Kellään syrjäytynyttä nuorta (täysi-ikäistä)

Kotoa ei oppinut minkäänlaista elämänhallintaa (syytän kotioloja aika pitkälle, koska sisaruksillanikin on melko samanlaisia ongelmia) ja olin todella eksyksissä ikävuodet 16-31. En tiennyt oikein mitä tehdä ja miten päin olla ja aika vain valui käsistä enkä saanut mitään aikaiseksi. Olin masentunut, aloitin paljon juttuja, en lopettanut mitään ja suunnittelin paljon.



Nyt on tapahtunut sellaista, että olen muuttunut ja saan suoritettua loppuun opintoni ja kesken jäänet asiani. Saan elämäni kuntoon ja voin sitten suunnitella lisää...



Jos ei noita muutoksia olisi tapahtunut, olisin luultavasti aika huonossa jamassa ja ihan täysin sossun elätti aika pitkälle elämääni.



Jos nykyään olisi vaikkapa ojankaivuuhomia, joilla elättäisi itsensä vaikkei rikastuisikaan, menisin heti. Yhteiskunta on liian monimutkainen ja vaativa.

käskisin muuttaa pois kotoa. Ei voi vain jättää menemättä jos olet varannut ajan.



Annat päivämäärän mihin päivään mennessä pitää hankkia oma asunto ja jos on edelleen kotona niin soitat poliisit kantamaan hänet ulos asunnosta.

Kyllä se nuorisoasema sitten auttaa eteenpäin.

On ammatti (ykkösen papereilla - mutta alalta, jossa jatkuva työvoimapula), on armeija käyty ja nyt on sitten maattu viime huhtikuusta lähtien. Ei hae töihin, ei huoli harjoittelupaikkaa, ei hae jatkokoulutukseen... Ei tee mitään vapaaehtoisesti. Karenssikin tuli työkkäristä, kun ei saanut työhakemuksia tehdyksi... Kotitöihinkin pitää erikseen komentaa joka kerta, ja silloinkin ihme, jos saa tiskit hoidetuksi muun perheen ollessa töissä tai koulussa.



Meillä on neljä lasta ja ainoastaan tän yhden kanssa on ollut muuta kuin normaaleja kasvuun liittyviä ongelmia. Jo pienenä piilotti läksynsä taloyhtiön roskikseen ja lintsasi koulusta. Aina on ollut jotenkin flegmaattinen.



Rahaa emme ole näinä makaamiskuukausina ollenkaan antaneet ja olen auttanut kirjoittamaan cv:t ja ollaan yritetty tukea parhaimpamme mukaan. Isosisko on yrittänyt pojan kanssa myös jutella, samoin työteliäät serkut, pikkusisarukset jo keljuilevat ankarasti...



Minä olisin valmis ihan "uhkailulinjalle", vaikkapa 2 työhakemusta per päivä tai kotoa ulos, mutta isä on sitä mieltä, että poikaa ei saa painostaa...



Pienenä kiikutimme poikaa psykologille, joka tutkimusten jälkeen totesi; keskimääräistä älykkäämpi, mutta todella laiska lapsi...



Mutta oikeasti mulla räjähtää kohta pää tuon nuoren herran laiskuuden edessä. Ja oon myös miehelleni vihainen, kun ei ymmärrä, että meidän pitäisi todella laittaa tälle flegulle rajat. Ei tosta makaamisesta nyt kertakaikkiaan tule mitään...



Oikeasti tunnen itseni ihan kädettömäksi...

ja melkein päivittäin suren tätä asiaa. Veljen elämästä sen verran, että on aina ollut todella ujo ja koulunkäynti ollut vaikeaa ihan alusta asti tämän takia. Todella viisas on ollut ja koulutodistukset ihan hyviä. Yo-kirjoituksissa pärjäsi hyvin, lukiotodistus oli sen sijaan aika huono jatkuvan lintsauksen vuoksi. Ei ole ikinä ollut päihdeongelmaa, ei juo eikä polta koskaan. Lukiosta lintsasi ja oli kotona, ei siis silloinkaan missäään juhlimassa.



Koulukiusattu/syrjitty ollut koko kouluajan. Ala-asteella oli pari kaveria, yläaste ja lukio oli kaveritonta aikaa ja myös lukion jälkeen ollut ilman kavereita.



Veljeni on myös sellainen, ettei sano kellekään ei, antaa ihmisten kulkea päältään ja ei ole itsekunnioitusta.



Armeijan kävi heti lukion jälkeen, mutta sitten tuli takaisin kotiin ja ei ole hakeutunut mihinkään. Töissä ollut vain pari kertaa lukioaikana ja ihan lyhyitä kuukauden pätkiä :( Nyt ei enää edes saisi töitä vaikka hakisi. Kuka ottaisi työhön ihmisen, joka on ollut 7 vuotta kotona opiskelematta tai tekemättä töitä? Tässä on taas se kierre, että jos hän jossain vaiheessa aktivoituisi niin ei pääse mihinkään... Asia vaivaa niin paljon, jos minulla olisi enemmän rahaa niin perustaisin oman yrityksen ihan jo siksi, että veljen saisi sinne töihin.



Veli on kyllä ahkera ja viisas, ei vaan uskalla mennä muiden pariin. Hänellä on myös asperger. Veljen itsetunto on aivan surkea. Hän pelkää ihmisiä, ahdistuu esimerkiksi kauppakeskuksissa, joissa paljon ihmisiä, haluaa kauas ihmisistä jos mennään jonnekin syömään niin aina joku nurkkapaikka. Tuttujen kanssa on ihan erilainen ja tiedän, että olisi ahkera tekemään töitä jos jotain saisi ja mielellään tietysti jotain mitä saisi tehdä yksinään tai tietokoneella, asiakaspalveluun hänestä ei ole. Auttaa vanhempia kotona, siivoaa, tekee ruokaa, pesee pyykit, hoitaa elektroniikkajutut, mutta kuka ottaisi masentuneen ja syrjäytyneen enää töihin? Kun ikääkin on jo 27 ja työkokemusta ei ole.



Olen miettinyt sitäkin, että olisiko ulkomailla mitään? Saisiko ulkomailta helpommin töitä ilman, että täytyy olla työkokemusta. Haluaisin auttaa veljeäni, mutten tiedä, että miten.

Vähän lisäis aktiivisuutta. Joillakin paikkakunnilla on myös tällaista talonmies-toimintaa, pitkäaikaistyöttömiä palkataan auttamaan esim. vanhuksia pihatöissä.

Taustalla on kaikkea ikävää alkaen vanhempiemme erosta. Veli käynyt koulukoteja ja jotenkin onneksi sai päättötodistuksen peruskoulusta. Asuu nyt yksin, joka on tosi huono asia, mutta minkäs teet. Äitnsä ei halua häntä kotiin :(



Peruskoulun jälkeen mitään fiksua ei paljoa olekaan tehnyt. Ollut pari kertaa töissä, mutta lopettanut itse "kun ei todellakaan ole enää kiinnostanut" ja nyt sai opiskelupaikan, mutta ei aloittanut... kunnes minä sain vähän autettua ja pääsi pariksi viikoksi kouluun, mutta nyt ei taas enää kiinnosta ja koulu loppui.



Ei tee päivisin mitään. On sekaantunut jonkin verran johonkin rikolliseen toimintaan ja minäkin pelkään, että hänelle pian sattuu jotain ikävää. Itse olen kuitenkin ihan loppu tämän murehtimisen kanssa. En tiedä mikä auttaisi??



-Sisko

Gradun kirjoittaminen tuntuu olevan monelle henkisesti raskasta. Myös minä taistelin aiheen kanssa, johon en täysin uskonut... Olin hirveen ahdistunut ja sain kaikenlaisia hikoamis- ja itkukohtauksia. Ihmisten seurassa olin jatkuvasti jännittynyt. Mieheni neuvoi minua, että saa se vaan tehtyä äläkä mieti liikaa tai viillä pilkkua, koska ei sitä tule sitten kukaan enää lukemaan, kun valmistut. Ja niin se taitaa olla, ettei sitä ole kukaan katsonut sen jälkeen. Mitä nopeammin saat sen tehtyä, sitä nopeammin voit sen unohtaa.



YTHS:ltä voi saada apua, jos haluaa keskustella tällaisista asioista ammattiauttajan kanssa. Suosittelen. Olen itse joskus käynyt ihan muuhun asiaan liittyen ja siitä oli hirveesti apua, kun ulkopuolinen järkevä henkilö voi neuvoa ja purkaa "sitä mun pään sisällä olevaa lukkoa" ja saa näkemään asioita eri näkökulmista. Luulen, että kärsisin vieläkin henkisesti, ellen olisi saanut niitä asioita silloin käsiteltyä.

onko vaikuttanut mitenkään käytännön elämään?



Meillä tilanne ollut jo monta vuotta sellainen, että lomalle emme oikein uskalla (muu perhe) lähteä eli asunto jäisi nuoren vastuulle.



Aina pitäisi pyytää isovanhempia iltaisin tsekkailemaan, enkä halua heitäkään ylenpalttisesti rasittaa, työelämässä vielä ovat.



Ratkaisu on sitten ollut, että vain toinen vanhemmista lomailee ja toinen jää kotiin.

käskisin muuttaa pois kotoa. Ei voi vain jättää menemättä jos olet varannut ajan. Annat päivämäärän mihin päivään mennessä pitää hankkia oma asunto ja jos on edelleen kotona niin soitat poliisit kantamaan hänet ulos asunnosta. Kyllä se nuorisoasema sitten auttaa eteenpäin.

sellaista vanhempaa, joka lapsensa pihalle laittaisi, itse en ainakaan pysty. Joku turvapaikka on oltava, jokaisella.

Muistakaa vanhemmat ja läheiset huolehtia omasta jaksamisestanne. Tie on pitkä kulkea, kun toista pitää tukea matkalla. Raskasta on varmasti. Tärkeintä on, että nuori haluaa itse apua ja että toivo paremmasta näkyy lopussa. Tämä ei ole aina itsestään selvää ja joskus on hyvinkin pimeää. Kuitenkin yksin on mahdotonta suunnistaa elämässä.



Jaksamista kaikille.



T. mikä ei tapa, se vahvistaa

Minua pelottaa, että olen luisumassa pois tästä ympäröivästä yhteiskunnasta.



Äitini mukaan olen ollut aina herkkä ja laiska haaveilija, vaikka en itse kyllä tiedä että onko tuostakin hokemasta tullut itseään toteuttava ennustus. Olen pärjännyt koulussa ihan hyvin: peruskoulun päättötodistuksessa keskiarvo oli 9,5 ja lukiosta kirjoitin ulos E:n papereilla. Opiskelupaikankin sain heti lukion jälkeen, ja nyt olen opintojen kanssa graduvaiheessa. Tuntuu vaan ettei ketään kiinnosta olenko elossa vai en. Kavereita en ole osannut hankkia omin avuin koskaan, vaan pienenä äitini junaili minut aina jonkun toisen tytön seuraan (josta usein huomasi ettei minun kanssa leikkiminen kauheasti kiinnostanut koska olin omituinen ja tykkäsin vääränlaisista asioista). Teininä istuin kaikki illat kotona joko lukemassa tai vahtimassa pikkusisaruksia, kun äiti kuskasi siskoa harrastuksiin. Kun muutin pois kotoa niin perhekään ei enää pitänyt juuri mitään yhteyttä. Välillä en puhu muiden kuin kassaneitien ja mieheni kanssa moneen viikkoon.



Nyt olen tämän syksyn vaan istunut kotona ja haissut pahalta. Tiedän että pitäisi tehdä gradua mutta sen ahdistaa koko ajatus, kun olen jo valmiiksi niin paljon jäljessä ja ideani on huono. Pari tuttavaa tekee myös nyt gradua ja väistämättä vertailen koko ajan itseäni heihin ja vakuutun entistä enemmän huonoudestani. Ottaisin itseäni niskasta kiinni, jos vain en pelkäisi muiden reaktiota ja pettymystä niin paljon ja tietäisin että miten. Pitäisi myös varmaan mennä johonkin hoitoon ja yrittää parantua vähitellen pahenneesta syömishäiriöstä, mutta kun pelkkä ajatus lääkäriin menemisestä lamaannuttaa minut. En halua että kukaan saa tietää miten hukassa oikeasti olen ihan kaiken kanssa kun en osaa enää edes syödä oikein. Miehestäni ei ole apua, koska hänen tilanteensa on vielä huonompi kuin minun ja oikeastaan minun pitäisi auttaa häntä eikä toisinpäin.



Tuntuu että elämässäni on liikkuvia osia ihan liikaa enkä osaa aloittaa minkään niiden korjaamista. Jos keskityn graduun niin syömiset luisuu käsistä. Jos keskityn syömisiin, niin käperryn täysin oman napani ympärille. Jos yritän auttaa miestäni, niin eläydyn liiaksi hänen ongelmiinsa ja en jaksa tehdä yhtään mitään. Jos yritän olla sosiaalinen ja pitää yhteyttä perheeseeni ja harvoihin kavereihin, niin kaikki energiani menee siihen.



Parasta olisi jos joku tulisi, halaisi ja tarjoisi apua. Sanoisi että nyt tehdään näin ja kaikki kääntyy vielä ihan hyväksi. Mutta ei kukaan tule, koska tämän ikäisen pitäisi jo osata pitää asiansa järjestyksessä ihan omin avuin.

välttämättä mennyt pieleen missään. Lapset on yksilöitä, kasvatuksella ei voi ihan kaikkeen vaikuttaa. Se on helppo jeesustella kun ei osu omalle kohdalle.

22v. Päihdeongelmia, rikollista toimintaa, koulut jäi kesken....

Ei tuolle minkään voi.

Jos heitän pihalle, tulee viikon päästä takaisin, vaikka rikko ikkunan ja tulee siitä. Makaa sohvalla päivät. Yöt huitelee jossain.

Joskus aloittaa jonkun koulun/kurssin, pari kuukautta menee hyvin ja kohta taas ilmestyy sohvalle makaamaan.

Uhkailtu, kiristetty, lahjottu. Mikään ei auta.

On nähty sairaalakoulut, psyk osastot, koulukodit...Tuossa se taas löhöää, tekemättä mitään. Ei kuulemma huvita.

voihan itku

Me puututtiin kyllä heti 12v:na kun poika kuudennella. Nyt 16v ja koulukodissa, ei ole käynyt yläastetta lainkaan (vaikka sen ajan ollut koulukodissa)eikä psykiatri ole löytänyt mitään "vikaa". Ei ole ne koulupsykologit, psykologit, opettajat, rehtorit, erityisopettajat, sosiaalityöntekijät, nuorisotyöntekijät ym. joita tässä olleet mukana voineet myöskään mitään.

Niin se vaan on. Mä olen huomannut että ne vanhemmat jotka puuttuu lapsensa elämään ja ongelmiin heti, saavat lapsen asiat myös raitelleen. Mutta nää jotka jää vaan odottamaan ja sulkevat silmänsä valittaa sitten jälkikäteen sitä kun lapsi on syrjäytynyt ja masentunut.

Ihan oma vika. Huolehtikaa niistä lapsista jo silloin kun rupeaa vaikuttamaan siltä että elämä on menossa väärään suuntaan, vai pelottaako puuttua lapsen elämään ja aiheuttaa sille "pettymyksiä"?

Itse olen vahvasti syrjäytynyt kolmekymppinen, joka asuu kotona. Olin kyllä omillani suurimman osan aikuisiästä, ja töissäkin jossain vaiheessa. Opiskelin itseni viittä vaille maisteriksi, loppututkielmasta vain jäi puuttumaan. Nyt olen ollut työttömänä työnhakijana vuosikausia. Syksyksi yritän vaihteeksi opiskelemaan, jotain käytännön alaa, kun pää ei kestä akateemista ajattelutyötä.

Aloin vasta pari vuotta sitten tajuamaan, miten koulukiusatuksi joutuminen on vaikuttanut minun huonoon itsetuntoon ja sosiaalisten tilanteiden pelkäämiseen. Olin rankasti koulukiusattu koko yläkouluajan ja kärsin edelleen sen aiheuttamasta ahdistuksesta ja epäluuloista ihmisiä kohtaan. Yritän kyllä purra hammasta ja muistutella itselleni, ettei niitä tilanteita tarvitse pelätä. Tässä mielentilassa en pärjää esimerkiksi työnantajien tentattavana.

Elin nollatuloilla monta vuotta, kun en edes sosiaalitoimistoon uskaltanut mennä. Piileksin vain kotona ja yritin olla mahdollisimman näkymätön. Lopulta menin ilmoittautumaan TE-toimistoon, mutta kohtahan sieltä karenssi paukahtaa, kun en pysty ihan tuulispäänä niitä töitä hakemaan.

Näyttää todella siltä, että ainoa toivoni tällä hetkellä kunnon duunariammatin saaminen aikuisopintojen kautta.

[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 15:01"]

Jumalauta että kehtaakin vielä väittää että se olisi aina sen syrjäytyneen OMA vika että on syrjäytynyt! Minä olen 20-vuotias nainen, joka peruskoulun jälkeen on aloittanut kolme eri tutkintoa, ja kaikki jättänyt kesken, koska halusin tehdä vain töitä. Olinkin kokopäiväisessä työssä yli vuoden (kaikki kesät 14-vuotiaasta olen töitä tehnyt, samoin viikonloppuja ja loma-aikoina), mutta kun sopimus loppui, ei töitä yhtäkkiä enää löytynytkään mistään! Mikään paikka ei ota enää kouluttamatonta, koulun penkille en ainakaan tässä elämäntilanteessa palaa. Sain puhelinmyyjätöitä, josta jouduin irisanoutumaan selkäsairauteni vuoksi. Nyt olen kohta kolme kuukautta maannut kotona tekemättä yhtään mitään, koska kukaan ei auta. Terveyskeskukseen otettu yhteyttä kuntoutuksen tiimoilta, eivät hoida asiaa eteenpäin. Töitä olen etsinyt, kukaan ei ota kouluttamatonta. Työkkäristä en saa rahaa koska ei ole koulutusta. Sossun luukulle on mentävä itkemään mutta vaihtoehtoja ei ole. 

Joten todellakaan ei ole laiskuudesta kiinni että olen syrjäytynyt!

[/quote]

No olisit ollut sen verran kaukaa viisas, että olisit hoitanut edes yhden (ilmaisen) tutkinnon loppuun. Ahne olet ollut, jos et malttanut opiskella vaan menit töihin. Oma vikasi.

laitat pihalle ja jos tulee takaisin taloa särkemään laitat pihalle ja hankit lähestymiskiellon. niin tehtiin minulle ja omilleni pääsin, tosin ei kuten vanhemmat ehkä ajatteli

Itse olen tavallaan tälläinen syrjäytynyt nuori. Kävin ammattiopiston liiketalouden alan, mutta en ole saanut töitä nyt vuoteen. Asun vanhemmillani, josta maksan hyvin maltillisesti 50 €/kk. Minulla ei ole myöskään mitään seurustelukumppania, jonka takia muuttaisin omaan asuntoon. 

Työttömyyden keskellä viime kevänä löysin oman "pelastukseni". Bitcoinin ja siitä sitten muut kryptovaluutat. Koska olin alunperin hyvin kiinnostunut taloudesta kiinnostuin heti kuullessani bitcoinista. Perehdyin lisää bitcoiniin ja ostin 5 bitcoinia säästöilläni. Halusin myös kokeilin myös bitcoinin louhimista, mutta se ei onnistunut koneellani. Ensimmäinen kolikko mitä pääsin kunnolla louhimaan oli litecoin, eräänlainen bitcoinin klooni. Joulukuun bitcoin uutisoinnin monet varmaan muistaa. Bitcoinin hinta nousi yli 10 kertaiseksi samalla vetäen monet vaihtoehtokolikoiden hinnat pilviin. Äkkiä olin saanut useinden tuhansien eurojen arvoisen omaisuuden. Bitcoinin hinta laski, mutta olin silti huomattavasti voitolla. Ostin itselleni laskentarautaa, jolla olen pystynyt tienaamaan, vaikka bitcoinilla ei mene erityisen hyvin. Etsin perustamisvaiheessa olevia vaihtoehtokolikoita  ja heti perustamisen jälkeen louhin niitä. Perustamisvaiheessa louhinnan vaikeustaso on niin helppo, että saan helposti suuren määrän jonka myyn hinnan noustessa. Voitoilla ostan sitten bitcoinia, darkcoinia, nxt:tä tai muuta oikeasti potentiaalisempaa valuuttaa. Kolikkopotin arvonvaihtelu on välillä useita tuhansia päivässä, mutta uusista louhimistani kolikoista tulee vaihtelevasti kymmenistä tuhansiin euroihin voittoja päivässä tähän pottiin. Toki olen myös vaihtanut kolikoita ihan fiatiksi ja sijoittanut myös rahastoihin. 

Meni vähän omakehuksi vaikka yritin tehdä motivoivaa kirjoitusta. Hieman ajatuksen ydin katkesi, mutta jotenkin niin, että jos ei saa töitä (joka on oikeasti vaikeutunut) tai muuta paskaa tapahtuu. Niin ei saa luovuttaa. Pitää ylläpitää mielenkiintoa. 

Kesänä en keväänä, mikä tuosta "kevänä" virheestä voisi tulla.

Ja lisään vielä, että siksi olen vain vähän vaihtanut fiatiin, koska silloin menee verot ja toisaalta uskon vielä arvonnousupotentiaaliin.

Joku kirjoitti, miten nuoret ovat päässeet liian helpolla!?! Mitä helvettiä?

Jos on luonteeltaan epäsosiaalinen, ei kai se kasvatuksesta johdu? Jos vanhemmat muuten ovat ihan normi-väkeä.

Nuori ajautuu jossain vaiheessa väärään seuraan ja joukossa tyhmyys tiivistyy.

Opettajat+muut oppilaan leimaa häiriköksi, ja nuori päättää sellainen olla, kun kerran muut ovat sitä mieltä. Tai nuori ajattelee, että mitä väliä, kun muilla kerran on jo mielipide valmiina. Antaa mennä.

Sitten haetaan kavereiden arvostusta, tehdään hölmömpiä ja hurjempia juttuja.

Alamäki on melko valmis, antaa mennä, niin kovaa kuin pääsee..

Näin meillä.

Elämä ei ole helppoa. Muut lapsista (yht.3) ovat ns.kunnollisia. Sama kasvatus, mutta yhteen "rikkaruohoon" ei tämä kasvatus tehonnut. :(

Jos tämä rikkaruoho ei ole kotona ja puhelin soi, joka kerta hätkähdän, että nyt soittaa poliisi.

Ja tuo rikkaruoho oli ihan rakkaudella! Tutut varmaan tunnistaa...

Minulla on sama huoli veljestäni, joka kohta on kolmekymppinen.



En usko, että veljeni olisi ollut kiusattu tai käyttänyt päihteitä. Tiedän, että hän on sanonut joskus olevansa ehkä masentunut ja kärsinyt univaikeuksista.

Koulussa veli pärjäsi hyvin. Peruskoulussa hänellä oli useita kavereita. Sitten muutettiin ja veli meni pieneeen lukioon, jossa tietääkseni oli vain yksi hyvä kaveri. Opinnot veivät toiselle paikkakunnalle ja siellä vaikutti siltä, ettei hänellä ollut kavereita ollenkaan. Häntä ei kiinnostanut opiskeluriennot tms.

Kolmen vuoden jälkeen hän muutti takaisin kotiin, koska kuulemma pystyi suorittamaan kursseja etäopintoina... vuosia vieri ja kyllähän siinä alettiin tajuamaan, ettei opiskelu etene. Veli on joskus ollut muutama kesä rakennustöissä, mutta nyt useampaan vuoteen ollut toimeettomana. Hän ei juurikan poistu kotoa, vaan istuu yöt huoneessaan tietokoneen ääressä. Hän on välttelevä, jos puhuu näistä asioista. Vanhemmat ovat patistaneet opiskelemaan tai töihin. Minulle hän on kertonut, ettei opiskelu kiinnosta. Rakennustöistä olisi kiinnostunut, mutta ei usko, että näinä aikoina saisi töitä.



Vanhemmat ovat neuvottomia, mutta ei tietenkään halua heittää poikaansa pihalle. Harmittaa suunnattomasti ja olen huolissaan miten hänelle tulee käymään. Mut en oikeastan tiedä "häiritseekö" häntä oma tapa elää elämäänsä..