Periytyykö bipolaarinen mielialahäiriö?

no mutta mutta tuolla kaavalla tulisi steriloida kaikki jotka kantavat jotain sairautta geeneissään



TAI



Jos ovat niin vajaaälyisiä että eivät kestä niitä tosiasioita maailmassa että sairaitakin löytyy

Kaikkien tutkimusten mukaan mielensairaudet periytyy vahvasti X-kromosomissa eli useiten äidiltä tyttärelle ja äidiltä tyttärelle.

Poikien ja miesten mielisairaudet vain saavat enemmän palstatilaa kun heillä mielisairaudet menee usein äärimmäisyyksiin päihteiden käytön ja väkivallan kanssa.

Tytöt ja naiset ovat enemmän itsetuhoisia ja sisäänpäinkääntyneitä mutta myöskin alttiimpia hakemaan apua.

ennenkuin otatte ensin selvää, MITÄ sana periytyvyys tarkoittaa.



Ja bipo ei ole saitaus, joka teidän väitteiden mukaan "periytyy" esim. äidilät tyttärelle.

ja todettu pitkien vaiheiden jälkeen vasta n. vuosi sitten. Myös aikuinen tyttäreni ja poikani ovat nyt sairastuneet tuohon samaan sairauteen ;( Heidän isällään ei tuota sairautta ole. Minäkään en aikanaan voinut edes aavistaa, että näin kävisi vanhempana. Kun olin lapsentekoikäinen, en kyseisestä sairaudesta tiennyt.

Itse olen 24-vuotias nainen, jolla vakava masennus puhkesi joskus 15-vuotiaana ja n.17 vuotiaana diagnosoitiin bipoksi. Terapiassa olen ravannut yhteensä sen 5 vuotta ja nykyisin osaankin tunnistaa jos alkaa jompaankumpaan suuntaan heilua. En ole terapiassa käynyt pariin vuoteen, enkä lääkkeitä ole syönyt kolmeen vuoteen. 

Isälläni on diagnosoitu bipo n. 40-vuotiaana 30 vuoden maniakauden jälkeen, siskoni (n.30v) ja veljeni (n.40v) sairastavat myös hyvin suurella todennäköisesti, eivät ole vain suostuneet lääkärissä käymään asian tienoilta. 

Itse olen vakaassa parisuhteessa ja viimeisin vakava mania-kausi oli yli vuosi sitten... silti vakavasti harkitsen uskallanko ikinä lapsia hankkia. Tiedän, että mieheni niitä joskus haluaisi ja olisikin uskomattoman hyvä isä.... mutta pelkään vain tuota omaa geeniperimääni, sillä en halua omille lapsilleni samaa tautia kuin itselleni... 

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 16:13"]

Itse olen 24-vuotias nainen, jolla vakava masennus puhkesi joskus 15-vuotiaana ja n.17 vuotiaana diagnosoitiin bipoksi. Terapiassa olen ravannut yhteensä sen 5 vuotta ja nykyisin osaankin tunnistaa jos alkaa jompaankumpaan suuntaan heilua. En ole terapiassa käynyt pariin vuoteen, enkä lääkkeitä ole syönyt kolmeen vuoteen. 

Isälläni on diagnosoitu bipo n. 40-vuotiaana 30 vuoden maniakauden jälkeen, siskoni (n.30v) ja veljeni (n.40v) sairastavat myös hyvin suurella todennäköisesti, eivät ole vain suostuneet lääkärissä käymään asian tienoilta. 

Itse olen vakaassa parisuhteessa ja viimeisin vakava mania-kausi oli yli vuosi sitten... silti vakavasti harkitsen uskallanko ikinä lapsia hankkia. Tiedän, että mieheni niitä joskus haluaisi ja olisikin uskomattoman hyvä isä.... mutta pelkään vain tuota omaa geeniperimääni, sillä en halua omille lapsilleni samaa tautia kuin itselleni... 

[/quote]Sinulla on fiksu mies, kun on tunnistanut vastuuntuntoisen, hoidostaan huolta pitävän naisen. Moni ahdasmielisempi olisi säikähtänyt diagnoosiasi ja lähtenyt pakoon (ja siirtänyt sitten omat geenivirheensä ja asennevammansa seuraavalle sukupolvelle jonkun toisen kanssa). Sinä pärjäät sairautesi kanssa ilmeisen hyvin, ja jos tulevilla lapsillasi tuo ilmenisi, hekin voisivat pärjätä hyvällä hoidolla yhtä hyvin. Ja olla paljon parempia ihmisiä kuin moni muu.

[quote author="Vierailija" time="14.02.2011 klo 21:38"]

jatkaisi sairautta enää omiin lapsiin. Kaikilla on ilmeisesti oikeus lisääntyä, muttei velvollisuutta huolehtia lapsistaan.

[/quote]

Lapsella on isäkin. Lähivuosina aivojen neurobiologisiin ongelmiin on odotettavissa tieteellisiä läpimurtoja.

Todellakin periytyy. 

Tiedän suvun, jossa mummolla, tyttärellä ja tyttärentyttärellä tuo bipolaarinen häiriö. Nuorimmaiselle ei oikein lääkitystä löydy, sairaalassa paljon. Tyttö-rukka.

Tiedän suvun, jossa mummolla, tyttärellä ja tyttärentyttärellä tuo bipolaarinen häiriö. Nuorimmaiselle ei oikein lääkitystä löydy, sairaalassa paljon. Tyttö-rukka.

miksei Suomessa pakkosteriloida ihmisiä,joilla on huonot geenit??

joka on bipolaarinen, ja jolla on ihana perhe, hyvä koulutus, käy töissä, on itse ihana ihminen, ja heillä on hyvä pitkä vuosikymmenet kestänyt avioliitto. Se, että naisella on myös sairaus, joka vaatii lääkitystä, ja silloin tällöin hieman lepoa, ei ole maailmanloppu, eikä mikään ylitsepääsemätön asia.

jatkaisi sairautta enää omiin lapsiin. Kaikilla on ilmeisesti oikeus lisääntyä, muttei velvollisuutta huolehtia lapsistaan.

joka sairastui bipolaariseen kesken lukion. Ei ole päivääkään töitä tehnyt, kovin kipeä on.

ei oo provotkaan enää sitä mitä ennen. Ei tosta oikein jaksa trollinakaan alkaa vääntää. Pitäskö alkaa muslimihuivista vai ura/kotiäideistä, ei taida imetyskään olla enää mikään juttu.



Kuinka kaipaankaan sinne vuosituhannen vaihteeseen, jolloin suloinen Pitsa-tyttö ja vauva-satanen vielä toivat iloa iltoihin. Puskasuharit ja muut, vuosien vieriessä putkikassit, keeshondit, Duturet ja Nastolan Siwat.



Jaaha, täytyy mennä vetäseen Ketipinorit nassuun, niin ei tää bipolaarihäiriö riistäydy käsistä.

jatkaisi sairautta enää omiin lapsiin. Kaikilla on ilmeisesti oikeus lisääntyä, muttei velvollisuutta huolehtia lapsistaan.

mitään periytyviä sairauksia.

Tyttäreni on semmoinen persoona, ei ole luokiteltu, mutta innostuu kaikesta, saattaa tehdä tyhmiäkin valintoja. Poikansa sairastui vuosi sitten, meni sykoosiin, onneki huomasivat sai avun ja jaksaa nyt käydä töissäkin. Oli viellä alle 18 vuotias.

diabeetikotkin sitten ehkä pitäis steriloida...

bipo on sitäpaitsi sairaus, jota voidaan nykyään aikas hyvin hoitaa.

siirtymisestä. Onko sitten sairaudentunnoton, jos on valmis tekemään lapsia ja olettaa jaksavansa huolehtia heistä, kipeänä.

Minusta ainakin on tosi surullista, jos henkinen sairaus siirtyy lapsiin ja lapset on suljetulla osastolla.

ottaa lääkkeensä. Teini-ikäisen kohdalla vaan on vaikea löytää lääkitys, ainakin tuntemassani tapauksessa.

siirtymisestä. Onko sitten sairaudentunnoton, jos on valmis tekemään lapsia ja olettaa jaksavansa huolehtia heistä, kipeänä. Minusta ainakin on tosi surullista, jos henkinen sairaus siirtyy lapsiin ja lapset on suljetulla osastolla.

oikesti ole mikään kamala tuomio. Sairauden puhjetessa voi tulla joku osastojakso, mutta sitten kun saadaan tilanne lääkkeillä ja terapialla tasapainoon, oppii ihminen itse tunnistamaan oireensa jo ennen vakavampia jaksoja, eikä niitä sitten enää tulekaan. Ei henkiset sairaudet ole mitään mörköjä.

Oikeasti tämän sairauden kanssa voi olla ihan normaali, perheellinen, akateeminen työssäkäyvä pidetty aktiivinen ihminen. Ja hoitaa lapsensa ja kotinsa.