Miten oppisin hyväksymään ei-liikunnallisen lapseni?

Lapsi ei tunnu tajuavan että liikunta on nykymaailmassa pakko ja kaikki harrastavat jotain ohjatusti. Hän tulee syrjäytymään :(

Liikunta ei ole nykymaailmassa mikään pakko, "kaikki" eivät harrasta ohjatusti liikuntaa, eikä tyttäresi todellakaan syrjäydy sen seikan vuoksi, ettei hänellä ole joku ohjattu liikuntaharrastus.

Joku henkinen ihminen on aikojen kuluessa todennut, että vanhemmat saavat aina sellaisen lapsen, joka tuo mukanaan jonkinlaisen opetuksen heille itselleen ja jonka myötä vanhempien henkinen puoli laajenee. Ilmeisesti siinä tarkoitetaan yksinkertaisesti erilaisuuden hyväksymistä oman perheen sisälläkin.

Usein näkeekin, että esim. ulospäin suuntautuneilla vanhemmilla on "lukutoukkia" lapsia tai päinvastoin, tai kuten sinun (ap) tapauksessasi, liikunnallisilla vanhemmilla on ei-liikunnallisia lapsia.

Oma esikoiseni joka täyttää 9 tänä vuonna, on liikunnallinen, nuottikorvaa ei ole nimeksikään (rytmitajua kylläkin) ja hänellä on lievä lukihäiriö. Ei siis ole tullut niissä asioissa äitiinsä. :)

Mutta en koe, että hänen tarvitsisikaan olla kopio minusta ja mieltymyksistäni (mm. musiikki/taiteet ja lukeminen), vain siksi että hän on lapseni.

Koskaan en ole kokenut, että lapseni olisi turhautuma, joka "pitäisi oppia hyväksymään". Se olisi liian julmaa. Rakastan lastani sellaisena kuin hän on.

Periaatteesa ymmärrän kyllä huolesi, ap, sillä eihän täysi liikkumattomuus ole hyväksi kenellekään.

Liikuntaa voi kuitenkin harrastaa omassa arjessaankin, ilman mitään valmiita ohjauksia - vaikken missään nimessä tuomitse ohjattua liikuntaa. Tarkoitan vain, että välivaihtoehtojakin on.

Pyöräily, kävely, luistelu, hiihto, luonnossa liikkuminen jne. ovat ihan käypää arkiliikuntaa kaikenikäisille. Yhdeksänvuotiaat viihtyvät yleensä vielä hyvin pulkkamäessäkin näin talviaikaan, eikä se nyt niin hirveän epäaktiivista ole, että ravaa ylös mäkiä ja laskee niitä sitten alas - etenkin, kun ottaa huomioon, että siellä viihdytään yleensä melko pitkään kerralla.

Eikä sekään kerro mitään, ettei lapsi ole tietynikäisenä kiinnostunut tietyistä asioista.

Liikuntakärpänen voi puraista tytärtäsi vasta teini -tai aikuisiässäkin. Ei tulevaisuutta voi etukäteen tietää. Siksi onkin pelottavaa lukea etukäteistuomiosi siitä, että tyttäresi "tulee syrjäytymään" vain, koska ei ole innostunut ohjatusta liikunnasta juuri nyt. Ohjatusta liikunnastahan tässä kuitenkin ilmeisesti oli pääosin kysymys?

Eikä kaikki pidä joukkuelajeista tai "jumpista", joissa kaikki tekevät samalla tavalla samassa tahdissa. Olisiko jokin omaehtoinen liikunta enemmän tyttösi mieleen? Olisiko vaikkapa hiihto, pyöräily, rullaluistelu, metsäkävelyt tytölle mieluista? Arkiliikunta ja hyötyliikuntakin on riittävää, kunhan sitä vain on. Entäpä yhdessä perheen kanssa tehden jotain noista tai vaikkapa sulkapalloa, pihapelejä (sähly, jalkapallo, erilaiset hippa- ja muut juoksuleikit)? Uinti, suunnistus?

Kuten tämäkin, niin ehdotan omaehtoista liikkumista. Liikuntaa lapsi tarvitsee, mutta ei välttämättä ohjattua liikuntaa.

Lisäksi jos koet asian niin tärkeäksi, niin miksi ette liiku lapsen kanssa sitten yhdessä? Koko perheen yhteiset uintireissut, laskettelupäivät, pyörälenkit ja hiihtolenkit yms. olisivat oiva keino saada lapsi liikkumaan ja viettää aikaa perheen kanssa yhdessä.

Jos taas pelkäät että ilman harrastuksia lapsi syrjäytyy, niin harrastuksia on paljon muitakin kuin ohjattu liikunta.

Ja jopa minä olen tätä mieltä, vaikka meillä kaksi vanhinta lasta harrastaa kilpaliikuntaa ja kolmannelle yritetään löytää vielä oma mielenkiintoinen laji (ei tarvitse olla kilpalaji, kunhan jotain liikuntaa). Lähinnä tarkoituksena saada lapset innostumaan asioista, jotka kantaisivat murrosiän kuohujen ohi ja arvostamaan enemmän terveyttään, jotta ryyppääminen ja tupakanpoltto, sekä erityisesti huumeet eivät kiinnostaisi niin paljoa.

josta

a) ei ole ensin ollut varmaaa jääkö eloon

b) sitten, oppiiiko kävelemään

c) sitten, onko edessä nuorena aikuisena pyörätuoli



ja kiitä joka päivä taivasta siitä että hän kävelee ilman kipuja, elää ja hengittää

viikottaisen liikuntahararstuksen puutteen takia on niin kuin *hiukkasen* liioiteltua,



t. 19

teini-ikääni, niin kyllä niitä ryyppääjiä tuntui löytyvän paljon enemmän varsinkin joukkuelajien harrastajista kuin niistä "nyhveröistä", jotka tykkäsivät kirjallisuudesta ja taiteesta. Muistaakseni tästä on tehty tutkimuskin, että ainakin jääkiekkoa harrastavat pojat käyttivät keskimääräistä enemmän päihteitä.



Eli jos haluaa lapsensa pitää erossa huonoista harrastuksista kuten ryyppäämisestä ja huumeista, ei kannata ihan ekana urheiluharrastuksen pariin ohjata vaan vaikka kuvataidekerhoon.

häiriö sulla on?

Tärkein ja olennaisin asiahan on saada lapsi liikkumaan, ei liikuntaharrastukseen, eikö?

Mikä estää ap:tä lähtemästä lapsen kanssa vaikka hiihtoretkelle/patikkaretkelle metsään, fillarilenkille, soutelemaan, uimaan, tekemään jotain yhdessä jolloin liikunta tulee itsestään siinä sivussa?

Lapsi ei tunnu tajuavan että liikunta on nykymaailmassa pakko ja kaikki harrastavat jotain ohjatusti. Hän tulee syrjäytymään :(

harrasta ohjattua liikuntaa. Taidat olla ap aika virran vietävissä ja laumasielu, jos tosiaan näin uskot!

Pyöriikö lapsi iltapäivät/illat pihalla kavereidensa kanssa juosten, hyppien, kiipeillen, pelaillen jne. jne. Jos kyllä, niin liikuntaa tulee "harrastettua" tässä muodossa aivan riittävästi. Ei ole mikään pakko olla mitään ohjattua liikuntaharrastusta. Jos riittävä liikunta on osa jokapäiväistä elämää -kuten lapsilla monesti kavereiden kanssa touhutessa on- niin varmasti pysyy kunnossa. Ja aika hoikkanakin pysyy, jos et anna herkutella jatkuvasti ja tarjoat asiallista kotiruokaa.

Mikä estää ap:tä lähtemästä lapsen kanssa vaikka hiihtoretkelle/patikkaretkelle metsään, fillarilenkille, soutelemaan, uimaan, tekemään jotain yhdessä jolloin liikunta tulee itsestään siinä sivussa?

Ei halua kävellä, ei pyöräillä, ei retkeillä metsässä ; jos mennään niin kitisee ja kiukuttelee koko ajan ettei jaksa/halua/tylsää/haluaa kotiin. Uimahalliin lähtee mutta on taidoissaan roimasti ikätovereitaan jäljessä jolloin kyllästyy /alkaa palella. Luistelu- ja hiihto ei suju kun lapsi ei siedä sitä että hänen täytyisi harjoitella uutta taitoa.

Ja yritetty on aika montaa lajia, pienempänä vanhempien valitsemaa (tyyliin jumppakoulu, tenavajumppa yms) ja koululaisena enemmän "haluatko kokeille balettia vai mennä uimakouluun?" ja vastaus on "EN HALUA"

Joka tuutissa toitotetaan että lapsen täytyy liikkua 1-2h/PÄIVÄ eikä se tule meillä mitenkään täyteen kun koulumatkaa on 10 min.

tuo tuputtaminen tappaa viimeisimmänkin kiinnostuksen. Keväällä rupeatte käymään pyörällä, kaupassa, kirjastossa, jätskillä, postissa ym ym. Älä kysele vaan otat lapsen hyötyliikuntaan vaan mukaan, vikisi tai ei.

Ja unohda nuo suositukset, kun ei kerran teillä toimi. Ei kannata takertua yhteen ohjeeseen niin kuin se olisi joku jumalansana. Keksikää tytölle joku muu harrastus, kuvataidetta, musiikkia tms. Olkaa onnellisia kaikesta mikä on hyvin. Ja hyötyliikkukaa sen minkä suosiolla suostuu. Jos pelkäät ylipainoa, siihen tarvitaan muutakin kuin liikkumattomuus. Ja syrjäytyminen nyt ei ole tuossa tilanteessa todella mikään uhka. Tukekaa tyttöä kaikessa muussa, mikä on hänellä vahvuutena ja lue vaikka Liisa Keltikankaan kirja Hyvä itsetunto.

Joidenkin lasten kohdalla pitää nähdä kovasti vaivaa, että lapsen saa oppimaan edes perustaidot. Ja se ei ole mitään vaivannäköä, että lapsi pakotetaan jonnekin harrastusryhmään. Eihän lapsi siellä välttämättä edes opi juuri niitä taitoja, joita hän eniten arjessa tarvitsee.



Jos lapsella ei tuossa iässä suju edes perusasiat kuten hiihtäminen tai uiminen, niin siinä voi vaan vanhemmat katsoa peiliin. Ja itselläni on varaa näin sanoa, kun olen saanut vastaan haraavan lapsen oppimaan pyörällä ajon, hiihtämisen ja uiminenkin on juuri tulossa sukeltamisesta pinnalla pysymiseksi. Eikä mikään noista ole tapahtunut itsestään, kuten suurin osa lapsista oppii, kun heille vain antaa tilaisuuden.



Minä olen lapsen opettamiseksi keksinyt keinoja opettaa, kysellyt vinkkejä joka paikasta, kannustanut ja innostanut hengästymiseen asti vuosikausia, hankkinut välineitä tasapainoharjoitteluun, pyytänyt naapurin tyttöjä kesätöihin leikittämään lapsilla tietynlaisia kehittäviä leikkejä, rakentanut motoriikkarataa, jne.



Joten voit uskoa, että vaivaa on nähty, mutta se ei harmita, kun lapsi sitten oppi 6-vuotiaana pyörällä ajamisen ja hiihtämisen, ja on noista taidoistaan nyt ihan innoissaan ja tekee niitä joskus jopa ihan oma-aloitteisesti.



Ja minulla on myös muita lapsia, joten tiedän senkin, ettei kaikkien lasten kanssa ole noin työlästä saada heitä liikkumaan. Mutta jos ei osaa pyöräillä tai hiihtää, niin onhan se selvää, ettei noista jutuista myöskään innostu. Siksi on vanhempien velvollisuus saada lapselle riittävät taidot perusasioissa, jotta he pystyvät suoriutumaan edes siitä arkiliikunnasta.



Ja huomaa sekin, että ei niitä päivittäisiä liikuntamääriä saa liikuntaharrastuksilla täyteen edes aktiivinen harrastaja. Vaan kyllä se arkiliikkuminen on tärkein liikunnan lähde. Eli jos johonkin haluat panostaa, niin arkiliikuntaan.

Taitaapa lapsen suurin ongelma olla se, että hänellä on tuollainen äiti joka tuomitsee hänet jo etukäteen syrjäytyneeksi läskiksi. Toivottavasti et kuitenkaan ole niin idiootti, että kerrot sen hänelle noilla sanoilla.



Mutta tämänhän on pakko olla provo, ei kai oikeasti noin tyhmää ihmistä ole olemassakaan, eihän?



Voit toki lapselle koittaa perustella tuota liikunta-asiaa ihan terveysseikoin jne. Mutta älä nyt jumalauta tuonikäistä ala pakolla pakottamaan mihinkään ohjattuun liikuntaan, jos hän ei sitä tahdo. Ehtii tehdä sitä myöhemminkin, JOS tahtoo. Tuo JOS siitä, että ohjattu liikunta ei todellakaan ole mikään pakko, en ole itsekään mistään sellaisesta piitannut. Koita ehdottaa jotain muuta, mutta älä pakota tai painosta.



Ja mitä tulee tuohon ei-liikunnallisen lapsen hyväksymiseen...miksi saatanan lehmä edes tuollaista kysyt? Kai nyt aikuinen ihminen tajuaa, että kaikkia eivät kiinnosta samat asiat. Tuskin itsekään olet kiinnostunut kaikesta? Et? No, sitähän minäkin.



Vilkaisehan peiliin, isoin ongelma löytynee sieltä.

Minulla on hieman sama ongelma, koska kuusivuotiaana lapseni liikkui paljon, luisteli, hiihti, kiipeili yms., mutta nyt 7 vuotta myöhemmin häntä ei meinaa saada ulos eikä liikkumaan millään.



Hulluinta tässä on, etten itsekään tykännyt lapsena liikkua. Lihomisen vaaraa hänellä ei kuitenkaan ole, kuten ei ollut minullakaan, koska aineenvaihduntamme toimii hyvin ja syömme kohtuullisesti. Mutta minä pelkään, että hänen kuntonsa huononee niin, ettei hän jaksa kohta kunnolla edes opiskella!



Ja sekin tietysti harmittaa, että kun hän nuorempana helpostikin kiipesi köyttä pitkin kattoon, niin enää ei jaksa sitäkään.



En voi olla nalkuttamatta hänelle asiasta välillä. Toisinaan pakotan hänet lyhyeen jumppaan, mitä hän tekee pitkin hampain.



Koetan ajatella, että olin itse samanlainen. Muistan, että äitini pakotti minut mukanaan uimaan ja hiihtämään, vaikka en olisi millään halunnut. Ehkä tämä ei kuitenkaan ole niin vakavaa. Ehkä lapsi kuitenkin on vielä peruskunnoltaan niin hyvä, ettei ongelmia tule.



Lapsen isä ei näytä olevan lainkaan huolissaan asiasta.

Pitäisiköhän minun soittaa parille tuttavalleni ja kertoa että he ovat ikävä kyllä syrjäytyneitä. Eivät raukat tajua harrastaa liikuntaa. Eivät ole koskaan pitäneet liikunnasta. Toinen on siivoaja, ja toinen kiinteistövälittäjä. Ehkä saisin heidät painostettua esim. teatterikerhoon, että jotain harrastaisivat edes. Miten sitä kehtaa heidät edes esitellä ihmisille :"Tässä on mun kaveri, se on SIIVOJA!" Kamalaa. Kiitos ap, onneksi kerroit että jos joku harrasta liikuntaa hänen elämänsä on pilalla, nyt minäkin ymmärrän hävetä ystäviäni.

Minulla on 7 v poika, joka ei erityisemmin ole innostunut mistään urheilulajista, eikä varsinkaan joukkuelajeista.



Uimahallilla tykkäisi käydä, mutta ei osaa uida. Uimakouluissa on käynyt ja tykännyt, mutta on arka ja vesikammoinen.



Joukkulajit eivät innosta. Ollaan kokeiltu.

En ole pakottanut jatkamaan, kun lapsi on ilmoittanut että "joo, kivaa oli - ei, en halua jatkaa"



Hiihtäminen sujuu, luistelu on vähän kömpelöä vielä, ei ole kovin taitava.

Fillaroinnista tykkää.



En ole vaatinut, en pakota. Into ja oma laji löytyy, kun ikää tulee.

Tai sitten ei.



En itsekään ole koskaan tykännyt ohjatusta liikunnasta ja ryhmäliikunnasta. Hiihdin, luistelin ja pyöräilin. Aikuisena kävin kuntosalilla.

On rasittavaa olla sosaalinen, kun oikeasti ei sitä ole, eikä toiset ihmiset niin kamalasti kiinnosta.. siis tyyliin "kaikki ihmiset". On rasittavaa tehdä ryhmän mukana tiettyjä liikkeitä tiettyyn tahtiin, kun haluaisi omaan tahtiin, jotain muuta.



Oma lapseni käy kuvataidekerhossa ja kokkikerhossa. Näihin paikkoihin hän menee kävellen, matka on lyhyt.



Monet harrastukset ovat viikonloppuisin, ja meillä ei harrasteta viikonloppuisin mitään. En jaksaisi. Haluan pyhittää ne joutilaalle kiirettömyydelle. Tai kotitöille. En kelloon sidottuihin menoihin.



Tiedän muitakin perheitä, jossa kannustetaan liikunnallisuuteen ja oman kunnon ylläpitämiseen, "yksi harrastus on oltava liikuntaharrastus" Ihan hyvä, jos lapsi jaksaa, on innostunut ja vanhemmat jaksaa kuljetella.



Entäpä jos ap lopettaisit.

Lapsi ei syrjäydy, ei liho ylipainoiseksi, ei saa huonoja elämänmalleja, vaikka ei harrastaisi yhtään liikuntaa koko lapsuutensa aikana. Itse esim. lapsena kranttuilin ruuasta, mutta syön nyt paljon monipuolisemmin kuin kakarana, koska kukaan ei pakottanut, sain itse totutella makuihin omaan tahtiini - aikuisena!!



Kun jätät sen jatkuvan liikunnasta ja kuntoilusta vouhkaamisen, lapsi innostuu luontoretkistä ja ulkoilusta, kävelystä, kun se on vapaaehtoista, se on silloin myös mukavaa.



Toisaalta; ei me kaikki olla luontoihmisiäkään !!! Kaikkia vaan ei kiinnosta se metsässä rämpiminen. Ei edes lapsia. Sinun lastasi ei kiinnosta varmaan siksi, että ette olekaan metsäretkellä, yhdessä pitämässä hauskaa, nauttimassa - vaan harrastamssa liikuntaa, kuntoielmassa, jottei lapsi syrjäydy ja liho teininä.



Vielä kerran: anna sen liikunnan olla, ja kysy vaihteeksi lapselta itseltään, mitä hän haluaa harrastaa. Ja panosta siihen.



Lapsi löytää liikunnan riemun sitten myöhemmin, ja nauttii myös hyötyliikunnasta, metsästä, pyöräilystä luistelusta hiihdosta ym ym sitten, kun se on vapaaehtoista ja tehdään sillä ajatuksella, että ollaan niin pitkään kuin kiinnostaa ja jaksetaan, ja sitten lopetetaan. Eikä mitään aikamääriä ja pakkoja !!

on minusta ihan ok pakottaa liikkumaan. Siis nämä ei niin innokkaat tapaukset. Minullakin on lapsi, joka on lukutoukka, mutta pitkän etsimisen jälkeen löytyi laji, josta tykkää. Ohjattu liikunta on siinä mielessä parempi, että on "pakko" tehdä kovemmin kuin mitä yksin ollessa. Lisäksi asumme maassa, jossa lapset eivät voi kulkea yksin, joten ohjattu liikunta on ainut vaihtoehto.

Meilläkin lapsi on kuin räkä rukkasessa kun mennään perheenä ulkoilemaan.

kannattaa kannustaa asioissa jotka häntä kiinnostaa, ei pakottaa liikuntaharrastukseen. Liikkukaa yhdessä ja näyttäkää mallia.

Eivätkä kaikki harrasta ohjatusti. Siinä en osaa auttaa, miten voisi hyväksyä, en mäkään tykkäisi, jos lapsi haluaisi olla esim aina vain kotona "nyhjäämässä".