Kellään syrjäytynyttä nuorta (täysi-ikäistä)

Hei. Oli ihan pakko laittaa oma kokemus asiasta. Minulla on 20v poika, jonka tilanne on pahentunut pikkuhiljaa. Ei ole ainoa lapsi, mutta esikoinen. Meni peruskoulun jälkeen lukioon. Eka vuosi meni hyvin, mutta sitten alkoi alamäki. Kävi koulussa joskus ja jouluna. En tajunnut ajoissa tilanteen vakavuutta, josta nyt sitten soimaankin itseäni. Nyt kun poika on täysi-ikäinen kaikki on tuhannesti hankalampaa. Kirjoitukset maksettiin ja poika lupasi mennä, sitten tuli tieto, että kahdesta aineesta puuttuu kursseja, joten niitä ei voi kirjoittaa. Poika sitten lupasi mennä edes niihin kahteen mahdolliseen. Vaan ei mennyt. Koko neljä vuotta siis turhaan. Ei minkäänlaista todistusta. Armeijaa on jo kertaalleen siirtänyt. Sosiaalityöntekijän juttusilla on käynyt harvakseltaan. Viimeksi menin itse mukaan. Myös hän totesi ettei poika todellakaan ole terve. Kehotti tilaamaan ajan lääkärille. Sain ajan ja saatoin pojan sinne. Mutta ei mitään apua, koska hän ei kerro mitään. En siis edes tiedä saiko lääkkeitä, jos sai ei varmasti niitä hae. Poika viettää lähes 24 tuntia huoneessaan. Syömään tulee kun haetaan, tai vie ruuan huoneeseensa. Valvoo yöt ja ilmeisesti nukkuu suuren osan päivästä. Kavereita en ole nähnyt vuosiin. Tietokoneella kyllä juttelee jollekkin. Hän ei myöskään hoida toimeentulotuki asioitaan eikä suostu antamaan valtakirjaa, että minä voisin niitä hänen puolestaan hoitaa. Ei siis maksa kotiin mitään. Olen yrittänyt keskustella monta kertaa, mutta hän ei suostu avautumaan yhtään. Näen että hän on TODELLA ahdistunut, ei pysty edes katsekontaktia kunnolla ottamaan. Koska hän kieltäytyy kaikesta avusta mitä yhteiskunta voisi tarjota, mitään ei ole tehtävissä. Ainakaan minä en enään tiedä mitään keinoa auttaa. Tämä tilanne rasittaa myös minua henkisesti. Mietin sitä lähes koko ajan ja oma elämä ja perheen muut lapset kärsivät. Onko ainoa vaihtoehto siis pyytää häntä muuttamaan pois. Sekin tuntuu aivan hirveältä, koska poikahan on sairas, eikä pysty enään kontrolloimaan itseään. Kirjoitan tämän sekavan jutun siksi, että te joilla on samanlaisia ongelmia, HAKEKAA APUA ENNEN KUIN LAPSENNE TÄYTTÄÄ 18 VUOTTA silloin teillä on vielä oikeus lapsenne asioihin sen jälkeen ette saa minkäänlaista tietoa lapsen asioista, ei edes koulunkäynnistä, muista. Ja ilolla otan vastaan ihan minkälaisia ehdotuksia vaan mitkä voisivat poikaa auttaa.

Moi! Olin samassa tilateessa viitisen vuotta vanhempana. Siis yliopisto-opiskelijana. Ahdistus vei elämänhallintani romukoppaan.

Tai no e ole vielä kuivilla, se riippuu sitä, kuinka yhteiskunta sulatttaa muutaman vuoden pituisen mielenhäiriön. Nyt on korkeakoulutukinto kasassa. Työllistyminen on mahdotonta ilman apua. Olisin valmis tekemään työtä vaikka viisi vuotta putkeen työttömyyskorvauksella.

Miten minä selvisin tähän pisteeseen.

1. Oli tosi mahtavaa kuulla, että olet vielä nuori ja sinulla on tulevaisuus edessäsi. Se, että kuumottaa toisen mieltä siitä, että on kiire, toimii ahdistuksen mielettömänä kasvattajana.

2. Tästä päästään oleelliseen: pieniä askeleita. Askelten tulee vahvistaa itseä ja tuloksen kehittää itsetuntoa. Esimerkiksi liikuntaharrastus. Tässä tapauksessa vaikka kävelyä tai pyöräilyä syrjässä. Tulokset korjataan myöhemmin.

3. Tavoite. Realistinen, mutta vaativa. Se ei haittaa, vaikka ei uskoisikaan siihe aluksi. Kunhan ottaa sen tulevaisuuden tavoitteeksi.

4. Itserohkaisua! Toista pääkopassa, että hyvä tästä vielä tulee! Minä pystyn siihen! Näytän epäilijöille!

Aika yksinkertaista oikeastaan. Toteuttaminen on aika vaativaa.

Hei!

Olen jo parin kuukauden ajan pyöritellyt tätä asiaa mielessäni enemmän, satunnaisesti jo vuosia. Tahtoisin ymmärtää näitä nuoria (lähinnä ilmeisesti poikia) ja kuinka heitä voisi auttaa.

Kaiken lukemani perusteella he eivät usko yhteiskunnan kautta tulevaan apuun, psykologeihin, sosiaaliviranomaisiin ,opoihin yms. Mietinkin jos itse nuorena voisin jotenkin toista kautta auttaa heitä, esimerkiksi juuri noita koulusssa kiusattuja ja syrjäytyneitä tai muista syistä masentuneita ja yhteiskunnasta ulkopuolelle jääneitä.

Siksi en nyt enää mietikkään niinkään tuolle alalle hakemista, en vain näe että sitä kautta oikeasti pääsee auttamaan ketään, sillä heillä ontuo tietty asenne Sossuja ja viranomaisia kohtaan. Eivät usko että se auttaa..

Niin mietin olisiko jollakulla täällä jotain vinkkiä? Vaikka omaa mielipidettä tai koulutustaustaa tai mikä oman lapsen kannalta olisi paras?

Vierailija kirjoitti:

Mun on ihan tehdä työtä järjestelmälle, jolta mä saan vähemmän kuin mitä mä maksan sille veroina.

Pääomatuloista? Jos omilla pääomatuloillasi elelet ja tulet toimeen, niin mikäs siinä, ainahan sitä on voinut aiempien sukupolvien työllä tulevatkin elellä, jos se työ vain on riittävästi rikastuttanut sukua. Mutta jos maksat veroja valtion sinulle antamista tuloista, on ihan turha inistä mitään verojen maksusta. Jos joku antaa sinulle kympin ja sinä annat euron takaisin, niin et sinä sitä antajaa rikastuta tai elätä.

Nyt ei ole kyse veroista, vaan siitä miten tämä Paskalandia ylipäätään piittaa jälkikasvustaan.

Ja te, jotka jaksatte suhteuttaa "Suomen hyvinvointivaltiota" kehitysmaiden oloihin, älkää vaivautuko.

Ensiksi, kehitysmaiden nykytila on velkaannuttamalla aiheutettu kierre, johon Suomella saati suomalaisilla ei ole osaa eikä arpaa.

Toiseksi, on täysin turhaa murehtia kaukomaiden ratkaisemattomasta murheenkryynistä, kun voisimme paljon helpommin korjata oman maamme kierteen ja vasta sitten murehtia, mitä välimeren kerjäläismaille tapahtuu.

Nyt oikeesti, Suomen nuorisolle töitä ja vähän äkkiä! Vasta tämän jälkeen voimme vaikka hipelöidä Kreikkalaista Drakmaa, kunhan nyt jumankauta saataisiin oman maan tulevaisuus kuntoon!

Lähde Ruotsiin töihin, siellä tuntuu olevan melko hyvin paikkoja auki. Tai voisit lopettaa ajattelemasta, että tämä yhteiskunta on sinulle jotain velkaa, varsinkin jos sinulla itselläsi ei ole sille mitään annettavaa.

Vierailija kirjoitti:

Jumalauta että kehtaakin vielä väittää että se olisi aina sen syrjäytyneen OMA vika että on syrjäytynyt! Minä olen 20-vuotias nainen, joka peruskoulun jälkeen on aloittanut kolme eri tutkintoa, ja kaikki jättänyt kesken, koska halusin tehdä vain töitä. Olinkin kokopäiväisessä työssä yli vuoden (kaikki kesät 14-vuotiaasta olen töitä tehnyt, samoin viikonloppuja ja loma-aikoina), mutta kun sopimus loppui, ei töitä yhtäkkiä enää löytynytkään mistään! Mikään paikka ei ota enää kouluttamatonta, koulun penkille en ainakaan tässä elämäntilanteessa palaa. Sain puhelinmyyjätöitä, josta jouduin irisanoutumaan selkäsairauteni vuoksi. Nyt olen kohta kolme kuukautta maannut kotona tekemättä yhtään mitään, koska kukaan ei auta. Terveyskeskukseen otettu yhteyttä kuntoutuksen tiimoilta, eivät hoida asiaa eteenpäin. Töitä olen etsinyt, kukaan ei ota kouluttamatonta. Työkkäristä en saa rahaa koska ei ole koulutusta. Sossun luukulle on mentävä itkemään mutta vaihtoehtoja ei ole. 

Joten todellakaan ei ole laiskuudesta kiinni että olen syrjäytynyt!

Hyvin iso osa 20-vuotiasta tuntuu olevan opiskelijoita, miksei se sopisi sinulle? Siivoustyötä usein löytyy kouluttautumattomallekin, sitä minäkin tein 10 vuotta sitten nuorena kun olin ilman koulutusta. Miksi yhteiskunnan pitäisi tarjota joku tosi kiva työ ihmiselle joka ei ole halukas kouluttautumaan ja sitä kautta hankkimaan hyödyllistä osaamista.

Rukoile tai pyydä apua esirukouksesta tai sitten esim. joltain parantajalta.

Poika on jotenkin 'tukossa" ja onneton.

En minäkään nuorena pystynyt hankkimaan koulutusta vaan oli aika jolloin makasin sohvalla( tausta vaikutti kaikkeen).

Kuntouttava työtoiminta aluksi että saa jotain otetta jostakin.

Ja harrastus?

Kyllä se vielä tokenee.

Ap?

Olen itse sosiaalityöntekijänä tehnyt varsin paljon töitä näiden syrjäytyneiden nuorten kanssa. Usein kyseessä on tosiaan nuori mies, jolla koulut on jäänyt kesken ja sen jälkeen vietetty vuosia mutsin nurkissa. Taustalla voi olla kiusaamista, mielenterveysongelmia, päihdeongelmia jne. Sen olen myös huomannut, että äitien huolenpidosta ja aktiivisuudesta poikien syrjäytymistä ei oikein voi syyttää. Sen sijaan isät tai mieshahmot ylipäätään loistavat poissaolollaan. Nimenomaan tähän jälkimmäiseen seikkaan kiinnittäisin syrjäytyneen vanhempana huomiota. Jos sieltä lähipiiristä ei löydy sopivia miespuolisia "esikuvia" niin sitten niitä kannattaa yrittää hakea jostain muualta.

Up

Vierailija kirjoitti:

22v. Päihdeongelmia, rikollista toimintaa, koulut jäi kesken.... Ei tuolle minkään voi. Jos heitän pihalle, tulee viikon päästä takaisin, vaikka rikko ikkunan ja tulee siitä. Makaa sohvalla päivät. Yöt huitelee jossain. Joskus aloittaa jonkun koulun/kurssin, pari kuukautta menee hyvin ja kohta taas ilmestyy sohvalle makaamaan. Uhkailtu, kiristetty, lahjottu. Mikään ei auta. On nähty sairaalakoulut, psyk osastot, koulukodit...Tuossa se taas löhöää, tekemättä mitään. Ei kuulemma huvita.

voihan itku

Kyllä nuoren elämään vaikuttaa aika monet muutkin seikat, kuin kasvatus. Sen kerran, kun eksyt väärään porukkaan, se on menoa. Kaikki vaan eivät ole yhtä vahvoja.

ap

Totta. Me ollaan ihan tavallinen tavallinen perhe, meillä pojalla oli todella vaikea murrosikä ja eksyi vielä vääriin porukoihin, tuntui ettei mikään auta, yritettiin miehen kanssa saada nuorisopsyk. ja päihdeklinikalle, mutta jätti parin käynnin jälkeen kesken. Useampi vuosi meni todella lujaa, sitten jotenkin ryhdistäytyi. Musta tuntuu, että näissä on useammasta eri tekijöistä johtuvia syitä, ei voi osoittaa tiettyä osa-aluetta ja sanoa, että tästä se johtuu. Toivon teille muille samassa tilanteessa oleville kaikkea hyvää !

Nyt puhut paskaa "näistä nuorista"! Oma poikani oli koulukiusattu 10 vuotta ja siitä jäi ikuiset traumat, masennusta ja ahdistuneisuutta. Sitten kun löysi tytön, johon silmittömästi rakastui, tämä kuoli auto-onnettomuudessa. Siitä alkoi se alamäki, poika heitti hanskat naulaan. Lopetti kaikki terapiat ja kotikuntoutukset ja alkoi hoitamaan pahaa oloaan päihteillä. Nyt kun haluaisi kohentaa elämäänsä, seinä on vastassa joka puolella, kun on luotto-ongelmia ja rahattomuutta. Lapseni ei ole todellakaan päässyt helpolla eikä häntä ole paapottu. Älä hyvä ihminen teekään töitä nuorten kanssa, kun sinulta puuttuu empatiakyky.