Kellään syrjäytynyttä nuorta (täysi-ikäistä)

Näille nuorille ei vain minun ymmärrys riitä, ei vaikka olen opiskellut alaa jossa minun tehtäväni olisi auttaa ongelmanuoria. E

Nuorena ihminen on omasta mielstään viisaimmillaan. Suvaitsevaisuus ja ymmärrys lisäätyvät elämänkokemuksen myötä.

sukulaispoikani tipahti totaalisesti.

Heillä on ollut hyvä perhe ja hyvä kasvatus ja välittävät vanhemmat. Mutta poika on ollut aina sairaalloisen ujo. Häntä kiusattiin ankarasti koulussa. Pelkää sen takia ihmisiä ja erilaisia sosiaalisia tilanteita.

On absolutisti eli ei ole päihdeongelmaa. Mutta ei kykene työpaikan sosiaaliseen elämään. Ahdistuu ja käpertyy itseensä.

Oli sanonut itsensä töistä irti ja joutui karenssiin. Vuokrat jäi maksamatta ja istui vain pimeässä asunnossa päivät pitkät. Ei suostunut hakemaan apua, eikä hoitoa, ei mitään.

Fiksu ja kiva kaveri, mutta ei vain kestä tämän maailman paineita. Onneksi nyt pääsi erään vanhemman sukulaisen luo asumaan ja hoitaa nyt ruokapalkalla hänen asioitaan. Ei saa rahaa mistään, mutta saa onneksi ruoan ja joskus taskurahaa.

Olisi varmaan saanut masennusdiagnoosin jos olisi sitä lähtenyt hakemaan, mutta ei suostunut siihen. Toisaalta ei minusta kyllä ollut masentunut.

Hän on ns. erakko-peräkammarin poika. Kova tekemään töitä, mutta ei kestä kiusaamistaustansa vuoksi ihmisiä. Vain läheisten kesken tuntee olonsa turvalliseksi. Kiusaaminen pani hänet ihan pirstaleiksi.

Tulevaisuus on vielä auki hänen kohdallaan.

Näille nuorille ei vain minun ymmärrys riitä, ei vaikka olen opiskellut alaa jossa minun tehtäväni olisi auttaa ongelmanuoria. En pysty tekemään sitä työtä sillä en kestä katsoa saamattomia nuoria jotka odottaa että kaikki tulee itsestään eikä minkään eteen tarvitse tehdä mitään. Sittenkun tulee niitä vastoinkäymisiä niin hajotaan niihin heti.

Yksi tuttavani joka on lähes holhottavani, on 20.v nuori nainen joka ei saa mistään otetta. Joka asiasta ikäänkuin hakee huomiota ja tekee kaikesta draamaa. Kaikki on niin helv**** vaikeaa! Enempää yksityiskohtia kertomatta asiat joista tyttö tekee ongelmia on täysin naurettavia säälin ja huomion hakemista. Ihankuin nuo nuoret ei tajuaisi että jokainen on itse vastuussa omasta onnestaan. Ryhdistyisi!! Tekisi niin mieti ravistaa ja huutaa, mutta ei sekään auttaisi. Näitä on niin vaikea ymmärtää koska itse olin 20.v jo täysin itsenäinen työssä kiinni oleva NAINEN!

En tiedä mitä näiden kanssa tekisi, en todellakaan. Minusta jotenkin tuntuu että nämä nuoret on pääseet elämässä liian helpolla ja vanhemmat ovat paaponeet heidät pilalle. Ei olla saatu lapsuudesta tarpeeksi eväitä käsitellä pettymyksiä. (vain minun oma teoria) Omalta osalta yritän olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen näitä kohtaan, mutta en anna maata kotonani puoleen päivään, yritän saada nämä osallistumaan kotitöihin, ja tekemään sen mielellään jos suinkin mahdollista. Toivon todellakin että 5.v kuluttua asia olisi muuttunut.

Työskentelen itse päivittäin ko.kohderyhmän kanssa. Nuoren syrjäytymiseen voivat johtaa monet asiat, ja yleensä ongelmilla on taipumus kasaantua.



Pahinta mitä voi kuitenkin tehdä, on mahdollistaa ns.kotona makaaminen (sallimalla se, ja maksamalla täysi-ikäisen nuoren oleskelu). Tässä vanhempien pitää olla kovana, ja tehdä nuorelle palvelus ja lakata mahdollistamasta se, etteivät asiat etene. Kotona kattoon syljeskely syrjäyttää entisestään. En sano, että nuori pitää heittää kerralla pihalle, vaan pitää lähteä hakemaan asiaan ratkaisuja ja pyytää apua.



Apua mielenterveysongelmiin, päihdeongelmiin yms. on saatavilla, sitä pitää osata pyytää ja sen vastaanottamiseen pitää suostua. Perusteluksi ei voi riittää se, että nuori ei mene, vaikka aika varataan. Jos nuoren tilanne sitä vaatii, että apua on saatava on vanhempien vietävä nuori vaikka väkisin. Mielenterveysongelmista (masennus) tulee voida puhua, eikä diagnoosin saaminen ole häpeä.



Mitä pitempään tilanne jatkuu, sitä vaikeampi sitä on purkaa. Ei ole normaalia, että nuori jä "vain kotiin". Tilanne on rankka koko perheelle, ja vaikka se kuinka vaikeaa olisi on asioihin puututtava. Ei ole sydämetöntä vaatia nuorta ottamaan apua vastaan, ja kieltäytyä rahoittamasta kotona makoilua.



Apua voi pyytää myös kuntien nuorisotoimesta ja terveyspalveluista.



Voimia!

Mutta kummipoika on. Peruskoulu meni perseeleen vaikka päästötodistuksen sai, mutta se on tosi huono.

Hyvin valikoiva töiden suhteen, aina maksetaan liian vähän tai sitten on jotain muuta minkä takia lopettaa työt pian vaikka töitö olisi.

Omalle paikkakunnalle ei päässyt kouluun eikä halua mihinkään muualle.



Pojan äiti on aika kädetön ton asian suhteen. On toki kannustanut ja kaikkea, mutta tavallaan edesauttaa poikaa tossa elämäntavassa koska kustantaa pojalle paljon asiota. Nyt esim. poika on autokoulussa jonka äiti maksaa ja jo nyt äiti kyselee halpaa autoa minkä ostaa pojalle kun kortin saa, kyllä se äiti ne bensatkin tulee maksamaan.

sekun on vain saamattomuutta niin lapsilla kuin aikuisillakin.





Mut oikeesti. Ei se mitään auta, vaikka kuinka hokisi että ryhdistäyty, eikä sekään, että "pakottaisi" jotenkin nousemaan sohvalta ja ryhtymään opiskelemaan tai töihin. Jos aivokemia on pielessä niin se on pielessä. TOki siihen voi vähitellen vaikuttaa kotikonsteillakin, mutta ei yleensä niin että rähjätään ja haukutaan. Pikemminkin voisi yrittää sitä, että hyvällä houkuttelee toisen vähän kerrallaan ylös ja ulos, ensin päivittäiselle kävelylle, sitten pikkuasioita hoitamaan kuten kaupparetkelle, saunanlämitykseen jne., sitten säännölliseen päivärytmiin, sitten vähitellen suurempaan vastuuseen, kouluun ja töihin. Yleensä jossain kaupparetkien ja saunanlämmityksen aikoihin nuori saattaa olla jo valmis hakeamaan apua muualtakin.



Ongelma on siinä, että täysi-ikäistä ei enää vanhempi voi viedä hoitoon, jos hän ei itse halua. Hänet on ensin saatava haluamaan sitä. Ja sitten taas sitä varten pitää olla edes jotensakin toimintakykyinen, apaattisimmillaan kun ei pysty edes siihen.



Mun lapsellani on paniikkihäiriö, joka alkoi koulukiusaamisesta. Se on yhdessä aiheessa ollut niin pahana, että ei pystynyt menemään omalta pihalta pois. Hän kuitenkin halusi apua ja yritti kovasti kun yhdessä yritettiin murtautua ulos. Homma on nyt kasasssa ja käy oppisopimuskoulutuksessa (säännölliseen luoikkaopetukseen ei varmaan koskaan pysty menemään). Mutta tiedän ja pelkään että tilanne voi toistua - paniikkihäiriö on sellainen, että se voi pahentua uudelleen.

Luulen, että jonkunlainen aspergerin tyyppinen häiriö hänessä on. Veli syntyi pikkukeskosena ja oli melkoinen ihme että selviytyi. Jotenkin häneltä puuttuu selviämiseen tarvittavia asioita, jotain itsekunnioitusta. Antaa muiden kävellä ylitseen jatkuvasti.



Kuitenkin sydämellinen ihminen, joskaan ei aina oikeasti vaan käsitä toisten ihmisten tunteista mitään. On aina rakastunut naisiinsa niin palavasti, että sydämensä menee pirstaleiksi kun ei onni kestäkään. LApsenakin leikki jeesusta, kantoi ristiä pitkin hiekkateitä orjantappurakruunu päässään, yritti myös hukuttautua kun lemmikkilintunsa kuoli. Herkkä tyyppi siis.



Monesti varmaan onkin kyse jonkinlaisesta ylisuojelevuudesta, mutta kyllä siihen tarvitaan paljon muitakin tekijöitä, että nuori syrjäytyy. Äitini sanoo, että ei pysty ottamaan syyllisyyttä vastaan, koska elämä on niin monitahoista. Ekä usko kenenkään meistä muista lapsista ajattelevan sen olevan lainkaan äidin tai isän syy.



8 ja 10

Niin se vaan on. Mä olen huomannut että ne vanhemmat jotka puuttuu lapsensa elämään ja ongelmiin heti, saavat lapsen asiat myös raitelleen. Mutta nää jotka jää vaan odottamaan ja sulkevat silmänsä valittaa sitten jälkikäteen sitä kun lapsi on syrjäytynyt ja masentunut.



Ihan oma vika. Huolehtikaa niistä lapsista jo silloin kun rupeaa vaikuttamaan siltä että elämä on menossa väärään suuntaan, vai pelottaako puuttua lapsen elämään ja aiheuttaa sille "pettymyksiä"?

Voin sanoa että masentunut ihminen ei parane sillä, että sätitään saamattomuudesta. Sekään ei auta, että soitellaan ainoastaan "asiantuntijoille" avun tarpeessa, ihan kuin itse oltaisiin ulkopuolella koko tilanteesta: harva vanhempi uskaltaa ottaa peiliä käteen ja etsiä osasyyllistä sieltä...nuori ei tule sitoutumaan projektiin, jonka vanhempi hänelle järjestää- avun pyytäminen pitää tulla nuorelta itseltään.



Jos nuori on oikeasti masentunut eikä suostu koulutuksiin tms., on isompiakin ongelmia kuin se, mitä sukulaistäti tai naapuri ajattelee. Hänen elämänsä on vaakalaudalla ja siinä tilanteessa hänet pitää saada hoitoon. Eli vaikka sairaalajaksolle ja vanhemman tulee sitoutua tukemaan nuorta, ei kuitenkaan tekemään kaikkea hänen puolestaan. Raha-hanojen kiinnipistäminen harvoin auttaa mitään, luo vaan lisää tunnetta että nuorella ei ole mitään mahdollisuutta päättää elämänsä suunnasta...en nyt sano että pitäisi lyödä satanen kouraan viikottain, mutta jos viedään mahdollisuus ostaa vaikkapa mieluista musiikkia/katsoa kaverin kanssa joskus leffa tms., parantaako se ketään?



Joku on varmaan kiinnostunut siitä, miksi syrjäydyin. Tähän on monta syytä, isoin syy varmaankin masennus, joka johtui vanhempieni tekemisistä (toinen pahoinpiteli vauvasta asti, toisella ei ollut useinkaan aikaa minulle). Murrosikäisenä aloin oireilemaan kunnolla ja teki pahaa, kun vanhemmat ns. laittoivat "kovan kovaa vasten"- ketään ei kiinnostanut minun tunteeni, itkuni jne., kuviteltiin vaan että tahdon rahaa ja vapautta tehdä tyhmiä juttuja.

Aina meni opinnot hyvin, en ryypännyt tai liikkunut väärissä porukoissa. Joskus tuntui että jopa väärä porukka olisi parempi kuin se, ettei ollut yhtään ystävää ja etäiset vanhemmat. Kenellekään ei voinut puhua. Pääsin yliopistoon ja muutin pois kotoa, kaikki näennäisesti hyvä mutta opinnot eivät edenneet, yliopistopaikkakunnalla ei yhtään ihmistä kenen kanssa olisin voinut viettää aikaa.



Opintoni ovat vieläkin kesken, ja poden jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden kammoa.



Että voi sitä syrjäytyä ja passivoitua vaikkei ryyppäisi. No, minulla kaiketi on mielenterveysongelmia, mutta ei niitä ole otettu vakavasti, hoitoa en kuulemma saa.

niillä on paljon kaikenlaista ryhmätoimintaa, johon pääsee mukaan paljon virallisia hoitokriteerejä pienemmillä perusteilla, esim ryhmiä just sosiaalisia tilanteita pelkääville. Jos sulla on tuon kaltainen ongelma, niin ne ryhmät just vois olla hyväksi. Soita puhelinajalla yths:n psykologille ja itke puhelimeen vähän niin kyllä sieltä apua saa. Näin mäkin sain. Ja itke ihan reilusti, älä peittele ongelmiasi sen puhelun aikana.

tai ainakin siinä että jokainen on vastuussa elämästään ja valinnoistaan.

AInakin minulle on ollut ratkaiseva askel se, että olen (hitaasti mutta lopulta kumminkin) sisäistänyt tuon että olen ITSE vastuussa omasta elämästäni. Sehän ei tietenkään tarkoita sitä että pitäisi pärjätä yksin, ei, vaan oikeastaan päinvastoin. Sekin on vastuunottamista omasta elämästään että pyytää ja vastaanottaa apua. Eikä tosiaan odota että joku muu tekee kaiken. Ja että kaikki on jonkun muun syytä.

Tällä htekellä olen elämässä kiinni, ei varmaan kukaan pidä minua syrjäytyneenä, mutta vieläkin ajattelen että voi se kumminkin olla kohtaloni. Olen aina tuntenut että elämä on minulle liian vaikeaa ja maailma on liian vaativa.

No niin, mutta tottakai se, että joku on syrjäytynyt/masentunut tms ei ole kiinni vain omista valinnoista, ja tottakai se on armoton ajatus että jokainen on oman onnensa seppä.

Ihankuin nuo nuoret ei tajuaisi että jokainen on itse vastuussa omasta onnestaan.

lapsen autokoulun, eikä meistä syrjäytyneitä tullut. Auttoivat jopa kaikkia auton ostossa ja opiskeluaikoina antoivat bensarahaa, että päästiin viikonloppuisin kotiin.

Ihan töissäkäyviä aikuisia ollaan kaikki.

Mutta kummipoika on. Peruskoulu meni perseeleen vaikka päästötodistuksen sai, mutta se on tosi huono.

Hyvin valikoiva töiden suhteen, aina maksetaan liian vähän tai sitten on jotain muuta minkä takia lopettaa työt pian vaikka töitö olisi.

Omalle paikkakunnalle ei päässyt kouluun eikä halua mihinkään muualle.

Pojan äiti on aika kädetön ton asian suhteen. On toki kannustanut ja kaikkea, mutta tavallaan edesauttaa poikaa tossa elämäntavassa koska kustantaa pojalle paljon asiota. Nyt esim. poika on autokoulussa jonka äiti maksaa ja jo nyt äiti kyselee halpaa autoa minkä ostaa pojalle kun kortin saa, kyllä se äiti ne bensatkin tulee maksamaan.

lapsen autokoulun, eikä meistä syrjäytyneitä tullut. Auttoivat jopa kaikkia auton ostossa ja opiskeluaikoina antoivat bensarahaa, että päästiin viikonloppuisin kotiin.

Ihan töissäkäyviä aikuisia ollaan kaikki.

Mutta kummipoika on. Peruskoulu meni perseeleen vaikka päästötodistuksen sai, mutta se on tosi huono.

Hyvin valikoiva töiden suhteen, aina maksetaan liian vähän tai sitten on jotain muuta minkä takia lopettaa työt pian vaikka töitö olisi.

Omalle paikkakunnalle ei päässyt kouluun eikä halua mihinkään muualle.

Pojan äiti on aika kädetön ton asian suhteen. On toki kannustanut ja kaikkea, mutta tavallaan edesauttaa poikaa tossa elämäntavassa koska kustantaa pojalle paljon asiota. Nyt esim. poika on autokoulussa jonka äiti maksaa ja jo nyt äiti kyselee halpaa autoa minkä ostaa pojalle kun kortin saa, kyllä se äiti ne bensatkin tulee maksamaan.

Niin se vaan on. Mä olen huomannut että ne vanhemmat jotka puuttuu lapsensa elämään ja ongelmiin heti, saavat lapsen asiat myös raitelleen. Mutta nää jotka jää vaan odottamaan ja sulkevat silmänsä valittaa sitten jälkikäteen sitä kun lapsi on syrjäytynyt ja masentunut. Ihan oma vika. Huolehtikaa niistä lapsista jo silloin kun rupeaa vaikuttamaan siltä että elämä on menossa väärään suuntaan, vai pelottaako puuttua lapsen elämään ja aiheuttaa sille "pettymyksiä"?

Minä olen puuttunut hyvin aktiivisesti poikani elämään jo siitä lähtien kun hän oli 12v. Silloin sanottiin vain että mikään ei ole vialla vaikka itse tiesin koko ajan että älykäs poika vain huijasi kaikkia psykiatreja. Joten rankimman kautta on nyt saatu penska vähän kasvamaan ja ottamaan otetta elämästä ihan itse ja se on vaatinut minulta viikottain tunteja puhelimessa ja palavereissa, 6 vuoden ajan. Mitähän vielä olisin pystynyt tekemään?

Niin se vaan on. Mä olen huomannut että ne vanhemmat jotka puuttuu lapsensa elämään ja ongelmiin heti, saavat lapsen asiat myös raitelleen. Mutta nää jotka jää vaan odottamaan ja sulkevat silmänsä valittaa sitten jälkikäteen sitä kun lapsi on syrjäytynyt ja masentunut. Ihan oma vika. Huolehtikaa niistä lapsista jo silloin kun rupeaa vaikuttamaan siltä että elämä on menossa väärään suuntaan, vai pelottaako puuttua lapsen elämään ja aiheuttaa sille "pettymyksiä"?

Minä olen puuttunut hyvin aktiivisesti poikani elämään jo siitä lähtien kun hän oli 12v. Silloin sanottiin vain että mikään ei ole vialla vaikka itse tiesin koko ajan että älykäs poika vain huijasi kaikkia psykiatreja. Joten rankimman kautta on nyt saatu penska vähän kasvamaan ja ottamaan otetta elämästä ihan itse ja se on vaatinut minulta viikottain tunteja puhelimessa ja palavereissa, 6 vuoden ajan. Mitähän vielä olisin pystynyt tekemään?

Tuskin on ihan tavallinen murrosikäinen ollut?

Niin se vaan on. Mä olen huomannut että ne vanhemmat jotka puuttuu lapsensa elämään ja ongelmiin heti, saavat lapsen asiat myös raitelleen. Mutta nää jotka jää vaan odottamaan ja sulkevat silmänsä valittaa sitten jälkikäteen sitä kun lapsi on syrjäytynyt ja masentunut. Ihan oma vika. Huolehtikaa niistä lapsista jo silloin kun rupeaa vaikuttamaan siltä että elämä on menossa väärään suuntaan, vai pelottaako puuttua lapsen elämään ja aiheuttaa sille "pettymyksiä"?

Minä olen puuttunut hyvin aktiivisesti poikani elämään jo siitä lähtien kun hän oli 12v. Silloin sanottiin vain että mikään ei ole vialla vaikka itse tiesin koko ajan että älykäs poika vain huijasi kaikkia psykiatreja. Joten rankimman kautta on nyt saatu penska vähän kasvamaan ja ottamaan otetta elämästä ihan itse ja se on vaatinut minulta viikottain tunteja puhelimessa ja palavereissa, 6 vuoden ajan. Mitähän vielä olisin pystynyt tekemään?

Tuskin on ihan tavallinen murrosikäinen ollut?

Eli ei osannut normaaleja sosiaalisia koodeja paitsi aikuisten kesken.

Niin se vaan on. Mä olen huomannut että ne vanhemmat jotka puuttuu lapsensa elämään ja ongelmiin heti, saavat lapsen asiat myös raitelleen. Mutta nää jotka jää vaan odottamaan ja sulkevat silmänsä valittaa sitten jälkikäteen sitä kun lapsi on syrjäytynyt ja masentunut. Ihan oma vika. Huolehtikaa niistä lapsista jo silloin kun rupeaa vaikuttamaan siltä että elämä on menossa väärään suuntaan, vai pelottaako puuttua lapsen elämään ja aiheuttaa sille "pettymyksiä"?

väärin päin.. itse koen huolehtineeni riittävästi.

Olen hakenut pössyttelykämpästä, vaikka kuinka nuorta nolotti. Raahannut "väkisin" päivystysklinikalle testeihin (kokonsa puolesta käveli tietysti ihan itse). Etsinyt öisin ulkoa, soittanut nuoren kaverien vanhemmille (jotka eivät kukaan uskoneet päihteidenkäyttöä),

käyty perheenä nuoren kanssa Irti Huumeista tapaamisissa jne.

Ainoa, mitä en voinut tehdä, antaa vastentahtoiseen huostaanottoon (tämä oli neuvo auttamiseksi, kun nuori ei enää suostunut näytteitä antamaan), jota ei tehty vanhempien tahtoa vastaan, koska koti kuitenkin ok. Meillä on hyvä puheyhteys nuoren kanssa ja sitä en voi riskeerata. Nythän toki ollut useamman vuoden jo täysi-ikäinen ja vastentahtoisesti auttaminen ei onnistuisikaan.

Tuolla ylempänä tuli toinenkin hyvä neuvo paikasta, johon voi ottaa yhteyttä. Kiitos siitä.

Täällä on myös monta kokemusta nuorilta, jotka ovat itse kokeneet olevansa syrjäytyneitä. Mikä teillä muutti elämän suunnan? Mikä oli se ratkaiseva asia?

Kiitos hirveästi kirjoituksista.

ap

"En tiedä mitä näiden kanssa tekisi, en todellakaan. Minusta jotenkin tuntuu että nämä nuoret on pääseet elämässä liian helpolla ja vanhemmat ovat paaponeet heidät pilalle. Ei olla saatu lapsuudesta tarpeeksi eväitä käsitellä pettymyksiä. (vain minun oma teoria) Omalta osalta yritän olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen näitä kohtaan, mutta en anna maata kotonani puoleen päivään, yritän saada nämä osallistumaan kotitöihin, ja tekemään sen mielellään jos suinkin mahdollista. Toivon todellakin että 5.v kuluttua asia olisi muuttunut."



En osaa neuvoa, mitä näiden nuorten kanssa tehdä, mutta asenteesi ei kuulosta kivalta :( Itse srjäydyin nuorena. Syyt: koulukiusaaminen, joka alkoi jo päiväkodissa, ja jatkui kunnes jätin koulun kesken. Vanhempani oli yksinhuoltaja, pahoinpiteli minua fyysisesti ja henkisesti, ruokaa ei saanut tarpeeksi, kahta työtä piti tehdä koulun lisäksi (kyllä, peruskoulun aikana), ja rahat piti antaa vanhemmalle. Oma mielenterveys ei kestänyt. Kun viimein pääsin hoitoon, alkoi tämä "kun ei ole mitään vaadittu", vaikka syy mielenterveyden menemiseen oli juuri liialliset vaatimukset. Peruskouluikäisen ei pitäisi joutua käymään töissä peruskoulun ohella!



Hyvinkin nuori voi olla jo loppuunpalanut elämässä: jatkuva kiusaaminen, ruoan puute, levon puute, henkinen ja fyysinen pahoinpitely, kavereista erottaminen (ei päästetä kavereiden kanssa ulos), työpakko koulun ohessa jne.

"En tiedä mitä näiden kanssa tekisi, en todellakaan. Minusta jotenkin tuntuu että nämä nuoret on pääseet elämässä liian helpolla ja vanhemmat ovat paaponeet heidät pilalle. Ei olla saatu lapsuudesta tarpeeksi eväitä käsitellä pettymyksiä. (vain minun oma teoria) Omalta osalta yritän olla ymmärtäväinen ja kärsivällinen näitä kohtaan, mutta en anna maata kotonani puoleen päivään, yritän saada nämä osallistumaan kotitöihin, ja tekemään sen mielellään jos suinkin mahdollista. Toivon todellakin että 5.v kuluttua asia olisi muuttunut." En osaa neuvoa, mitä näiden nuorten kanssa tehdä, mutta asenteesi ei kuulosta kivalta :( Itse srjäydyin nuorena. Syyt: koulukiusaaminen, joka alkoi jo päiväkodissa, ja jatkui kunnes jätin koulun kesken. Vanhempani oli yksinhuoltaja, pahoinpiteli minua fyysisesti ja henkisesti, ruokaa ei saanut tarpeeksi, kahta työtä piti tehdä koulun lisäksi (kyllä, peruskoulun aikana), ja rahat piti antaa vanhemmalle. Oma mielenterveys ei kestänyt. Kun viimein pääsin hoitoon, alkoi tämä "kun ei ole mitään vaadittu", vaikka syy mielenterveyden menemiseen oli juuri liialliset vaatimukset. Peruskouluikäisen ei pitäisi joutua käymään töissä peruskoulun ohella! Hyvinkin nuori voi olla jo loppuunpalanut elämässä: jatkuva kiusaaminen, ruoan puute, levon puute, henkinen ja fyysinen pahoinpitely, kavereista erottaminen (ei päästetä kavereiden kanssa ulos), työpakko koulun ohessa jne.

En osaa neuvoa, mitä näiden nuorten kanssa tehdä, mutta asenteesi ei kuulosta kivalta :( Itse srjäydyin nuorena. Syyt: koulukiusaaminen, joka alkoi jo päiväkodissa, ja jatkui kunnes jätin koulun kesken. Vanhempani oli yksinhuoltaja, pahoinpiteli minua fyysisesti ja henkisesti, ruokaa ei saanut tarpeeksi, kahta työtä piti tehdä koulun lisäksi (kyllä, peruskoulun aikana), ja rahat piti antaa vanhemmalle. Oma mielenterveys ei kestänyt. Kun viimein pääsin hoitoon, alkoi tämä "kun ei ole mitään vaadittu", vaikka syy mielenterveyden menemiseen oli juuri liialliset vaatimukset. Peruskouluikäisen ei pitäisi joutua käymään töissä peruskoulun ohella! Hyvinkin nuori voi olla jo loppuunpalanut elämässä: jatkuva kiusaaminen, ruoan puute, levon puute, henkinen ja fyysinen pahoinpitely, kavereista erottaminen (ei päästetä kavereiden kanssa ulos), työpakko koulun ohessa jne.

Oletko saanut apua jostain?

Olen itse pohdiskellut paljon, mistä kaikki meillä alkoi ja melkein varma olen, että yläasteelle siirryttäessä se tapahtui. Muistan, että jossain vaiheessa normaalisti tosi iloinen ja kaikkeen myönteisesti suhtautuva nuori puheli, että siellä on yksi, joka syrjii ja ärsyttää häntä tahallaan. Ei kuitenkaan antanut minun ottaa yhteyttä kouluun eikä kertonut nimeä, varmaankin jonkinmoisen koston tms. nolaamispelon takia.

Aikaa kului ja tuokin tasoittui. Yhtäkkiä sitten kahdeksannella olikin samassa porukassa tämän samaisen nuoren kanssa. Ihmettelin kovasti, mutta olin tietenkin iloinen, ettei ole lapseni kimpussa, vaan ovat kavereita. Tosin sittemmin paljastui, että kyseisessä kaveripiirissä harrastettiin pilvenpolttelua..

Nuoreni ei tätä edelleenkään myönnä, vaan puolustaa "ystäviään". Silloin yritin soitella vanhemmille, että epäilen päihteidenkäyttöä, mutta kukaan, ei kukaan uskonut. Ja nythän se on myöhäistä, kaikki ovat aikuisia ja tekevät, mitä tekevät. Jotenkin tästä vain osattava jatkaa eteenpäin ja saatava jollain konstilla motivaatio

oman parhaan ajattelemiseksi.

ap

Pistää suututtamaan tällaiset viestit.. Ole onnellinen jos olet syntynyt hyvien geenien kanssa ja kestät elämän kolhuja.. niinhän yleensä normaalit ihmiset tekevätkin.. mutta ei kaikilla ole näitä vahvuuksia.



Itse olen perheestä, jossa isä oli alkoholisti, äiti (luojan kiitos!) raitis.. ero tuli (luojan kiitos tästäkin!) kun olin itse 3v, veljeni 8v.. En itse omaksi onnekseni muista lapsuudesta paljoa ja kärsin kuitenkin mielenterveysongelmista silloin tällöin.. Olen muuttanut kotoa, käynyt töissä, nyt haen opiskelemaan.. veljeni asuu vielä äitini kanssa ja on erittäin masentunut ja ei ota apua vastaan. Koittaa elää niin kuin ei mitään hätää olisi.



Jos sinua oikeasti kiinnostaa ja vituttaa löysäilevät nuoret ja haluat auttaa heitä niin eiköhän sitä kannattaisi koittaa keksiä mielummin niitä keinoja heidän auttamiseen, kuin haukkua heitä foorumeilla.. Et voi ikinä ymmärtää täysin heidän tilannettaan ja ajatuksiaan, koska et ole itse siinä heidän tilanteessaan ja heidän ruumiissaan.. mietippä sitä hetki pieni ja ole kiitollinen omasta elämästäsi.