Miten te joilla on sairaudesta/vammasta tms. aiheutuvia kipuja ja..

Olen tosi pahoillani teidän kaikkien puolesta, jotka elätte myös kivun ja kaikkien terveysongelmien kanssa. Eikä haittaa hetkeäkään, jos puratte omaakin mieltänne.

Ja niin paljon kun toivonkin, ettei kenenkään muun tarvitsisi kärsiä, niin tuntuu hyvälle, että joku ymmärtää mitä tarkoitan!



Omalla kohdallani tuntuu, ettei lääkärit ehkä ota edes tosissaan kaikkea, eivätkä tutki kunnolla, tai ainakaan tunnu tosissaan panostavan siihen, että oikea syy löytyy, vaikka liekkä silläkään merkitystä. Minä en todellakaan haluaisi tässä iässä olla lääkkeiden varassa..mitä elämä on kymmenen, kahdenkymmenen tai vaikka kolmenkymmenen vuoden päästä..en uskalla edes ajatella :(

Tilanne menee kokoajan huonompaan, tuntuu, että minussa ei ole kohtaa jossa ei olisi jotain vikaa..en jaksa mitenkään uskoa, että ongelmat eivät liity toisiinsa, mutta miten voin lääkäreitäkään pakottaa testaamaan enemmän tms..

Sätin ja syytän itseäni, ja koen huonoa omaatuntoa siitä jokapäivä, että näytän surun, stressin ja ärtymyksen lapsillekin, vaan kun en vaan illalla enää jaksa.



Kiitos, että saan purkaa tänne, ja kiitos teille kaikille todella vastauksistanne. Kaipa tässä vaan eteenpäin mennään, päivä kerrallaan.

lääkärit ei pysty hoitamaan. Olen vuodesta 1980 kärsinyt rajuja kipujaksoja, ensin 1980-1983, sitten 1990-1993, seuraava 1999-2002 ja nyt tämä edelleeen äällä oleva jakso alkoi huhtikuussa 2010.



Mulla nyt jaloisa rajut säryt, jäykkyys, masennus ja vakava unihäiriö. Kipupolilla kävin, fysiatrilla ja tietysti psykiatrilla.



Magneettikuvat, enmg ja kaikki muu on normaalia, niin kärsin psykogeenisiä särkyjä ja niitä nyt yritetään psykiatrin hoidossa selvittää.



Käyn psykoterapiassa kerran kuussa, se on 30 kerran kuuri, sairauslomalla kohta vuoden, edessä kuntoutustuki. En tiedä miten jäykkyys ja säryt saatais pois, ei tämäå helppa ole.



Päivä kerrallaan, sinnittelen eteenpäin.



Joten tsemppiä sinulle ap ja kiva lukea että on muitakin taistelijoita kuin minä

että voi juku, kun jotkut ihmiset joutuvat kestämään kroonisesti tällaista kipua. Vanhuus on tullut myös mieleen, että tällaista se on sitten vanhana monellakin, että vaivoja on. Itselläni tämä ei kestä kuin muutaman kuukauden, sitten helpottaa. Joten ei tää tietenkään rassaa, kun on vain väliaikaista. Mutta saa tästä vähän makua, että mitä on kipujen kanssa eläminen. Vaan vaikea se on kuvitella mitä se sitten on, kun siitä ei oikeasti saa yhtään lomapäivää, kuten joku yllä sanoi.



Jaksamista kaikille! Ei varmasti ole helppoa nähdä sitä hyvää elämässä, mitä on, mutta toivottavasti mahdollisimman moni teistä näkee vielä niitä hyviäkin asioita kivun rinnalla.

ja unihäiriöitä aiheuttava sairaus.Kova jatkuva kipu aiheuttanut myös vakavan masennuksen. Vuodesta 2006 tämn kanssa takkuillut. Välillä en pääse sängystä ylös, en pysty itse pukeutumaan tai peseytymään, sitten taas sujuu kaikki melkein normaalisti, paitsi ettei kipu lopu koskaan. Vahvat kipulääkkeet eivät tähän auta. Masennuslääkkeet veti nupin vaan sekaisin, terapiasta en myöskään kokenut saavani apua. Ei se jutustelu mun kipua poista, joka taas aiheuttaa masennusta. Oma stressinsä on myös työelämä. Tuntuu etten mitään pysty tekemään ja iän vuoksi vakuutusyhtiö todennäköisesti haluaa uudelleenkoulutuksen. Syksyllä pitäsi siitä alkaa keskustella...Välillä tuntuu kyllä ettei tässä ole mitään järkeä. Mutta rakkaus lapsiin ja mieheen pitää vielä täällä. Päivä kerrallaan. Tsemppiä ap:lle ja muillekin ketjun vastaajille! Olipa niin tutunkuuloisia ajatuksia ja kokemuksia....

Mainitsit pääkivun, onko muuta? Muita oireita?

vaan se, että kuinka niiden kanssa jaksaa arkea. Olisin kaivannut jonkinlaista vertaistukea.



ap

Sairauteeni kuulu pidempiä kipuaikoja ja kyllä se syö naista. Aina ei jaksaisi olla pirteä ja hyväntuulinen, lapsilta yritän peittää pahaa oloa etteivät joutuisi huolehtimaan äidistä, surettaa kun ei fyysisesti pysty aina osallistumaan esim. pulkkailuun tai uinti retkeen.



Joskus helpottaa oloa kun ajattelen että pystyn sentään vielä kävelemään, vaikken aina saakaan purkkeja käsin avattua. Yritän myöskin aina hyvällä jaksolla olla mahdollisimman aktiivinen ja tehdä mukavia juttuja lasten kanssa ja myöskin ystävien tai miehen kanssa.



Aika vähän viitsin muille kivuista puhua, tuntuu ettei muut kuin sellaiset joilla on itsellään pitkäaikaisia kiputiloja pysty ymmärtämään miltä tuntuu jatkuva kipu ja pelko ettei kohta pärjää kotihommissa tai muuten. Onneksi mieheni tukee minua ja auttaa minkä pystyy, mutta tiedän mitä tarkoitat kun sanot että peittelet oloasi, minäkin yritän olla reippaampi kuin olen.



Tsemppiä sulle ap! Toivotaan että sairauteesi saadaan sellaista apua että elämän laatusi paranee.

mulla on ollut selästä ongelmaa koko elämäni. se on välillä aina parempi mutta jähes koko ajan jossain kohtaa niitä kipuja on.

Lisäksi on diabetes. Sen hoitohan on jatkuvaa ja enimmäkseen itsestä kiinni. Yhtään lomapäivää siitä ei saa, koko ajan joutuu tarkkailemaan itseään, mittaamaan sokeria, laskemaan mitä syö ja pistämään. Virheistä maksat; jos pistät liikaa alat sekoilla ja syntyy todellisia, jopa hengenvaarallisia tilanteita. Jos liian vähän/syöt liikaa ja sokeri menee korkealle, alkaa väsyttää, janottaa ja ÄRSYTTÄÄ. Minnekään ei voi lähteä ilman varotoimenpiteitä. Jos mokaat omahoidossa, mies huutaa ja syyttää että mikset huolehdi itsestäsi paremmin. Joskus pelottaa mitä kaikkea voi tapahtua.

Sori, tämäkään purkaus ei auta sua mitenkään, mutta toivon sydämestäni että elämäsi helpottuu.

Minulla on myös jatkuva huoli omasta jaksamisesta ja siitä miten se heijastuu perheen hyvinvointiin. Tai pahoinvointiin, siis. Kipuja ei niinkään ole. Mutta epävarma ja vaihteleva sairaus ja vaihteleva jaksaminen. Olen usein ärtynyt ja huonotuulinen ja itkeminen lähes jokapäiväistä. Yritän välttää lapsen nähden itkemistä, mutta se ei aina onnistu.



Raskasta tämä on. En voi sitä kieltää. Lääketiede ei pysty auttamaan kuin johonkin yksittäiseen juttuun ja sitten johonkin toiseen, mutta moniin ongelmiin ei ole lääkäreillä mitään vastausta. Eikä voi ollakaan.



Paskaahan tämä on. Mutta kukapa meistä saisi taakkansa valita. Joskus vain tuntuu niin vaikealta kun seuraa toisten perheiden onnellista ja iloista elämää :-( Että eikö meillä ole jo tarpeeksi murhetta ollut, että me voisimme edes jotakin hyvääkin saada tähän elämäämme?

:(

Mulla 12 vuotta takana reumakipua, lonkkavammaa ja migreeniä. Olen aivan loppu. Sairastuin vakavaan masennukseen, en jaksa hoidattaa kipua enkä muutakaan enää. Monta vuotta mennyt niin, että vien kipulääkkeet terveyskeskukseen uusittavaksi, siinä kaikki hoito. On huonoja päiviä, ja vielä huonompia. Masennus meni siihen pisteeseen, että yritin tappaa itseni. En osaa sanoa, että olisin onnellinen, että mies löysi ja soitti ambulanssin ajoissa. Jotenkin surkuhupaisaa on, että kun kipu tuntuu vievän tajun, ja näön, tuntuu siis että en näe enää mitään, minulla on nyt myös edennyt silmäpohjan rappeuma. Tieto siitä, että näköä ei enää pystytäkään korjaamaan laseilla, ei tuntunut oikeastaan miltään. En edes halua nähdä tällaista maailmaa. Kivun maailmaa.