Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Yritin, sinnittelin ja toivoin muutosta kahdeksan vuotta...
05.02.2011 |
ajattelin että kyse on vaiheesta, vika on minussa, voin pakottaa itseni rakastamaan miestäni. Sitten lopulta ymmärsin, rakkauden puuttumista ei korvaa millään teoilla, aikatauluilla, teeskentelyllä tai teatterilla.
Vaati vielä kauan ennenkuin uskalsin lähteä, sillä pelkäsin ympäristön tuomitsevan valintani. Lopulta kun istuin taas kerran autossa itkemässä ahdistustani siksi että pitää mennä kotiin, tajusin että en enää pysty jäämään siihen liittoon.
Lapsen puolesta tunnen vieläkin kauheaa syyllisyyttä. On myös musertavaa ajatella, että ympäristöni pitää ratkaisuani toivettani löytää oikea rakkaus kuvottavana.
Kommentit (2)
Oletkohan nyt hieman yliherkkä. Avioerothan ovat nykyään niin yleisiä, ettei niitä kukaan kyseenalaista. Outoa, jos oikeassa elämässä kohtaat kritiikkiä, kun nykyään tuntuu olevan nimenomaan erittäin ok ja sallittua etsiä itseään ja tehdä lapsia vaikka viidelle miehelle. Ei sillä, että sinä näin tekisit, ja erosi kuulostaa varsin harkitulta.
t. em. ketjun ap, joka ihmettelee asiaa täällä, kun oikeassa elämässä ei voi kun "kaikki" ympäriltä eroavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Anna ympäristön pitää omat mielipiteensä ja jätä ne omaan arvoonsa. Sinä varmasti yritit kaikkesi saadakseni liittosi toimimaan ja löytääksesi sen kadonneen rakkauden, jos sellaista koskaan olikaan. Varsinkin vanhempien ihmisten on todella vaikea ymmärtää eroamista, etenkään, jos on lapsia, mutta minä uskon siihen, että lapsenkin on parempi äidin kanssa, joka antaa itselleen mahdollisuuden todelliseen onneen.