Lue keskustelun säännöt.
Miten toivuitte lapsenne diabetes diagnoosista?
01.03.2011 |
Oma lapseni sairastui diabetekseen viikko sitten ja olen ihan shokissa ja tuntuu, että elämältä pudonnut pohja pois.
Miten jaksaa kiinnostua jostain sanomalehdistä, naistenlehdistä puhumattakaan. Jaksaako enää meikata itseään, mitä väliä, kun lapsella tuollainen sairaus.
Mistä löytäisin vertaistukea?
Kommentit (28)
ja mulla oli TÄYSIN samanlaiset fiilikset kuin sullakin. Sitä kesti aikansa, mutta kun hoito muuttui rutiiniksi - tai siis oppi hoitamaan jne. - alkoi elämä taas hymyillä. Tietysti vieläkin harmittaa toisinaan aivan sairaasti, että tuollainen sairaus on meidän lapsella, mutta muuten nykyään sairaus on vain pieni osa meidän elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alku on varmasti rankkaa ja huoli tuskin väistyy koskaan kotonaan.
Itselläni ei ole kokemusta, mutta oma serkkuni on sairastunut lapsena diabetekseen. Nyt ei enää meinaa muistaakaan, että hänellä on diabetes, kun sitä ei normaalisti mistään huomaa. Pärjäsi koulussa hienosti, valmistuu pian yliopistosta ja kesällä häät mukavan tuntuisen miehen kanssa. Iloinen ja ahkera nuori nainen. On opiskellut ja matkaillut ulkomailla. Elämä siis hyvinkin mallillaan, enkä usko, että diabetes on häntä kovinkaan paljosta estänyt vaikka määrättyä kurinalaisuutta se vaatii.
Löytyisikö diabeteslasten vanhemmille joku potilasjärjestö? Luulisi löytyvän, se kun on aika yleinen Suomessa. Muistan myös joskus vahingossa törmänneeni aiheeseen liittyvään keskustelupalstaan.
Mun lapset on terveitä, mutta itse sain diagnoosin diabetekseen n. kuukausi sitten.
Mä olen välillä ollut ihan pihalla ja kyllästynyt ja sekasin ja kaikkea. Välillä ajattelen että on sitä pahempiakin sairauksia ja pitää vaan hoitaa itseään, mutta rankkaa tää on. Onneksi minä enkä joku lapsista.
Mielessä kuitenkin myllertää.
Mulle lääkäri sanoi että pysyttele kaukana keskustelupalstoilta. No, pitähän mun sinne mennä lukemaan ja ei olis kannattanut, ei ainakaan vielä.
Mulle lääkäri myös sanoi että nykyään elinikä on melkein sama kuin ei sairailla ihmisillä ja jossain vaiheessa kaikki se mikä nyt tuntuu olevan raskasta ja vaikeaa, on joskus ihan rutiinia.
Mä luulen että teillä myös sama.
Tietysti sun huolta lisää se että kyseessä on sun oma lapsi, varmaan jokainen vanhempi pelkää ja miettiin lapsensa tulevaisuutta, ja äkillinen eliniän kestävä sairaus lisää tietty huolta.
Tsemppiä teille sinne kovasti. Mä uskon siihen että vaikka nyt on vaikeaa ja välillä ei halua edes hyväksyä koko sairautta niin silti joku päivä huomaa että ei tää nyt niin kauheeta olekaan, tai niin mä ainakin toivon!
Me olimme ensimmäisen vuoden monipistoshoidolla (eli yksi pitkävaikutteinen piikki aamuisin ja ateriainsuliini joka aterialla), kunnes saimme insuliinipumpun. Sen jälkeen tuntui että saimme normaalin elämän takaisin, sillä pumppu on todella helppo hoitomuoto piikitykseen verrattuna ja mahdollistaa lähestulkoon normaalin elämän.
Kyllä siihen tottuu, eikä todellakaan ole sairauksista kamalinta nähnykään. Itse en oikeastaan edes ajattele sitä sairautena. Vaatiihan se totuttelua, mutta ei nyt kannata liiottelulla lähtä kohtaamaan lapsesi diabetestä.
Itsellä epilepsia, sisaruksella diabetes ja isällä ms-tauti, ja kaikki ok!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viestini ei siis missään nimessä ole tarkoitus olla vähättelevä, vaan lähinnä kannustava, eli tsemppiä :)
sairastuttua (lapselle siis). Täällä joutuu odottamaan vuoden sairastumisesta että pääsee edes jonoon, ja sen jälkeen varmaan toinen mokoma että sen pumpun sitten saa.
Olen miettinyt, että jos haluaisi itse hommata sellaisen, olisiko se mahdollista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostaisi tietää miten teillä puhkesi?
Miehen työkaveri meni tajuttomaksi ja oli viikon sairaalassa. Meni heillä vuosi että asiat sujui hyvin. Kovin oli stressaavaa, lapsi 5- vuotias.
Meidän lapset dipp-tutkimuksessa mukana, vielä ei ole tullut mitään. Mutta tulevaisuudesta ei koskaan tiedä.
Diabetes ei ole kuolemantuomio ja sen kanssa pääsee loppujen lopuksi aika helpolla, kun insuliini- ja ruokamäärät saadaan kohdilleen ja pistäminen rutiiniksi.
Diabetes ei estä karkin, jäätelön, limujen yms ´. syömistä, pitää vain osata laskea hiilarit ja ottaa syöty määrä huomioon insuliinin määrässä.
Siskoni sairastui diabetekseen ollessaan 5-vuotias (itse olin tällöin 14). Tietysti elämä ensin muuttui, ja ruoka-aikoihin määriin kiinnitettiin paljon huomiota. Toisaalta omatkin ruokailuni muuttuivat paremmaksi, koska söin usein myös välipalan siskoni kanssa. Eli sopiva määrää ruokaa tasaisin väliajoin piti myös minun verensokerini kohdilleen, eikä tullut kiukunpuuskia :)
Nykyään siskoni on 20-vuotias ja elää harmitonta elämää diabeteksensa kanssa. Eli käy normaalisti ulkona, liikkuu yms.
Nyt kun sairaus on teillä uusi, ottakaa vastaan kaikki apu ja neuvot. Riippuu lapsesi iästä, mutta ainakin jonkun ikäisille järjestetään myös diabetes-leirejä, missä pidetään siis hauskaa kuten muillakin leireillä, mutta myös keskustellaan diabeteksen hoidosta lapsen kanssa, mihin itse pitää kiinnittää huomota (esim. jalat) yms. ja myös lapsi tutustuu "kohtalontovereihin", eli muihin lapsiin ja nuoriin, joilla on diabetes.
Siskoni kävi ainakin kolme kertaa tällaisillä leireillä esimurrosiän ja murrosiän kynnyksellä, kun voi olla vaikeaa hyväksyä itsellään ko. sairautta.
Muistakaa kuitenkin, ettei lapselta tarvitse kieltää oikeastaan mitään sen jälkeen, kun insuliinihoito on hallussa. Eli diabetes ei estä syömästä sokeria, vaan periaate on kiinnittää huomiota hiilareihin. Toki paljon sokeria sisältävät tuotteet sisältävät myös nopeita hiilihydraatteja, eli aivät ole niin tehokasta ruokaa kuin esim. ruisleivät.
Näistä kaikista saatte varmasti tietoa sairaalasta ja terveyskeskuksesta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tää nyt mitään herkkua ole. Itse olen menettänyt monta ystävää diabetekselle, niitä jotka eivät ole hoitaneet itseään ja myös niitä jotka ovat hoitaneet mutta silti on terveys mennyt lopulta kokonaan. Pahimmassa tapauksessa tää sairaus nimittäin käy sisäelimiä läpi yks toisensa jälkeen.
Ikävää mutta totta.
En mä keksi tästä sairaudesta mitään hyvää, mielummin olisin täysin terve mutta se on vaan elettävä tän kanssa.
Ei tää nyt mitään herkkua ole. Itse olen menettänyt monta ystävää diabetekselle, niitä jotka eivät ole hoitaneet itseään ja myös niitä jotka ovat hoitaneet mutta silti on terveys mennyt lopulta kokonaan. Pahimmassa tapauksessa tää sairaus nimittäin käy sisäelimiä läpi yks toisensa jälkeen. Ikävää mutta totta. En mä keksi tästä sairaudesta mitään hyvää, mielummin olisin täysin terve mutta se on vaan elettävä tän kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla meni ensimmäiset parikuukautta, itkiessä ja huutaessa. Sain jopa erilaisia fyysisiä oireita sydäntuntemuksista lähtien.
Mutta jotekin sitä vaan kahlattiin sekin aika läpi, vaikka välillä kuolemaa meille kaikille toivoinkin.
Mutta aika tekee tehtävänsä ja olo helpottaa. Ei kannata kuluttaa elämäänsä pelkäämällä sellaista, jota ei välttämättä koskaan tulekaan. Eletään hetki kerrallaan..
Aikaa myötä tulet myöskin huomaamaan, ettei siitä diabeteksesta kannata kellekään puhua, ihmiset eivät ymmärrä mitä se ihan oikeesti on kun oma lapsi sairastuu.
-t diabetesta pian 10 vuotta takana
Mutta pitää muistaa että ei tää oo vaan sairaus joka on ja sillä siisti, mitä vaan voi tulla eteen.
Itse olen ollut terve jotain pikkujuttuja lukuunottamatta. Joskus sokerit heittelee taivaissa vaikka kuinka hoidan itseäni ja katson mitä syön, kyllä se masentaa välillä tai vituttaa.
Silti en murehdi kokoajan, elän täysillä niinkuin vaan voin. Kukapa meistä ei täysin terve haluaisi olla?
Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsen sopeutumista helpottaa sinun asenteesi. omalla lapsellani on lisäksi astma ja keliakia ja ihan hyvin menee.
kyse ei ole onneksi mistään hengenvaarasta kuten pahanlaatuinen syöpä tai leukemia.
jokainen sairaus on rankka, kun omalle kohdalle sattuu, mutta diabeteksen kanssa oppii elämään!!!
tsemppiä!
ja hyvin voin.
Äitini oli pari päivää shokissa ja sitten päätti että hoitaa mun sokerit kuntoon ja pitää musta hyvää huolta.
Ei asia muutu murehtimisella. Diabetes ei ole hengenvaarallinen.
Itse olen nykyään kohta kolmen lapsen äiti ja yhdellä lapsella on diabetesgeeni. Mutta en stressaa asiaa. Se stressi ei tee kellekään hyvää.
Voimia ja nyt heräät että kaikki on hyvin vaikka diabetes onkin perheessä.
ja eihän sille mitään voi. Nyt on 8 kuukautta sairastamista takana, eikä tasapainoa ole löytynyt. Monipistoshoidolla ollaan ja hiilareita lasketaan. Ei se kuitenkaan mikään elämänloppu ole. Tarkkana pitää olla, mutta sairaalasta saadaan apua aina kun tarvitaan. Suosittelen sopeutumisvalmennuskursseille hakeutumista. Me ollaan käyty myös Oys:sin perheterapiassa.
Tällä hetekellä ollaan pumppujonossa. Jospa se helpottais sitte tuota hoitoa. Niin ja kolmivuorotöissä ollaan molemmat.
Olet väärässä. Ykköstyypin diabeetikon eliniän ennuste on sama kuin lääkkeitä popsivan HIV-potilaan ja hoidetun syöpäpotilaan. Et sori vaan.
t.diabeetikon äiti, lääkäri
Jos te itkette ja huudatte diabetes-diagnoosin takia, niin millaiseltahan mun ystävästäni tuntuukaan, sillä hänen lapselta löydettiin vähän aikaa sitten syöpä. Se voi oikeasti johtaa kuolemaan, diabetes ei. En millään lailla vähättele tietenkään tiedän tuntemuksianne ja hätää, mutta mietin siis vain, mitenhän vaikeaa ystävälläni on. En voi sitä itse mitenkään ymmärtää :-(
elämää. Ei se ole sen kummempia sairaus kuin vaikkapa astma.
t. diabeetikko, jolla myös astma
joka pysyy hallinnassa lääkkeillä ja johon ei kuole. Tuskin nyt kannattaa ihan mennä toivottomaksi. Hanki vertaistukea! Minun lapsella ei ole diabetesta, mutta itselläni on ja lapsellanikin kroonisia, mutta hoidettavissa olevia sairauksia.