Miten toivuitte lapsenne diabetes diagnoosista?

Jos te itkette ja huudatte diabetes-diagnoosin takia, niin millaiseltahan mun ystävästäni tuntuukaan, sillä hänen lapselta löydettiin vähän aikaa sitten syöpä. Se voi oikeasti johtaa kuolemaan, diabetes ei. En millään lailla vähättele tietenkään tiedän tuntemuksianne ja hätää, mutta mietin siis vain, mitenhän vaikeaa ystävälläni on. En voi sitä itse mitenkään ymmärtää :-(

Luuletko sä että sairauksilla voi kilpailla, tai että ei saa surra kun ei ole niin vakava sairaus kun voisi olla.

Ykköstyypin diabetes on sairaus josta ei parane ikinä, se on elinikäinen sairaus ja kyllä siihen voi kuolla, ei tartte tehdä mitään muuta kuin jättää ottamatta insuliinit.

Kannattaa ottaa asioista ensin vähän selvää ennenkuin rupeaa huutelemaan yhtään mitään.

ps. syövästä voi parantua, ei se ole automaattinen kuolemantuomio jos syövän saa. Ikävää silti!

Taisin kirjoittaa, että en mitenkään vähättele teidän tunteita. Kunhan kävin itsekseni keskustelua siitä, millaista ystävälläni mahtaa olla, kun hänen lapsi sairastui syöpään. Siinä on kuitenkin aika paljon suuremmat hoidot kun diabeteksessä, vai mitä itse luulet? Olen itse sairaanhoitaja, joten kyllä tiedän millainen sairaus on diabetes ja olen pahoillani että lapsesi siihen sairastui. Mutta "helpommin" syöpään kuolee kun diabetekseen. Pyydän anteeksi, en tarkoittanut pahaa, kunhan mietiskelin ääneen millainen tuska ystävälläni mahtaa olla. ei ollut tarkoitus vertailla.

Totuttelua ja hoidon opettelua tietty.



Sit tuli murkkuikä ja kaikki aiemmin leppoisaksi sairaudeksi luultu heitti kuperkeikkaa.



Tyttö ei meinaa muistaa hoitaa itseään, ei muista laittaa inskaa. Sokerit korkealla, mieli matalalla. Vihaa diabetestaan. Toivottavasti menis äkkiä tää ikä ohitse.



Toivon vaan, että ei saisi tässä murkkumyllerryksen angstissaan mitään lisäsairautta riesoiksi.



Ja syövän sairastaneena mietin usein, että syövästä useimmiten paranee, diabeteksesta ei. Vaan teini joutuu ottamaan vastuulleen paljon enemmän kuin ikätoverinsa.

paranemisennusteeltaan todella hyviä.

Rankat on hoidot, eivät tosin vie elämästä kuin puoli vuotta.

Vanhemmat siinä vaiheessa ovat sisukkaasti hoitoputkessa, ihan kuten diabeetikoidenkin vanhemmat.



Sairauksia turha lokeroida, tuska on sama kaikilla sairaiden lasten vanhemmilla.

krooniset sairaudet, joiden hoito antaa muistuttaa itsestään joka ikinen hetki, ovat raskaita.

kivoille raiteille... Ei varmaan ainakaan helpota ap:n tuntemuksia hänen lapsensa sairastumisesta. Shokki on varmasti päällä eikä se lohduta että aina on joku, jolla on asiat vielä huonommin. Luulisi, että hoitoalan ammattilainenkin tuon ymmärtää. Me olemme mukana Dipp/Teddy-tutkimuksessa ja aina sitä pelkää että soitto tulee ja vasta-aineita on löytynyt lapsella. Uskon että itse tarvitsisin sopeutumisvalmennusta tms. jos lapsemme sairastuu - riskigeeni siis on olemassa. Voimia ap:lle perheineen ja hae ihmeessä vertaistukea.

Itse olen sairastanut diabetestä 15 vuotta ja ihan normaalia elämää olen elänyt. Ei ole estänyt matkustamista, liikkumista, opiskelua, ei mitään! Parempihan tietty olisi ilman tätä sairautta mutta minkäs teet :) Mitä isommaksi lapsesi kasvaa, sen paremmin hän osaa pitää huolta itsestään ja ymmärtää asioita, jolloin sinun ei tarvitse enää huolehtia niin paljon hänen pärjäämisestään!



Aikoinaan minun koulussani opettajat ja muu henkilökunta suhtautui ymmärtäväisesti ja sain mm. ekstravälipaloja ja muuta sellaista. Sillon kun sairastuin olin itse vielä pieni, enkä oikein edes käsittänyt asiaa, joten luulenpa että tämä on ainakin tässä vaiheessa nyt paljon suurempi juttu sinulle, kuin lapsellesi. Olen varma, että lapsesi tottuu sairauteensa ja oppii elämään sen kanssa iahn normaalia elämää. Eipä sitä diabetestä nyt pahemmin ajattele, kuin ruokailun ja jumppailemisen yhteydessä, ja sekin ajattelu on jo niin rutinoitunutta, ettei kauheasti häiritse.



Jaksamisia sinulle, diabetes ei ole maailmanloppu :)

Meillä diagnoosista on nyt lähes 4 vuotta (lapsi sairastui 3v.) ja yhä vieläkin kysymyksesi sai kyyneleen silmiini. Niin elävästi muistan tuon saman tuskan ja epätoivon. Nykyään elämä rullaa omalla painollaan ja diabetes siinä mukana, mutta vielä nuo samat tunteet joskus taustalla kummittelee...

Meillä apua on tuonut esim. pumppuhoito, perhekurssi diabeteskeskuksessa ja vertaistuki.



Lapselle olen aina sanonut, että diabetes on tietysti jossain tilanteissa kurja juttu, mutta säälillä se ei parane. Että se vain tulee jollekin ja toisille ei. Jollakin on silmälasit, joku on maidolle tms. allerginen, jollakin on diabetes jne. ...

Oli kyse sitten mistä sairaudesta tahansa. Ap, mä ymmärrän että mieli on nyt matalalla ja onhan toi iso elämänmuutos kaikintavoin, ainakin aluksi. Mun lapset on onneksi terveitä, itse olen diabeetikko ja ihan hyvin on mennyt alun shokin jälkeen. Kyllä te pärjäätte, ei ole vaihtoehtoa kuin pärjätä.



Niinkuin joku kirjotti murkustaan, niin ehkä sunkin lapsi joskus tulee kapinoimaan tätä sairautta vastaan, silloin sä olet se joka kannustaa. Itse näin aikuisenakin välillä kapinoin ja inhoan tätä sairautta, tekis mieli heittää kaikki kynät ja sokerimitttarit seinään ja unohtaa koko helkutin sairaus, mutta kun ei voi. Mutta ne on ohimeneviä kausia.

Mä en koe että olisin jäänyt mistään paitsi, ihan elän samanlaista elämää kuin muutkin, ainoastaan piikitän itseeni insuliinia ja mittaan sokereita ja hei, syön terveellisesti, ainakin pääsääntöisestti. Herkuttelenkin kun mieli tekee, tänään kävin hampurilaisella ja viikonloppuna söin pitsaa :)



Sulla on oikeus surra ja tuntea vihaakin, ja joskus ihan oikeesti usko tai älä, kaikki on teille rutiinia. Hiilareiden laskut, piikitykset jne.



Etukäteen on turha surra. Tää on vakava sairaus, mutta joo, kyllä tän kanssa voi elää suht normaalisti.



Kaikkea hyvää teille, koko perheelle!