Kurja lauantaipäivä

Avaudun tänne, kun tekee mieli tilittää.



Yritämme toista lasta, ensimmäinen ihana poika on reilut 3 vuotta ja sai alkunsa toisesta inseminaatiosta. Toista aloimme yrittämään 1,5 vuotta sitten. Mitään ei kuulunut, ja puolisen vuotta sitten mulla jäi menkat useammaksi kuukaudeksi kokonaan tulematta. Hakeuduin sitten gynelle, joka ei osannut sanoa syytä kuukautisten poisjäämiseen, ja sen jälkeen Väestöliittoon. Meille tehtiin 3 inseminaatiota, ei tulosta, ja nyt tämllä viimeisellä inseminaatioyrityksellä ei saatu munarakkuloita kasvamaan millään. Piikittelin puregonia kolmisen viikkoa, ja munasolut olivat edelleen tämän päiväisessä ultrassa 12 mm.



Lääkäri oli sitä mieltä, että koska me ei haluta raskaampiin hoitoihin lähteä, alkaisi tämä olla tässä. Tokihan he tekevät jos me halutaan (ja maksetaan), mutta suositteli nyt ainakin paria välikiertoa, ja sen aikana vakavaa harkintaa, halutaanko todella vielä jatkaa näin.



Iso kolaus oli tämä, ja tämän päivän aikana olen hautaillut unelmiani toisesta lapsesta ja syyllistänyt itseäni siitä että kroppa ei toimi niinkuin pitäisi. Tiedän, että tämä helpottaa pikkuhiljaa ja sopeudun asiaan, niinhän ihmiset yleensä tekevät. Mutta juuri nyt tuntuu pahalta, pahalta. Tuota isompaa kun olen katsellut koko päivän, niin olen toisaalta ollut tosi onnellinen siitä että meillä on hänet, mutta toisaalta sydäntä on särkenyt kun olen tiennyt, että koskaan en enää saa näitä ihania vauva- ja pikkulapsiaikoja elää uudelleen.



Kiitos kun sain kertoa. Puhuminen ja aika taitavat olla niitä ainoita asioita jotka auttavat.