kaikista näistä annan numeron tai arvioinnin arviointikirjaani. Silti koenumerot vaikuttavat eniten, mutta jos keksiarvo kokeissa on 8,5, tulevat nämä muut osa-alueet käyttöön.
Olen kahdesti törmännyt oppilaaseen, joka ei osoita mitään elonmerkkejä oppitunnilla. Molemmat oppilaat olivat ns. hyviä oppilaita koetulosten mukaan. Toinen melkein ysin oppilas, toinen melkein kympin oppilas koetulosten perusteella. MUTTA oppitunneilla heistä ei voinut sanoa edes, olivatko hengissä. Tuojottivat aina eteensä tai vihkoonsa, mihinkään ei osallistuttu, ikinä ei viitattu. KUn tunnilla alettiin tehdä tehtäviä, istuivat ja tuijottivat kirjasta ekaa aukeamaa ikinä vastaamatta ainoaankaan tehtävään. Mitään esseitä tai töitä ei tehty oppitunnin puitteissa. Sitten seuraavalla tunnilla oli työt tehty mallikkaasti oikein, tehtäviin vastattu oikein ja kaikki niin hyvin puunattu kuin mahdollista. Mutta tunnilla ei näyttänyt siltä kuin lapsella edes olisi kykyä ymmärtää kuulemaansa. En ymmärrä, miksi minun pitäisi palkita äitiä/isää, joka on auttanut lasta tekemään tehtävät/tehnyt lapsen puolesta tehtävät/kannustaa lasta siihen, että oppitunneilla ei tarvitse tehdä MITÄÄN. Nämä oppilaat eivät saaneet sitä koenumeroiden keskiarvoa. Oppitunnilla pitää osoittaa olevansa hengissä, pitää kyetä tekemään tehtäviä ja jopa joskus viittaamaankin, vaikka se ei tässä nyt se tärkein pointti olekaan. Ei ole mitään järkeä palkita lasta siitä, että hänen vanhempansa ymmärtävät ne tehtävät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Esseitä olivat tekemässä tai eivät tehneet, kun ei inspiraatio iskenyt taiteilijalle.
Nyt opettaja epäilee vanhempia syypääksi. Minä en tiedä missä iässä esseitä kirjoitellaan. Ehkä yläasteella? Lukiossa? Ammattikoulussa tuskin.
Minkähän ikäisistä lahnoista tämä opettajatar oikein kirjoittelee? Esseitä olivat tekemässä tai eivät tehneet, kun ei inspiraatio iskenyt taiteilijalle.
Nyt opettaja epäilee vanhempia syypääksi. Minä en tiedä missä iässä esseitä kirjoitellaan. Ehkä yläasteella? Lukiossa? Ammattikoulussa tuskin.
Ja upeat rivien väliset kommentit! :D Puuttuisi vain, että olisin pikku opettajatar ja kirjoittelemisen sijaankin voidaan vielä kärjistää, että sepustelee. :D
Kuten sanottu, hyvin on rivien välissä kommenttia! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Just juttelin serkun kanssa ja sanoi, ettei koskaan uskaltanut viitata kouluaikana, vaikka olisi vastauksen tiennytkin. Jännitti ja arasteli vaan sen verran. Ihan normaali nainen on. Tutummassa seurassa kovinkin juttelevainen, vieraammassa hiljainen, mutta mukana porukassa. Kolme lasta ja aviomies, pärjää työssään hyvin, kun on sellainen työ, jossa ei tarvi olla suuna päänä vaan saa tehdä omaa juttuaan ja välillä kahvitella tuttujen työkavereiden kanssa.
Itse olin kouluaikana se kovaääninen ja aktiivinen lapsi. Kokeista tuli kymppejä ja tuntiosaaminen oli varmaan sitten kymppi plus, koska aina viittasin ja keskustelin mukana. Mulle se oli helppoa. Ymmärrän, ettei kaikille ole. Siksi kokeet onkin niin tärkeitä...
Elin siinä ymmärryksessä että puhumme nuorista tai aikuisista joiden vanhemmat eivät enää puutu lastensa tekemisiin.
Ja paria viestiä lukuunottamatta on koko ajan puhuttu peruskoululaisista. Sen ikäiset ovat aina vanhempien vastuulla. Ei ole yläkoululaisen oma asian toimittaa diagnooseja koululle, kyllä se on vanhempien vastuulla. Samoin diagnoosin perusteella tehdyt hojksit, kyllä niihin vaaditaan vanhempien allekirjoitus.
Eli olen ihan samalla linjalla, että jos lapsella on jokin poikkeuksellinen este toimia tunnilla normaalin oppilaan tavoin, niin ei opettaja voi alkaa arvailemaan, että oppilaalla varmaan on paniikkihäiriö ja sitten vain antaa parempi numero. Tuollainen ei millään tavalla ole muiden oppilaiden oikeusturvan mukaista.
Jos lapsessa on jotain häiriötä, niin vanhempien pitää tiedottaa siitä koulua ja painottaa myös sitä, että tieto on saatettava joka ikisen opettajan tietoon. Tai sitten itse pitää huolta siitä, että jokainen opettaja tietää. Ihmettelen kuka vanhempi ei tuon vertaa viitsi pitää lapsensa puolta, vaan mieluummin hyväksyy opettajan antamat huonot arvosanat ja tyytyy sitten puhumaan selän takana, että kun opettaja ei ymmärtänyt tuotakaan häitiötä = osannut tehdä itse diagnoosia ties mistä häiriöstä.
Ja nyt en puhu huonosti kasvatetuista nupuista vaan tää oli jatkoa tuohon paniikkikohtaus-sivujuonteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elin siinä ymmärryksessä että puhumme nuorista tai aikuisista joiden vanhemmat eivät enää puutu lastensa tekemisiin.
Ja paria viestiä lukuunottamatta on koko ajan puhuttu peruskoululaisista. Sen ikäiset ovat aina vanhempien vastuulla. Ei ole yläkoululaisen oma asian toimittaa diagnooseja koululle, kyllä se on vanhempien vastuulla. Samoin diagnoosin perusteella tehdyt hojksit, kyllä niihin vaaditaan vanhempien allekirjoitus.Eli olen ihan samalla linjalla, että jos lapsella on jokin poikkeuksellinen este toimia tunnilla normaalin oppilaan tavoin, niin ei opettaja voi alkaa arvailemaan, että oppilaalla varmaan on paniikkihäiriö ja sitten vain antaa parempi numero. Tuollainen ei millään tavalla ole muiden oppilaiden oikeusturvan mukaista.
Jos lapsessa on jotain häiriötä, niin vanhempien pitää tiedottaa siitä koulua ja painottaa myös sitä, että tieto on saatettava joka ikisen opettajan tietoon. Tai sitten itse pitää huolta siitä, että jokainen opettaja tietää. Ihmettelen kuka vanhempi ei tuon vertaa viitsi pitää lapsensa puolta, vaan mieluummin hyväksyy opettajan antamat huonot arvosanat ja tyytyy sitten puhumaan selän takana, että kun opettaja ei ymmärtänyt tuotakaan häitiötä = osannut tehdä itse diagnoosia ties mistä häiriöstä.
Ja nyt en puhu huonosti kasvatetuista nupuista vaan tää oli jatkoa tuohon paniikkikohtaus-sivujuonteeseen.
Ehdottomasti on otettava yhteys erityisopettajaan tai terveydenhoitajaan. Tälläiset lahnamaiset merkit kielivät mt-ongelmista tai huumeiden käytöstä. On teidän vastuulla saattaa tälläinen oppilas parempaan oppiin.
On silti puhelias ja reipas. Pitäisi tukea myös muita kuin niitä hiljaa yksin nyhvertäjiä. Ei kai sen laatuinen arkuus nyt kuitenkaan ole se ihannetila kaikilla?
Ehkä lapsesi on liian puhelias? Sekin täytyy oppia, koska on parempi pitää suunsa kiinni.t. tokaluokkalaisen äiti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsi on kaikessa lahjakas
äitinsä suuruudenhullu.
keskustelu pomppasi sivuraiteile. Miksi kouluarvosana pitäisi antaa yläasteella enää kokeiden perusteella? Jos lapsi on ujo, eikä uskalla osallistua tunneilla opetukseen esim. viittaamaalla ja vastaamalla kysymyksiin, tuleekin numeron olla alhaisempi kuin kokeesta saatu! Kyllä persoona vaikuttaa, tätä on ihan turha alkaa jeesustelemaan.
Itse sain juuri henkilökohtaisen palkanlisäpäätöksen työstäni, jossa kirjallisesti oli arvioitu taitojeni lisäksi myös luonnettani.
Miksi antaa lapsillekaan siloiteltu kuva elämästä, että luonteen tempperamentilla ei muka olisi merkitystä?
voi persoona/luonne vähän vaikuttaa, mutta kyllä arvosanat pääasiassa kokeiden (osaamisen) perusteella pitäisi antaa. Ehkä suhteessa 20/80.
alakoulussa oli kaksi eri luokanopettajaa kuuden vuoden aikana. Tuona aikana oppivat tuntemaan lapseni luonteen.
Yläkoulussa jokaisessa aineessa oma opettaja ja eivät luonnollisesti tunne yksittäisiä lapsia, ainoastaan en itseään esiintuovat ja häiriköt.
Tekisi mieli olla yhteydessä kouluun, ottaa päähän lapsen puolesta.
itse hiljainen aina ollut ja kokeesta hyviä numeroita todistuksessa aina vaan kaks numeroa huonomipi numero, se tunti osaaminen ja aktiivisuusss !!!! miten voi olla aktiivinen jos ei uskalla viitata???
sama esikoisen kanssa , tuota laulua opet laulavat aina vaan....
eikö opettajan tehtävä ole saada hiljaisetkin mukaan, esim esittämällä kysymyksiä suoraan lapselle itselleen, eikä vaan aina niin et pitää viitata ?
ryhmätöitä pinissä ryhmissä, joissa ujompikin uskaltaa avaa sunnsa, ope tietty tarkkailee ryhmien työtä, eli ei laiteta ryhmää itekseeen johonkin ja lopputuloksena se fiksu hiljainen tekee koko työn .....
opet ovat ammattitaidottomia!!!!!!
päällepäsmärit vievät samata arvosanat vaan sillä, etttä osaavat olla aina äänessä, kokeista saavat huonompia numeroita, mutta se aktiiiiiivisuuuuuussssss
huah
mitäpä voisimme tehdä??
otan osaa ap
Lisäksi - vaikka se ei kulttuurimme mukaiseen kasvatuskäytäntöön oikein istu - niin lapsi voisi minusta saada palautetta niistä asioista, jotka muuttamalla hänen arvosanansa paranisivat. Työelämässä, valitettavasti, ei yleensä menestys ja pelkkä ahkeruus riitä, silloin siihen "persoonaan" vasta huomiota kiinnitetäänkin! Ahkeraa saatetaan pitää jotenkin tylsänä puurtajana (riippuu toki alasta).
Ei varmasti, mikäli kohtaus on niin suuri. Eikä kukaan halua erityiskohtelua. Tuskin saisi sanaa sanottua. Moni tietää että olisi fiksua sanoa siitä opettajalle. Taudinkuvaan kuuluu pitkittäminen ja toivo siitä että uskaltaa kertoa siitä seuraavana päivänä. Pian kurssi on ohi ja opettaja on antanut tuomionsa.
Melko kateellista väittää vanhempien tekeleeksi. Hiljainen oppilas voi olla opettajaakin lahjakkaampi tekijä. Opettajan tehtävänä ei ole olla oppilaitaan lahjakkaampi vaan opastaa heitä.