Tunnetko ketään, joka alkaa fyysisesti satuttamaan ITSEÄÄN hermostuessaan?

Mikähän se termi olikaan, jolla tuollaista kutsutaan. Onko kyseessä aikuinen vai lapsi?

tuollainen kertoo todennäköisesti tukahdetuista negatiivisista tunteista, joita ihminen ei osaa kanavoida muulla tavalla.

Hakisiko myös huomiota itselleen? Oppinut saamaan huomiota, hyväksyntää ja rakkautta tällä tavalla?

Mikähän se termi olikaan, jolla tuollaista kutsutaan. Onko kyseessä aikuinen vai lapsi?

Se termi taitaa olla masokismi, ja ihminen joka tällaista harrastaa on masokisti.

Se termi taitaa olla masokismi, ja ihminen joka tällaista harrastaa on masokisti.

Masokismi saa nautintoa itsensä satuttamisesta.

Se termi taitaa olla masokismi, ja ihminen joka tällaista harrastaa on masokisti.

Masokismi saa nautintoa itsensä satuttamisesta. Tässä on kyse ahdistuksen helpottamisesta tai itsensä rankaisemisesta.

Ei mielestäni ole kyse masokismista. Tää ihminen ihan selvästi rankaisee itseään. Haluaa satuttaa, kun ei varmaan pysty käsittelemään tai kanavoimaan tuntemiaan pettymyksen/suuttumuksen/hermostumisen tunteita muulla tavalla. Hakee varmaan huomiotakin teoillaan, kuten joku jo epäili.



Ja kyseessä siis tosiaan on lähipiirissäni oleva aikuinen ihminen, en tiedä onko hän tehnyt näin jo lapsena. Luultavaa olisi, että on tehnyt tätä jo jossain muodossa jo silloin. Tuntuu olevan muutenkin solmussa tunneilmaisunsa kanssa: patoaa tunteitaan ja sitten kun taakka kasvaa, saattaa räjähtää. Ei satuta muita kuin itseään, mutta onhan tuo nyt ahdistavaa henkistä väkivaltaa pakottaa toisen ihmisen seuraamaan itsensä pahoinpitelyä.

varmaan viiltelylle.

kun oma olo on ihan hirveä,niin joku kokee helpotuksena,että fyysinen kipu "korvaa" henkisen kivun.

taustalla myös vakava masennus.

Nostelen, koska oon itse miesystäväni kanssa samassa tilanteessa...

Hänellä on aika rankka tausta (alkoholistiperheen koulukiusattu lapsi), ja varmaan jo vuosikausia jatkunut hoitamaton masennus. Mies syyttää itseään lähes kaikesta mahdollisesta, ja hänen itsevihansa purkautuu usein siten, että hän vahingoittaa itseään fyysisesti (yleensä hutaisee nyrkillä päähän).

Lähinnä kiinnostaisi kuulla, jos joltain löytyy kokemuksia siitä, miten tällainen itsevihasta kärsivä ihminen on päässyt elämässään eteenpäin.

15- vuotias asperger-tyttäreni. Kurjalta tuntuu.

Vierailija kirjoitti:

Nostelen, koska oon itse miesystäväni kanssa samassa tilanteessa...

Hänellä on aika rankka tausta (alkoholistiperheen koulukiusattu lapsi), ja varmaan jo vuosikausia jatkunut hoitamaton masennus. Mies syyttää itseään lähes kaikesta mahdollisesta, ja hänen itsevihansa purkautuu usein siten, että hän vahingoittaa itseään fyysisesti (yleensä hutaisee nyrkillä päähän).

Lähinnä kiinnostaisi kuulla, jos joltain löytyy kokemuksia siitä, miten tällainen itsevihasta kärsivä ihminen on päässyt elämässään eteenpäin.

Itse olen, tosin satutin itseäni ajautumalla osittain tahallani epäterveisiin ihmissuhteisiin, nykyään puran sen sitten kunnon treenillä, sekin kun satuttaa aluksi mutta terveellä tavalla. Terapia ja aiheesta lukeminen auttaa myös. 

Minä! Kotona ei saanut näyttää mitään negatiivisia tunteita. Teininä yhtenä päivänä kamelin selkä vaan katkesi, aloin hakkaamaan itseäni kun masennus, ahdistus, stressi ja unettomuus vain kasvoivat liian suuriksi. Noista suurista mustelmista ei ikinä sanottu mitään joten otin sen sellaisena hiljaisena "no, ainakaan et häiritse meitä asioillasi" hyväksyntänä vanhemmilta.

Vierailija kirjoitti:

Minä! Kotona ei saanut näyttää mitään negatiivisia tunteita. Teininä yhtenä päivänä kamelin selkä vaan katkesi, aloin hakkaamaan itseäni kun masennus, ahdistus, stressi ja unettomuus vain kasvoivat liian suuriksi. Noista suurista mustelmista ei ikinä sanottu mitään joten otin sen sellaisena hiljaisena "no, ainakaan et häiritse meitä asioillasi" hyväksyntänä vanhemmilta.

Kuulostaa kurjalta. Tsemppiä sinulle.

Hakkaan itseäni joskus, yleensä jalkaan. Kai sitä yrittää lyödä sen pahan olin pois, kun tuntee fyysistä kipua niin se henkinen ei tunnukaan enää niin raskaalta. Viiltelyyn en ole lähtenyt, en halua saada mitään pysyviä jälkiä. Joskus tosin raavin itseäni, esimerkiksi jos satun olemaan pihalla ja löydän terävän kiven. En todellakaan tee tätä julkisesti. Itsetuhoisia ajatuksia ja masennusta mulla on aina ollut, kiitos ihanien vanhempien, koulukiusaamisen ja "ystävien". Pikkuhiljaa näiden kanssa on tottunut elämään, enkä pahoinpitele itseäni kauhean usein, vain silloin kun paha olo tuntuu niin sietämättömältä, että siitä on pakko päästä eroon.

Numerolle 10, itseviha johtuu rakkauden ja hyväksynnän puutteesta. Kun tuntuu, että koko muu maailma vihaa sinua (varsinkin omat vanhemmat), sitä alkaa itsekin vihaamaan itseään. Anna miehellesi paljon rakkautta ja läheisyyttä, kuuntele, hyväksy, ole läsnä.

Minä itse. Kotona ei ollut tilaa minun ongelmilleni niin opin kanavoimaan ne itseeni.

Vakavimpina satuttamisina lyön itseäni mustelmille asti tai raavin kunnes iho on punainen ja koholla. Näitä teen vain rangaistuksena itselleni ja aika harvoin (pari kertaa vuodessa). Teoista saa aivan käsittämättömän endorfiinipurkauksen joka tuntuu selvittävän pääni ja ajatukseni aivan silmänräpäyksessä.

Lievempinä oireina puristelen ihoani (dermatillomania), puren kynteni ja sormeni verille, revin suuni sisäpintaa hampailla ja saatan tökkiä itseäni neuloilla tai leikkiä tiukilla paperiklipsuilla jättäen ihoa väliin. Näiden olen ymmärtänyt olevan stressilähtöisiä eikä itsetuhoisia oireita. Eiväthän ne edes satu.

Käsittääkseni hirveän monet ihmiset eivät harrasta tätä niin en hirveästi huutele taipumuksistani. Olen parikymppinen akateeminen nainen.

Minulla se liittyi ahdistukseen ja masennukseen. Viiltelin itseäni ja löin itseni mustelmille esim. lasipullolla. Jonkunlainen raivo ja itseinho siinä purkautui. Lievempänä oireina puristelin ihoani kynsilläni. Jos syitä lähdetään selvittämään, niin meilläkään kotona ei näytetty koskaan mitään negatiivisia tunteita. Jos suutuin jostakin, minulle suututtiin siitä ja sitten menetin hermoni entistä pahemmin. Ei meillä myöskään koskaan halailtu eivätkä vanhempani tunteilleet toisilleen. 

Mä joskus kun suutun niin raavin itseäni ja yritän tehdä saksien päillä jälkiä en tiedä onko minulla masennus kun monet asiat ovat tehneet minusta surullisia ja joskus sanon mielessäni että en pysty elämään

Itselläni stressaavissa/ahdistavissa tilanteissa pyrin usein helpottamaan pahaa oloa ilman huutamista tai harmia kenellekkään muulle (raapimisen, lyömisen tai viiltelyn muodossa).

Ei tietenkään ole aivan tasapainoista toimintaa, suosittelen ottamaan asian puheeksi ystävän kanssa, parasta olisi jos ystävä itse tunnistaisi ongelmaksi ja yrittäisi etsiä muita, terveempiä paineenpurkukeinoja.

Minäkin teen tätä. Lapsena opetettu tukahduttamaan ja sivuuttamaan tarpeet sekä niiden pohjalta syntyneet tunteet; niille ei vain ollut tilaa. Minut nähtiin pahana, vaikka itkin vain täyttämättä jääneitä tarpeitani. Lapsuudenkotiani leimasi voimakas uskonnollisuus ja kaikki apu torjuttiin, koska rukous ja Jumala. Edelleen koen ahdistusta, kun kuulen, että joku juttu pitäisi jättää vain "Jumalan käsiin".

Kotina opin, että tarpeeni ovat vääriä ja että kaikki pitää kierrättää Jumalan kautta. Nykyään rankaisen itseäni fyysisellä väkivallalla siitä, etten osaa olla Jumalan mielen mukainen. Jos olisin suorittanut riittävästi, Jumala olisi siunannut minua. Kotona opetettiin näet myös, että kun etsii ensin Jumalaa, saa lopulta kaiken, mitä tarvitsee. Syytän itseäni siis siitä, että en ole etsinyt tarpeeksi, koska minua ei siunata samalla millä muita. Kotini arvoja en koskaan uskaltanut uhnata. Nyt nuoruus- ja aikuisikäni olen kärsinyt masennuksesta ja rankaisen itseäni lyömällä. Viha on täysin kääntynyt itseäni kohtaan.

Minä, jos olen hyvin hermostunut/ahdistunut (itsevihasta puhumattakaan) ja en esimerkiksi saa ajatuksiani mitenkään kasaan, vahingoitan itseäni viiltelyn muodossa tai nipistelen itseäni hyvin voimakkaasti kynsillä ja joskus lyön itseäni. Jollain sairaalla ja hyvin vääristyneellä tavalla se rauhoittaa hetkeksi..

Jotenkin en vain osaa muulla tavalla purkaa noita ajatusten sekamelskoja ja myllerryksiä.

Diagnooseina on vaikea sosiaalisten tilanteiden pelko (taitaa tuohon lukeutua myös ahdistus) ja vaikea masennus, itsetuhoisuutta on ollut ala-asteelta asti ja välillä voin olla ilmankin.

 

Ikää on 29, haen myös apua ongelmiini juttelemalla hoitajan kanssa psyk.polilla. Lääkkeitä olen kokeillut ja olo vain huononi niistä. :<