Kellään syrjäytynyttä nuorta (täysi-ikäistä)

ylempi viesti oli siis johonkin tuolla aikaisempaan viestiin vastaus, missä 20-vuotias ongelmanuorten kanssa työskentelevä valitti kun ei ymärrä miksi he vain ovat sellaisia laiskoja eivätkä tee mitään.



En osannut lisätä sitä viestiä tuon viestin yhteyteen.. :P

Joku kirjoitti, miten nuoret ovat päässeet liian helpolla!?! Mitä helvettiä?

Jos on luonteeltaan epäsosiaalinen, ei kai se kasvatuksesta johdu? Jos vanhemmat muuten ovat ihan normi-väkeä.

Nuori ajautuu jossain vaiheessa väärään seuraan ja joukossa tyhmyys tiivistyy.

Opettajat+muut oppilaan leimaa häiriköksi, ja nuori päättää sellainen olla, kun kerran muut ovat sitä mieltä. Tai nuori ajattelee, että mitä väliä, kun muilla kerran on jo mielipide valmiina. Antaa mennä.



Sitten haetaan kavereiden arvostusta, tehdään hölmömpiä ja hurjempia juttuja.

Alamäki on melko valmis, antaa mennä, niin kovaa kuin pääsee..

Näin meillä.



Elämä ei ole helppoa. Muut lapsista (yht.3) ovat ns.kunnollisia. Sama kasvatus, mutta yhteen "rikkaruohoon" ei tämä kasvatus tehonnut. :(



Jos tämä rikkaruoho ei ole kotona ja puhelin soi, joka kerta hätkähdän, että nyt soittaa poliisi.



Ja tuo rikkaruoho oli ihan rakkaudella! Tutut varmaan tunnistaa...

ystäviä, jotka auttavat pääsemään elämään kiinni. Ystävälläsi on selvästi ollut kauhea ja rankka elämä nuoruudessaan.



Kiitos sinulle ystäväsi puolesta=)

Hei. Oli ihan pakko laittaa oma kokemus asiasta. Minulla on 20v poika, jonka tilanne on pahentunut pikkuhiljaa. Ei ole ainoa lapsi, mutta esikoinen. Meni peruskoulun jälkeen lukioon. Eka vuosi meni hyvin, mutta sitten alkoi alamäki. Kävi koulussa joskus ja jouluna. En tajunnut ajoissa tilanteen vakavuutta, josta nyt sitten soimaankin itseäni. Nyt kun poika on täysi-ikäinen kaikki on tuhannesti hankalampaa. Kirjoitukset maksettiin ja poika lupasi mennä, sitten tuli tieto, että kahdesta aineesta puuttuu kursseja, joten niitä ei voi kirjoittaa. Poika sitten lupasi mennä edes niihin kahteen mahdolliseen. Vaan ei mennyt. Koko neljä vuotta siis turhaan. Ei minkäänlaista todistusta. Armeijaa on jo kertaalleen siirtänyt. Sosiaalityöntekijän juttusilla on käynyt harvakseltaan. Viimeksi menin itse mukaan. Myös hän totesi ettei poika todellakaan ole terve. Kehotti tilaamaan ajan lääkärille. Sain ajan ja saatoin pojan sinne. Mutta ei mitään apua, koska hän ei kerro mitään. En siis edes tiedä saiko lääkkeitä, jos sai ei varmasti niitä hae. Poika viettää lähes 24 tuntia huoneessaan. Syömään tulee kun haetaan, tai vie ruuan huoneeseensa. Valvoo yöt ja ilmeisesti nukkuu suuren osan päivästä. Kavereita en ole nähnyt vuosiin. Tietokoneella kyllä juttelee jollekkin. Hän ei myöskään hoida toimeentulotuki asioitaan eikä suostu antamaan valtakirjaa, että minä voisin niitä hänen puolestaan hoitaa. Ei siis maksa kotiin mitään. Olen yrittänyt keskustella monta kertaa, mutta hän ei suostu avautumaan yhtään. Näen että hän on TODELLA ahdistunut, ei pysty edes katsekontaktia kunnolla ottamaan. Koska hän kieltäytyy kaikesta avusta mitä yhteiskunta voisi tarjota, mitään ei ole tehtävissä. Ainakaan minä en enään tiedä mitään keinoa auttaa. Tämä tilanne rasittaa myös minua henkisesti. Mietin sitä lähes koko ajan ja oma elämä ja perheen muut lapset kärsivät. Onko ainoa vaihtoehto siis pyytää häntä muuttamaan pois. Sekin tuntuu aivan hirveältä, koska poikahan on sairas, eikä pysty enään kontrolloimaan itseään. Kirjoitan tämän sekavan jutun siksi, että te joilla on samanlaisia ongelmia, HAKEKAA APUA ENNEN KUIN LAPSENNE TÄYTTÄÄ 18 VUOTTA silloin teillä on vielä oikeus lapsenne asioihin sen jälkeen ette saa minkäänlaista tietoa lapsen asioista, ei edes koulunkäynnistä, muista. Ja ilolla otan vastaan ihan minkälaisia ehdotuksia vaan mitkä voisivat poikaa auttaa.

Syrjäytymisen ongelmaa pahentaa varsinkin miehillä se, että toimenpiteet, joihin syrjäytymisen estämiseksi halutaan ryhtyä, ovat yleensä holhoavia ja yksilöä alentavia. Nainen ei välttämättä tajua, että mies ei halua ravata sosiaalirouvien puhutteluissa tai terapeuttien siliteltävänä. Auttamisessa on siis hyvä ajatus takana, mutta keinot ovat vääriä. Tukemisen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että tuettava saadaan tuntemaan itsensä avuttomaksi holhouksen kohteeksi. Suurin osa nk. syrjäytyneistä ei tarvitse muuta kuin työtä, josta maksetaan oikeaa palkkaa. Valitettavasti yhteiskuntamme on valinnut sosiaalipolitiikakseen ongelmien medikalisoimisen ja yksilöiden omien voimavarojen lamaannuttamisen.

Sitten hankitaan vuokrayksiö, saa edes pois silmistä nämä makoilijat. Varmasti kun hetken on asunut omillaan, niin alkaa omat asiat kiinnostaa enemmän.

Minua pelottaa, että olen luisumassa pois tästä ympäröivästä yhteiskunnasta.

Äitini mukaan olen ollut aina herkkä ja laiska haaveilija, vaikka en itse kyllä tiedä että onko tuostakin hokemasta tullut itseään toteuttava ennustus. Olen pärjännyt koulussa ihan hyvin: peruskoulun päättötodistuksessa keskiarvo oli 9,5 ja lukiosta kirjoitin ulos E:n papereilla. Opiskelupaikankin sain heti lukion jälkeen, ja nyt olen opintojen kanssa graduvaiheessa. Tuntuu vaan ettei ketään kiinnosta olenko elossa vai en. Kavereita en ole osannut hankkia omin avuin koskaan, vaan pienenä äitini junaili minut aina jonkun toisen tytön seuraan (josta usein huomasi ettei minun kanssa leikkiminen kauheasti kiinnostanut koska olin omituinen ja tykkäsin vääränlaisista asioista). Teininä istuin kaikki illat kotona joko lukemassa tai vahtimassa pikkusisaruksia, kun äiti kuskasi siskoa harrastuksiin. Kun muutin pois kotoa niin perhekään ei enää pitänyt juuri mitään yhteyttä. Välillä en puhu muiden kuin kassaneitien ja mieheni kanssa moneen viikkoon.

Nyt olen tämän syksyn vaan istunut kotona ja haissut pahalta. Tiedän että pitäisi tehdä gradua mutta sen ahdistaa koko ajatus, kun olen jo valmiiksi niin paljon jäljessä ja ideani on huono. Pari tuttavaa tekee myös nyt gradua ja väistämättä vertailen koko ajan itseäni heihin ja vakuutun entistä enemmän huonoudestani. Ottaisin itseäni niskasta kiinni, jos vain en pelkäisi muiden reaktiota ja pettymystä niin paljon ja tietäisin että miten. Pitäisi myös varmaan mennä johonkin hoitoon ja yrittää parantua vähitellen pahenneesta syömishäiriöstä, mutta kun pelkkä ajatus lääkäriin menemisestä lamaannuttaa minut. En halua että kukaan saa tietää miten hukassa oikeasti olen ihan kaiken kanssa kun en osaa enää edes syödä oikein. Miehestäni ei ole apua, koska hänen tilanteensa on vielä huonompi kuin minun ja oikeastaan minun pitäisi auttaa häntä eikä toisinpäin.

Tuntuu että elämässäni on liikkuvia osia ihan liikaa enkä osaa aloittaa minkään niiden korjaamista. Jos keskityn graduun niin syömiset luisuu käsistä. Jos keskityn syömisiin, niin käperryn täysin oman napani ympärille. Jos yritän auttaa miestäni, niin eläydyn liiaksi hänen ongelmiinsa ja en jaksa tehdä yhtään mitään. Jos yritän olla sosiaalinen ja pitää yhteyttä perheeseeni ja harvoihin kavereihin, niin kaikki energiani menee siihen.

Parasta olisi jos joku tulisi, halaisi ja tarjoisi apua. Sanoisi että nyt tehdään näin ja kaikki kääntyy vielä ihan hyväksi. Mutta ei kukaan tule, koska tämän ikäisen pitäisi jo osata pitää asiansa järjestyksessä ihan omin avuin.

hei, en tiedä sattuuko kirjoittaja enää lukemaan näitä. Toivottavasti asiat ovat paremmin. Tämä muistuttaa aika paljon ómaa elämääni ja olen yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja aloittaa elämään ja ei välittää mitä muut ajattelee kun olen jäljessä muista tai teen asiat omaan tahtiin.

Hain apua YTHS-llä ja aloin puhumaan poikaystävälle kaikesta. Auttoi huomattavasti. Tärkeintä oli hyväksyä ja uskoa itseensä, ja etenkin uskaltaa turvautua muihin ihmisiin ja pyytää apua.

Minulla ei ole lapsia, mutta olen ITSE syrjäytnyt aikuinen, lähentelen kahtakymmentä vuotta. Olen eristäytynyt melko lailla yhteiskunnasta, ainakin käsittämieni normien mukaan.





Olen ollut kiusattu ala-asteesta lähtien. Haukkumista, tavaroideni likaamista, roskien laittelua pulpettiin. Ala-asteen kestin melkoisen hyvin, sillä minulla oli ystäviä.



Yläaste tuli, suht samat tutut ystävät pysyivät seuranani. Kohtasin lähes päivittäin ulkonäköäni koskien (seiskalta alkaen..) ikäviä kommentteja. Olin silmälasipäinen, hoikka(normaali) siististi pukeutunut kiltti tyttölapsi. Pojilta tullut haukunta sattui erityisesti, etenkin kun ihastus sitä teki. Tytöt heittelivät kuminpalasilla. Minä ja rillipäinen parasystäväni jäimme luokallamme aivan kahden. Olimme syrjittyjä. Itsetunto nollissa.



Lukio: Ensimmäinen vuosi. Kaikki tutut ystävät lähteneet elämästä. Eivät suostu tapaamaan, keksivät verukkeita. Minulla on vain tämä parasystävä jäljellä. Hän käyttäytyy minua kohtaan väkivaltaisesti ja haukkuu arvostelee yms kuten muutkin. Minulla on todella paha olo.



Jään /jäämme usein luokan jutuista ulkopuolelle. Meitä /minua ei huomioida, meitä ei haluta mihinkään, eikä kukaan tule ryhmäämme tunneilla. Eräs äidinkielen opettaja totaalisesti tuhoaa minut eräällä tunnilla käskiessään muodostamaan ryhmiä. Kaikki menevät neljän tai kuuden hengen ryhmiin. Minä ja "paras" kaverini olemme taas kahden. Opettajalle ei kelpaa pari, vaan oltava on ryhmä. Hän sanoo että "menkää joku noiden kanssa kolmanneksi!" Kukaan ei suostu ja tilanne on ylitsepääsemättömän karmea. Kaikki hiljaa tuijottaa ympärillä. Tunnen olevani alinta paskaa tässä maailmassa. Viimein opettaja määrää jonkun kanssamme, hän tulee naama vihaisena viereemme.





Alan muuttaa ulkonäköäni, ja alan viettää aikaa netissä ja yksin. Kotona. En maininnut aiemmin, mutta yläasteella opiskelu alkoi mennä alamäkeä. Lukiossa kursseja ei mene läpi, en mene tunneille, kokeisiin... lintsaan hirvittäviä määriä pahan olon takia. Suurin määrä 2 viikkoa, puhelu rehtorilta "missä olet" ja vanhemmat raivoavat. Olen syvässä masennuksessa ja vihaan itseäni.





Pahin alkaa, kun alan vihata muita ihmisiä. Toivon heidän kuolemaansa, ja alan haaveilla tappamisesta. En halua ketään lähelleni enkä välitä mistään. En pysty itkemään, ja paha olo purkautuu oksenteluna. Aamut ovat helvettiä, en voi syödä mitään sillä oksennan. Kouluun meno pelottaa joka kerta enemmän. Vihaan kaikkia.



Pelaan netissä lempipeliäni useita tunteja päivässä, lintsaten tunteja paetakseni peliin, jossa minulla on paljon "ystäviä" itseäni nuorempia poikia. He ovat useimmiten törkeitä, kuten oikeassakin elämässä. Minusta tulee kylmä ja välinpitämätön ihminen. Harrastan silti nettideittailua.



Aika kuluu ja menen edelleen pahempaan suuntaan. Käyn toki ulkona jne, mutta välttelen usein paikkoja jossa on ihmisiä. Vihaan ulkonäköäni, vaikka olen aivan erilainen kuin seiskalla. Olen myös pullistunut, joka on surullista.



Nyt, tänäpäivänä, viidettä vuotta lukiossa. Kotonani yhä. Olen hyvin väkivaltainen ja katkera. Vihaan ihmisiä ympärilläni. En käytä alkoholia huumeita enkä tupakoi. Pelaan vain koneella, välillä ulkoillen. Olenhan kuitenkin tyttö. Ulkonäkö on hirveä rasite. Maksan hirveitä summia rahaa naamani pakkeloinnista ja piilareista. Silti olen ruma. Ainoat kamuni ovat netissä pikkupojat alle 18v, koska pelkään oman ikäisiäni, ja myöskin vihaan.



Olen väkivaltainen perheenjäseniä kohtaan. Olen katkeroitunut täysin enkä usko mihinkään. Olen hyvin itsesuojelevainen. Olen syrjäytynyt. Käyn töissä välillä pakosta. Tunnen halua itkeä, mutten enään osaa, kaikki miljardit kyyneleet mitä olen itkenyt on itketty. Jäljellä on vain viha. Olen syvästi pahoillani vanhempiani kohtaan aiheuttaman tuskan vuoksi. Olen lyönyt äitini lattiaan useasti. Ja jälkikäteen oksentanut pahasta olosta, koska itkeähän en voi. Apua en hyväksy.



Anteeksi, isä ja äiti.



--- nainen, 19v.

Minulla ei ole lapsia, mutta olen ITSE syrjäytnyt aikuinen, lähentelen kahtakymmentä vuotta. Olen eristäytynyt melko lailla yhteiskunnasta, ainakin käsittämieni normien mukaan.

Olen ollut kiusattu ala-asteesta lähtien. Haukkumista, tavaroideni likaamista, roskien laittelua pulpettiin. Ala-asteen kestin melkoisen hyvin, sillä minulla oli ystäviä.

Yläaste tuli, suht samat tutut ystävät pysyivät seuranani. Kohtasin lähes päivittäin ulkonäköäni koskien (seiskalta alkaen..) ikäviä kommentteja. Olin silmälasipäinen, hoikka(normaali) siististi pukeutunut kiltti tyttölapsi. Pojilta tullut haukunta sattui erityisesti, etenkin kun ihastus sitä teki. Tytöt heittelivät kuminpalasilla. Minä ja rillipäinen parasystäväni jäimme luokallamme aivan kahden. Olimme syrjittyjä. Itsetunto nollissa.

Lukio: Ensimmäinen vuosi. Kaikki tutut ystävät lähteneet elämästä. Eivät suostu tapaamaan, keksivät verukkeita. Minulla on vain tämä parasystävä jäljellä. Hän käyttäytyy minua kohtaan väkivaltaisesti ja haukkuu arvostelee yms kuten muutkin. Minulla on todella paha olo.

Jään /jäämme usein luokan jutuista ulkopuolelle. Meitä /minua ei huomioida, meitä ei haluta mihinkään, eikä kukaan tule ryhmäämme tunneilla. Eräs äidinkielen opettaja totaalisesti tuhoaa minut eräällä tunnilla käskiessään muodostamaan ryhmiä. Kaikki menevät neljän tai kuuden hengen ryhmiin. Minä ja "paras" kaverini olemme taas kahden. Opettajalle ei kelpaa pari, vaan oltava on ryhmä. Hän sanoo että "menkää joku noiden kanssa kolmanneksi!" Kukaan ei suostu ja tilanne on ylitsepääsemättömän karmea. Kaikki hiljaa tuijottaa ympärillä. Tunnen olevani alinta paskaa tässä maailmassa. Viimein opettaja määrää jonkun kanssamme, hän tulee naama vihaisena viereemme.

Alan muuttaa ulkonäköäni, ja alan viettää aikaa netissä ja yksin. Kotona. En maininnut aiemmin, mutta yläasteella opiskelu alkoi mennä alamäkeä. Lukiossa kursseja ei mene läpi, en mene tunneille, kokeisiin... lintsaan hirvittäviä määriä pahan olon takia. Suurin määrä 2 viikkoa, puhelu rehtorilta "missä olet" ja vanhemmat raivoavat. Olen syvässä masennuksessa ja vihaan itseäni.

Pahin alkaa, kun alan vihata muita ihmisiä. Toivon heidän kuolemaansa, ja alan haaveilla tappamisesta. En halua ketään lähelleni enkä välitä mistään. En pysty itkemään, ja paha olo purkautuu oksenteluna. Aamut ovat helvettiä, en voi syödä mitään sillä oksennan. Kouluun meno pelottaa joka kerta enemmän. Vihaan kaikkia.

Pelaan netissä lempipeliäni useita tunteja päivässä, lintsaten tunteja paetakseni peliin, jossa minulla on paljon "ystäviä" itseäni nuorempia poikia. He ovat useimmiten törkeitä, kuten oikeassakin elämässä. Minusta tulee kylmä ja välinpitämätön ihminen. Harrastan silti nettideittailua.

Aika kuluu ja menen edelleen pahempaan suuntaan. Käyn toki ulkona jne, mutta välttelen usein paikkoja jossa on ihmisiä. Vihaan ulkonäköäni, vaikka olen aivan erilainen kuin seiskalla. Olen myös pullistunut, joka on surullista.

Nyt, tänäpäivänä, viidettä vuotta lukiossa. Kotonani yhä. Olen hyvin väkivaltainen ja katkera. Vihaan ihmisiä ympärilläni. En käytä alkoholia huumeita enkä tupakoi. Pelaan vain koneella, välillä ulkoillen. Olenhan kuitenkin tyttö. Ulkonäkö on hirveä rasite. Maksan hirveitä summia rahaa naamani pakkeloinnista ja piilareista. Silti olen ruma. Ainoat kamuni ovat netissä pikkupojat alle 18v, koska pelkään oman ikäisiäni, ja myöskin vihaan.

Olen väkivaltainen perheenjäseniä kohtaan. Olen katkeroitunut täysin enkä usko mihinkään. Olen hyvin itsesuojelevainen. Olen syrjäytynyt. Käyn töissä välillä pakosta. Tunnen halua itkeä, mutten enään osaa, kaikki miljardit kyyneleet mitä olen itkenyt on itketty. Jäljellä on vain viha. Olen syvästi pahoillani vanhempiani kohtaan aiheuttaman tuskan vuoksi. Olen lyönyt äitini lattiaan useasti. Ja jälkikäteen oksentanut pahasta olosta, koska itkeähän en voi. Apua en hyväksy.

Anteeksi, isä ja äiti.

--- nainen, 19v.

En epäile kertomustasi, mutta minun on vaikea uskoa, että pelkästään ulkonäkö olisi syy mikä saisi muut ihmiset kaihtamaan ystävyyttäsi.

Kirjoituksestasi saa kuvan, ettet ole tyhmä, etkä tunteeton, mutta tunnet syvää katkeruutta kaikkea kohtaan.

Mielestäni olet oravanpyörässä, josta pitäisi päästä ulos. Maailma on vähän sellainen paikka, että se vastaa kuten sinne huudetaan.

Kertomuksesi perusteella tekisin seuraavaa:

Ole pyyteettömästi mukava kaikille. Älä odota nopeaa vaikutusta, mutta takuulla jossakin vaiheessa saat samanlaista palautetta.

Älä myöskään takerru henkilöön joka alkaa ystävälliseksi.

Kerron esimerkin.

Oma tyttäreni alkoi ystävättärensä kanssa tietoisesti mukavaksi pojalle jota muut oppilaat aina kiusasivat. He tekivät sen lähinnä myötätunnosta ja säälistä, mutta kuitenkin hyvää tarkoittaen.

Ei mennyt aikaakaan kun tämä poika oli umpirakastunut tyttäreeni ja viestitteli päivin öin hyvin ahdistavalla tavalla.

Emme tienneet koko kuviosta, ennenkuin tyttäremme itkien kysyi meiltä neuvoa häntä kovasti ahdistavaan tilanteeseen.

Täytyy sanoa, että neuvon antaminen oli vaikeaa. Lopputulos olisi ehkä lähtötilannetta huonompi, jos asia esitettäisiin tökeröllä tavalla.

Itsetunnon menettäminen ja sen saavuttaminen on todella vaativa prosessi.

Täytyisi ajatella ne sinuun positiivisesti suhtautuvat ihmiset ikäänkuin kukkakeppeinä, jotka auttavat itsetunnon palautumisessa, mutta vain kasvuvaiheen apuna, ei lopullisena ratkaisuna.

Sinun täytyy opetella luottamaan omiin "jalkoihisi", ja vasta sitten kun voit katsoa itseäsi ylpeänä peiliin, olet valmis todellisiin ystävyssuhteisiin.

Saatat siis kuvaamani esimerkin tavoin säikäyttää sinun parastasi haluavat ihmiset, mikäli "takerrut" ystävällisiin ihmisiin.

"Heikot" ihmiset on todella pelottavia, mistä syystä useimmat välttelevät heitä. Pelottavaksi heidät tekee se, että ne saattavat olla riippuvaisia tai takertuvaisia.

Erityisen typerät ihmiset ovat oma lukunsa, mutta sinun tekstisi ei anna viitteitä typeryydestä.

Toivon kaikkea hyvää tulevaisuudellesi.

Jumalauta että kehtaakin vielä väittää että se olisi aina sen syrjäytyneen OMA vika että on syrjäytynyt! Minä olen 20-vuotias nainen, joka peruskoulun jälkeen on aloittanut kolme eri tutkintoa, ja kaikki jättänyt kesken, koska halusin tehdä vain töitä. Olinkin kokopäiväisessä työssä yli vuoden (kaikki kesät 14-vuotiaasta olen töitä tehnyt, samoin viikonloppuja ja loma-aikoina), mutta kun sopimus loppui, ei töitä yhtäkkiä enää löytynytkään mistään! Mikään paikka ei ota enää kouluttamatonta, koulun penkille en ainakaan tässä elämäntilanteessa palaa. Sain puhelinmyyjätöitä, josta jouduin irisanoutumaan selkäsairauteni vuoksi. Nyt olen kohta kolme kuukautta maannut kotona tekemättä yhtään mitään, koska kukaan ei auta. Terveyskeskukseen otettu yhteyttä kuntoutuksen tiimoilta, eivät hoida asiaa eteenpäin. Töitä olen etsinyt, kukaan ei ota kouluttamatonta. Työkkäristä en saa rahaa koska ei ole koulutusta. Sossun luukulle on mentävä itkemään mutta vaihtoehtoja ei ole. 

Joten todellakaan ei ole laiskuudesta kiinni että olen syrjäytynyt!

[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 15:01"]

Jumalauta että kehtaakin vielä väittää että se olisi aina sen syrjäytyneen OMA vika että on syrjäytynyt! Minä olen 20-vuotias nainen, joka peruskoulun jälkeen on aloittanut kolme eri tutkintoa, ja kaikki jättänyt kesken, koska halusin tehdä vain töitä. Olinkin kokopäiväisessä työssä yli vuoden (kaikki kesät 14-vuotiaasta olen töitä tehnyt, samoin viikonloppuja ja loma-aikoina), mutta kun sopimus loppui, ei töitä yhtäkkiä enää löytynytkään mistään! Mikään paikka ei ota enää kouluttamatonta, koulun penkille en ainakaan tässä elämäntilanteessa palaa. Sain puhelinmyyjätöitä, josta jouduin irisanoutumaan selkäsairauteni vuoksi. Nyt olen kohta kolme kuukautta maannut kotona tekemättä yhtään mitään, koska kukaan ei auta. Terveyskeskukseen otettu yhteyttä kuntoutuksen tiimoilta, eivät hoida asiaa eteenpäin. Töitä olen etsinyt, kukaan ei ota kouluttamatonta. Työkkäristä en saa rahaa koska ei ole koulutusta. Sossun luukulle on mentävä itkemään mutta vaihtoehtoja ei ole. 

Joten todellakaan ei ole laiskuudesta kiinni että olen syrjäytynyt!

[/quote]

nyt sitten on hyvä aika mennä kouluttautumaan, kun kerran työttämäksi jouduit.

Kaiketi itsekin kuulun syrjäytyneiden heimoon.

Nopeasti kerraten, kakkosluokalla muutto, kaverit jäi uutena oppilaana olin silmätikku, kiusaaminen 2-luokalta peruskoulun loppuun jona aikana osoittautui ettei minulla ollut yhtään ystävää. Kaveeraajat hävisivät nopeasti kun epäsuosiosta oli kyse. Yläasteella romahdin lopullisesti. Kieltäydyin nousemasta sängystäkään. Masennusdiagnoosi ja erilaisia terapioita ja hoitoja lääkkeineen yms ollut sieltä 3-luokalta lähtien. Hyöty nolla. Tuli tieto että jos en vapaaehtoisesti mene osastolle niin haetaan väkisin. Sen verran nuoren mielipidettä kuunneltiin.

Njooh. Osastolla oikeastaan hyvin rauhallista mitä nyt joitain outolintuja. Parasta sairaalassa oli sairaalakoulu jossa muut olivat vielä pelokkaampia/tms tyttöjä. Siihen elämänikään asti kiusatulle viistoistakesäiselle pojalle sellainen olisi ollut paratiisi, mutta koska kunnalla/valdella ei rahaa niin takaisin samaan yläastehelvettiin parin kuukauden hoitojakson jälkeen. Masennuksen kanssa tappelua näihin päiviin asti.

Kokeilin reilun puolen tusinaa amiska-alaa joista ei löytynyt sopivaa+vaikka olisi löytynytkin ei sitä olisi jaksanut käydä koska masis. Enimmillään ehkä 1½v alaansa ja sitten sairaslomaa. Kiusaamista sielläkin. Myöhemmin lukio kun loppui edes etäisesti mielenkiintoiset vaihtoehdot. Tämän kevään ylioppilaita. Masikseen nähden hyvät arvosanat sekä peruskoulusta että lukiosta. Joitain parempiakin hetkiä ja joitain todella syviä pohjia. Pinnistelin tämän kasaan ja syksylle seuraavaan kouluun jo päässyt sisään.

Itse olen niin kovapäinen että menen tällaista paskaa läpi sisulla, mutta parempaan päin on nähdäkseni vain yksi tapa. Ihmissuhteet. Sellaiset jotka välittävät sinusta. Itsellä tämä onni tuli suvun ja suvun kaltaisen vanhempien ystäväpiirin kautta. Auttoi jaksamaan ja sitten toisaalta oli se joku jonka kanssa puhua mistä vain. Nuori tarvitsee sellaisen ihmisen, ei useinkaan vanhemman jonka kanssa kykenee puhumaan. Toivon mukaan tämä olisi luotettava ja järkevä(aikuinen?) joka kykenisi vastaamaan. Se sitten  onko se valmentaja, postimies, hammaslääkäri vai mikä muu hyvänsä ei ole mitään väliä. Riittää että jotakuta kiinnostaa nuori ja nuoren elämä. Ei suhtaudu tuomitsevasti kuten monilla vanhemmilla on tapana. En sano ettei lapsilla voisi olla luottamuksellinen suhde vanhempiinsa, mutta kaikilal ei ole ja näillä olisi hyvä kuitenkin olla joku.

Tuon lisäksi masennus on aivokemiallinen sairaus. Vasta tänä vuonna pitkälti toistakymmentä lääkettä kokeilleena löytyi sopiva jonka voimalla jaksaa jopa itsekseen. Silti olisi optimitila luoda ihmissuhteista turvaverkko ettei tarvitsisi tulla itsekseen toimeen.

Jaksanut esim käydä salilla puoli vutta neljästi viikkoon ja muutakin liikuntaa huomattavan paljon. Vaikka erokkoluonne niin nykyään tajuaa ihmissuhteiden merkityksen ja toisaalta jaksaa ottaa yhteyttä. Tietysti ihmisiä on monenlaisia ja itselle sopiva seura ei ole helpointa mahdollista löytää.

Toivottavasti tästä jollekulle apua.

Ja niin tietysti, jos joku tarvitsee juttuseuraa niin mailailkaapa herrapj@gmail.com Juttuseuraa, kaveriksi, ystäväksi ja poikamiehenäkin vielä viipotan. Itsellä se ensimmäinen neljännesvuosisata täynnä eli ensisijaisesti olen kiinnostunut nuorista neideistä tuonne kolmivitosiin asti. Alaraja on siinä että pysyy järki päässä. En silti rajaa. Ystävät ikään ja sukupuoleen katsomatta lienevät parasta kaikille.

Peruskoulu ja lukio käyty. Välillä tuntuu etten kuulu tähän maailmaan, muut ihmiset ajattelevat ihan eri tavalla.



Kouluun ei huvittanut mennä kun sossusta sai enemmän rahaa tekemättä mitään eikä paskatyöt kiinnostaneet samasta syystä.





Nyt mulla on hyvä parisuhde ja työnteko on jopa kannattavaa kun miehellä on oma asunto ja puolet palkasta ei mene vuokraan.



Oli myös alkoholin liikakäyttöä.

En tiedä, mihin suuntaan tilanteenne on kehittynyt viime aikoina, mutta voin sanoa että pelkästään sisäiset ristiriidat voivat romuttaa kaiken.



Varsinaisesti en ole täysin "ulkopuolella," vaikka vuosien varrella on alkanut mennä usko pysyvämpään osallisuuteen.



Käytännössä mun "alamäki" alkoi jo ennen yläastetta, kun jouduin vaihtamaan koulua ja ne ainoat kaverit jäivät. Tässä vaiheessa en enää saanut solmittua pysyviä suhteita samanikäisiin, mitä ei todellakaan helpottanut yläasteen kiusaaminen.

Koulun jälkeen sain tilaisuuden käydä lukiota, mutta sekin tyssäsi ihmispelkoon. Epäonnistunut terapia viitoitti tietä amikseen, jossa tuhlasin jälleen 2 vuotta elämästäni edistymättä mitenkään.



Oppilaitokset voisi vaikka lakkauttaa, sillä millään niistä ei ole kykyä taata työtä. Viis niistä joilla elämä hymyilee. Mä oon jo tarpeeksi monta kertaa saanut innostua ja pettyä. Miks mä tekisin mitään sellasen yhteiskunnan puolesta, joka ei arvosta mua eikä anna mulle mahollisuutta?



Ja tiedoksi näille uusavuttomaksi haukkuville: miten te luulette mun edistyvän sillä, että te solvaatte mua ettekä tarjoudu opettamaan asioiden tekemistä oikein? Ai niin, munhan ei pitänyt luottaa ihmisiin, koska haukkuja tulee kaikissa tilanteissa. Oot tyhmä, hanki elämä, oot karu jätkä, jne.





Ihminen on siitä kummallinen laji, että se mieluummin hoitaa oman käyttäytymisensä seurauksia kuin yrittää muuttaa käytöstään (mieluummin tiukennetaan aselakeja kuin osoitetaan rahaa nuorisotoimintaan, saati täysi-ikäisten syrjäytyneiden tukemiseen). Tämä suomalainen pihtailu - se että miljardiveroilla saadaan ehkä yhden nuoren elämä raiteille, alkaa vähitellen ottaa aivoon. Mun on ihan tehdä työtä järjestelmälle, jolta mä saan vähemmän kuin mitä mä maksan sille veroina.



Miksi mä en oo hakenut työtä? Siitä yksinkertaisesta syystä, että se todennäköisemmin tarjoaa vastoinkäymisiä vastoinkäymisten päälle, vaikka soittelisi kymmeniin paikkoihin. Sitä paitsi, mä oon kantapään kautta joutunut oppimaan sen, että työkkärit, työnantajat, oppilaitokset ja hallitus elävät kaikki omassa maailmassaan tukematta yhteiskuntaa kokonaisuutena. Samalla mä oon oppinut, että vanhempi sukupolvi on ryhmä itseensä käpertyneitä paviaaneja, joilla ei ole mitään antaa nuorten tulevaisuudelle. Yritä siinä sitten hoitaa asioita!



Miksi mun kirjoitussävy on tällainen? Miksei saisi olla? Onko täällä jokin kirjoittamaton sensuuri epäonnistuneen yhteiskuntajärjestelmän palvomiseksi?



Miksi mun pitäis olla kiltti kun kaikki käyttäytyy kuitenkin rumasti mua kohtaan? Toisaalta, miks mä antaisin anteeksi kenellekään, kun pian saisin taas tuntea oloni loukatuksi? Miksi mä edes antaisin muille mahollisuutta muuttua, kun ne eivät anna mahollisuutta mulle? Ihan turhaa, paitsi että voin nokkeluudella aina kaataa syyt muiden niskoille.



Hasta la vista, mä oonkin todellinen narsisti, despootti, joka ei ansaitse tulla kuulluksi ja ymmärretyksi? On teillä ihmisillä sitten paljon opittavaa. Koska mulle ei anneta tilaisuutta, eikä annettaisi vaikka nöyrtyisin toisten vaatimuksiin, ovat muut minulle velkaa lopun ikänsä. Teen tosin mitä tahansa, jotta käytökseni seuraukset kaatuvat muiden niskaan, koska muut ovat mulle velkaa eikä päinvastoin.



Ja vielä kerran, miksi muuttuisin itse, jos muut huijaavat minua joka tapauksessa muuttumaan muuttamatta itse omaa käytöstään? Screw you guys, I’m going home!

valitsemallasi tiellä. Veikkaanpa, että kuolet yksinäisenä ja katkerana.

Mun on ihan tehdä työtä järjestelmälle, jolta mä saan vähemmän kuin mitä mä maksan sille veroina.

Pääomatuloista? Jos omilla pääomatuloillasi elelet ja tulet toimeen, niin mikäs siinä, ainahan sitä on voinut aiempien sukupolvien työllä tulevatkin elellä, jos se työ vain on riittävästi rikastuttanut sukua. Mutta jos maksat veroja valtion sinulle antamista tuloista, on ihan turha inistä mitään verojen maksusta. Jos joku antaa sinulle kympin ja sinä annat euron takaisin, niin et sinä sitä antajaa rikastuta tai elätä.

22v. Päihdeongelmia, rikollista toimintaa, koulut jäi kesken.... Ei tuolle minkään voi. Jos heitän pihalle, tulee viikon päästä takaisin, vaikka rikko ikkunan ja tulee siitä. Makaa sohvalla päivät. Yöt huitelee jossain. Joskus aloittaa jonkun koulun/kurssin, pari kuukautta menee hyvin ja kohta taas ilmestyy sohvalle makaamaan. Uhkailtu, kiristetty, lahjottu. Mikään ei auta. On nähty sairaalakoulut, psyk osastot, koulukodit...Tuossa se taas löhöää, tekemättä mitään. Ei kuulemma huvita.

voihan itku

Kyllä nuoren elämään vaikuttaa aika monet muutkin seikat, kuin kasvatus. Sen kerran, kun eksyt väärään porukkaan, se on menoa. Kaikki vaan eivät ole yhtä vahvoja.

ap

TÖRKEÄÄ VEDOTA AINA KASVATUKSEEN! kaikki ei ole todellakaan vain vanhemmista kiinni, me ei voida mennä nuoren teinin mukana koulussa vahtimassa kenelle hän juttelee yms..

on ns. syrjäytynyt.

Tänä vuonna vaihtoi asuinpaikkaa ja koulukin loppui. Työtä uudella paikkakunnalla ei ole, ei myöskään kavereita. Nuori muutti vanhempiensa kanssa.

Tarjosimme hänelle asunnon ja töitä meidän maatilalta. Hän oli innostunut asiasta, mutta sitten, kun piti tulla, hän ei jaksanut lähteä meille.

Ajokorttia hänellä ei ole, eikä taida olla siihen innostustakaan. Alkoholia hän ei käytä.

Koko suku on hänestä huolissaan.

Voi, kun voisimme häntä auttaa ajoissa!

Onnea valitsemallasi tiellä. Veikkaanpa, että kuolet yksinäisenä ja katkerana.

Ei sitten mitään syvällisempää vastineeksi? Jotain rakentavaa? Ottaisit varmaan kipsin jalkansa murtaneelta potilaalta ja kehottaisit tätä paranemaan?

Aivan samalla tavoin mulle on tehty ja tullaan tekemään aina, enkä mä voi "parantua" ilman parempaa selitystä sille, että mun valitsema tie on "väärä."

Ai niin, mutta eihän sulla riitä aivokapasiteetti tällaisten ongelmien käsittelemiseen, ja siksi sä kirjoitat tylyn lauseen vain kuluttaaksesi aikaa mun pilatun elämäni kustannuksella. Häpeäisit!

Mun on ihan tehdä työtä järjestelmälle, jolta mä saan vähemmän kuin mitä mä maksan sille veroina.

Pääomatuloista? Jos omilla pääomatuloillasi elelet ja tulet toimeen, niin mikäs siinä, ainahan sitä on voinut aiempien sukupolvien työllä tulevatkin elellä, jos se työ vain on riittävästi rikastuttanut sukua. Mutta jos maksat veroja valtion sinulle antamista tuloista, on ihan turha inistä mitään verojen maksusta. Jos joku antaa sinulle kympin ja sinä annat euron takaisin, niin et sinä sitä antajaa rikastuta tai elätä.

Nyt ei ole kyse veroista, vaan siitä miten tämä Paskalandia ylipäätään piittaa jälkikasvustaan.

Ja te, jotka jaksatte suhteuttaa "Suomen hyvinvointivaltiota" kehitysmaiden oloihin, älkää vaivautuko.

Ensiksi, kehitysmaiden nykytila on velkaannuttamalla aiheutettu kierre, johon Suomella saati suomalaisilla ei ole osaa eikä arpaa.

Toiseksi, on täysin turhaa murehtia kaukomaiden ratkaisemattomasta murheenkryynistä, kun voisimme paljon helpommin korjata oman maamme kierteen ja vasta sitten murehtia, mitä välimeren kerjäläismaille tapahtuu.

Nyt oikeesti, Suomen nuorisolle töitä ja vähän äkkiä! Vasta tämän jälkeen voimme vaikka hipelöidä Kreikkalaista Drakmaa, kunhan nyt jumankauta saataisiin oman maan tulevaisuus kuntoon!