Olenko normaali kun olen pettynyt siihen, ettei lapseni

ole luokkansa paras kuten itse olin aina aikoinani? Jotenkin olen vain pettynyt että lapseni on vain keskinkertainen oppilas..Onko kellään muulla vastaavia tunteita? Toki pitäisi olla kiitollinen että lapsi on terve, mutta en pääse irti tunteistani ja pelkään että lapsi vaistoaakin tunteeni.

ja olen todellakin pettynyt jos oma lapseni menee samaa tietä. Toivon että lapsella on ihan muut prioriteetit.

Tosin oma lapseni ei edes ole vielä koulussa, mutta tuskin tulee pärjäämään siellä edes kohtalaisesti, koska on erityistarpeinen lapsi, jolla on kielenymmärtämisen vaikeuksia ja oppimisvaikeuksia.



Kyllähän tämä on tavallaan pettymys, kun itse on pärjännyt kaikissa jutuissa niin hyvin ja tuntuu että oma lapsi on vähän "hidas".

Kaikki oli minulle liian helppoa: ei tarvinnut ponnistella hyvän koulumenestyksen eteen. En lukenut juurikaan läksyjä, koska opin kaiken nopeasti. Vielä lukiossa sama meno jatkui, sen kun lööbailin ja vetelin kokeista hyviä numeroita.

Myöhemmin tämä kostautui: en jaksanut opiskella yliopistossa, koska siellä olisi oikeasti pitänyt opiskella ja lukea. Jätin kesken ensimmäisen talven jälkeen.

Myöhemmin olen kyllä hankkinut AMK-tasoisen koulutuksen, mutta monet keskinkertaisesti peruskoulussa ja lukiossa menestyneet entiset luokkatoverini ovat kouluttautuneet paljon paremmin, ja ovat urakehityksessään aivan toisella tasolla kuin minä.

En toivo lapsilleni yhtä hyvää ja helposti saavutettua koulumenestystä kuin itselläni oli. Luulen, että se voi olla kirouskin.

Sen vielä sanon, että "alisuoriutumisestani" huolimatta olen ihan onnellinen ja pidän työstäni ja elämästäni :-)

lopulta suoritin sen yliopistotutkinnon. olisi vaan työelämässä ollut paljon helpompaa jos olisi oppinut töitä tekemään jo kouluaikana.

Kaikki oli minulle liian helppoa: ei tarvinnut ponnistella hyvän koulumenestyksen eteen. En lukenut juurikaan läksyjä, koska opin kaiken nopeasti. Vielä lukiossa sama meno jatkui, sen kun lööbailin ja vetelin kokeista hyviä numeroita.

Myöhemmin tämä kostautui: en jaksanut opiskella yliopistossa, koska siellä olisi oikeasti pitänyt opiskella ja lukea. Jätin kesken ensimmäisen talven jälkeen.

Myöhemmin olen kyllä hankkinut AMK-tasoisen koulutuksen, mutta monet keskinkertaisesti peruskoulussa ja lukiossa menestyneet entiset luokkatoverini ovat kouluttautuneet paljon paremmin, ja ovat urakehityksessään aivan toisella tasolla kuin minä.

En toivo lapsilleni yhtä hyvää ja helposti saavutettua koulumenestystä kuin itselläni oli. Luulen, että se voi olla kirouskin.

Sen vielä sanon, että "alisuoriutumisestani" huolimatta olen ihan onnellinen ja pidän työstäni ja elämästäni :-)

Lapsesi kuitenkin pärjää koulussa joten ei minun mielestäni hänellä ole hätäpäivää.



Ja minusta OLISI virhe häntä alkaa "ahdistelemaan" läksyjen ja tehtävien

kanssa niin että saisi kiittettävät vain sinun mieiksesi. Tälläisiakin tapauksia valitettavasti on ja myöhemmällä iällä heillä ei riitä motivaatio lainkaan vaikka ala-asteella vanhemmat ovatkin saaneet heidät "piiskattua" kiitettävän oppilaiksi.



Anna olla. Lapsesi kuitenkin on aivan kehityskelpoinen yksilö keskinkertaisenakin. Keskinkertaisiahan suurin osa ihmisistä on.