Sain äsken puhelun että isä on kuollut

He menivät naimisiin teineinä 60-luvulla saivat pari muksua ja erosivat 80-luvulla.

Äitini on sairastanut syövän, käynyt leikkauksen ja sädehoidot ja syö myös sydänlääkkeitä. Viime vuosina olen sopeutunut ajatukseen ettei äiti välttämättä elä kovin vanhaksi. Mutta että se olikin isä joka kuoli tuli ihan taivaalta.

ap.

Koskaan, ei missään vaiheessa, tullut mieleen että se olisikin isäni joka kuolisi ennen häntä. Mutta niinpä vain kävi, se oli suuri shokki :( Äiti kuoli sitten vuosi isän kuolemsta.

Otan osaa ap suruusi :(

Ap, voimia sinulle! Elämä on aina niin yllätyksellistä. Kuolema, voiko siihen lopultakaan varautua...Me kun emme marssijärjestystä ajasta ikuisuuteen tiedä, vaikka välillä arvelemme.



Isäni on sairastanut kovin viimeisen vuoden. Kamalan rankkaa ollut, mutta päivä kerrallaan eteenpäin. Mutta minkäs sitä voi, kaikki otettava vastaan, mitä annetaan.



En yhtään ihmettele, että ap tulee tänne kertomaan isän kuolemasta. Juuri tällainen palsta sopii siihen. Muutama ekä päivä menee aina jonkinlaisessa shokkitilassa ja on hyvä, että anonyyminä voi kirjoittaa just mitä on mielessä. Itselleni ainakin voisin kuvitella tavan sopivan. Ja pointti on juuri se, että saa lukea yleensä lohduttavia ja tukevia vastauksia. Ne auttavat surutyössä alkuun.

Minun isäni lähti reilu vuosi sitten, 62-vuotiaana. Sairaalassa oli ollut jokusen viikon, osasin odottaa kuolemaa, silti muistan sen yön kun puhelin soin ja tiesin että this is it.. :(

Toivottavasti saat puhuttua läheisen kanssa ja käytyä siten surua läpi.



Minä sain vuosia sitten puhelun sairaalasta, että vielä ehdin isäni hyvästelemään ennen hengityskoneesta irrottamista. Tuli puun takaa kun päivällä hän lähti sairaalaan mahakivun vuoksi. 2 viikkoa siitä äitini kertoi sairastavan syöpää ja muutaman kuukauden jaksoi taistella.

kuoli vajaat 2kk sitten liikenneonnettomuudessa... sain tiedon, kun olin lähdössä alle 2 vuorokauden ikäisen vauvani kanssa laitokselta kotiin. Tunne oli sanoinkuvaamattoman musertava... enkä tiedä, milloin helpottaa... Ap, otan osaa menetykseesi!

Siunausta kaikille tämän ketjun sureville ja edesmenneitään kaipaaville.

Otan osaa. Itse sain samanlaisen puhelun kuukausi sitten, isäni kuoli 70 vuotiaana.

Oma isäni kuoli 72-vuotiaana uudenvuodenaattona. Kannattaa muistella hyviä aikoja ja olla kiitollinen niistä, muutakaan et voi tehdä. Elämän on jatkuttava. Omalla kohdallani isäni on läsnä lähes jokaisessa unessani ja ajatuksissäni joka päivä, mutta yritän samalla tukea äitiä.

Voimia!

M41

Yritä tosiaan jaksaa niiden hyvien muistojen avulla ja elä aluksi aivan tunti ja päivä kerrallaan. Pystytkö olemaan äitisi kanssa lähipäivät?

Itse sain samanlaisen puhelun vajaa vuosi sitten. Isäni oli vasta 52-vuotias, ja poismeno tuli aivan täysin puun takaa.



Edelleen harmittaa, että puhuin viimeisen kerran viikko ennen, olisi kai sitä useamminkin voinut soitella. :(



Itsellä oli myös aluksi sellainen olo, ettei tiennyt, mitä uskoa. Mutta kyllä se suru sitten iski.

Samaa ikää kuin oma isäni... Olen pahoillani puolestasi. Tunnistan tunteen, kun kuulin oman äitini kuolemasta. Ei vaan hitto vie voi käsittää... Se on se alkushokki. Anna itsellesi aikaa, meitä on täällä ymmärtäjiä, koska vain haluat kirjoittaa.



Halaus!!! ?

He menivät naimisiin teineinä 60-luvulla saivat pari muksua ja erosivat 80-luvulla.



Äitini on sairastanut syövän, käynyt leikkauksen ja sädehoidot ja syö myös sydänlääkkeitä. Viime vuosina olen sopeutunut ajatukseen ettei äiti välttämättä elä kovin vanhaksi. Mutta että se olikin isä joka kuoli tuli ihan taivaalta.



ap.

Otan osaa menetykseesi. Isäni kuoli joulukuun puolessa välissä leukemiaan. Jos haluat vaihtaa ajatuksia, kirjoita. Hanna-Marja@suomi24.fi

sain itse vastaavan puhelun reilu vuosi sitten.



Sattuman oikusta olin se, jolle viranomaiset soittivat (onnettomuus).



On jälkikäteen aivan hämmentävää miten rationaalisesti ja "tunteettomasti" sitä toimi ensimmäisten tuntien aikana: Järjestin veljeni äitini tueksi kun poliisi saapuisi kertomaan asian (kuuluu protokollaan että käyvät kertomassa lähimmälle omaiselle henkilökohtaisesti), soitin miehelleni töihin, selitin asian lapsille, pakkasin kamppeet ja lähdin kotipaikkakunnalleni.



Olisin hyvin voinut tulla av:lle kertomaan asiasta.



Suru, itku ja ikävä tulivat tunteja myöhemmin. Ensimmäinen tunne oli jotenkin sellainen kauhu ja vapina ja kelasi vaan sitä puhelua.