Mykkä mies

Olen tietysti miettinyt, onko kyseessä toinen nainen, mutta mies kiistää sen jyrkästi, enkä ole mitään siihen viittavaa huomannutkaan, enkä oikeesti tajua, missä välissä mies ehtis, kun on aina töissä, eikä siellä ole ainakaan naisia. Eikä muuten käy missään.

Ehkä syy on tässä? Työuupumusta tms. Omakin mies on vähän sellainen, ettei rohkene kertoa jos on väsynyt töissä tai muuten vain puhki, se pitää lukea ihan muista eleistä.

Ei uskalla itse ottaa eroa puheeksi vaan odottaa että sinä teet aloitteen jotta pystyy sitten syyttämään sinua. Onko hänen äitinsä marttyyri?

Aloita liikunta ja hoikistu. Ole nainen, jota mies ei voi vastustaa. Jos ei sittenkään kelpaa, niin jollekkin kelpaa :)

Kaverini sanoi, että miehen käytös on henkistä väkivaltaa. Yrittää jollain ihmeen kumman tavalla alistaa mua, ja on kiukkuinen, kun ei onnistu.



Miehen äiti on tosiaan marttyyri, ei pahimmasta päästä mutta kuitenkin. On yh:na kasvattanut pojan, joka on ollut äidin silmäterä aina, komea ja urheilullinen. Välillä on tuntunut, että anoppi on rakastunut poikaansa eikä siihen väliin olisi saanut tulla ketään naista. Onneksi anoppi asuu tuhansien km:n päässä niin että siitä ei ole kauheasti vaivaa.



Tuota kuntokuuria/täysremonttia olen itsekin ajatellut, mutta en voi kuvitella, että mies yht´äkkiä muuttais käytöstään, jos olisin laihempi. Ja jos niin tekiskin, niin halveksisin sitä.

Olen pahoillani, todella kurja tilanne teillä. Meillä ajoittain samanlaista, miehen mykkyyskohtaukset eivät onneksi, ainakaan toistaiseksi, kestä muutamaa päivää pidempää. Meillä taustalla hyvin pitkälti miehen lapsuudenkodin malli, jossa isä mökötti puhumatta helposti parikin viikkoa.

Itse olen oppinut jo jotenkin sietämään tuota mökötystä, ihan vain siksi, että jos siitä hermostun, annan hänelle vallankäytön välineen. Se, mikä eniten asiassa vaivaa, on se, että lapsetkin huomaavat isän käytöksen, vaikkei se heihin kohdistu. Eroa mietin toisinaan itsekin, kun mies taas aloittaa tämän nihkeän käytöksen. Voimia, toivottavasti pääsette johonkin ratkaisuun tilanteessanne.

meilläkin aikaisemmin ollut vuosien varrella noita mökötyksiä, jolloin mies vetäytyy luolaansa ja jurnuttaa siellä pari päivää, ja sit kun taas kampeaa sieltä luolasta ihmisten ilmoille (siis kuvainnollisesti) niin on pyytänyt anteeksi käytöstään. Ja minä olen aina auliisti ollut valmis sopimaan heti kaiken ja antamaan anteeksi, koska inhoan niitä "putkia". Itse olen sellainen, että räiskähdän ja asiat puhutaan samantien selväksi.



Mutta nyt ei ole kyse enää tällaisista parin päivän kohtauksista, vaan nämä "putket" on kestäneet viikkotolkulla eikä mies enää pyytele anteeksi mitään.



Ollaan monta kertaa istuttu nenäkkäin ja yritetty jutella, mulle tulee sellainen olo kuin olisin äiti joka toruu lastaan ja mies olis 10-vuotias niskuroiva pojannulikka. Enkä halua olla mieheni äiti.



Erosta ollaan puhuttu, mutta olen sanonut, että rakastan miestäni enkä halua erota. Hän puolestaan on sanonut, että "ei halua tämän (liiton) päättyvän niin, vielä."



Mä en vaan kestä tällaista. Olen seurallinen ja kova höpöttämään, olen tottunut jakamaan mieheni kanssa kaiken. Hän on aina ollut paras kaverini. Meillä on ollut aivan hirveän rankkoja juttuja, lasten kuolemaa, konkurssia, pelaamista jne jne. Ei sentään juomista tai fyysistä väkivaltaa. Ajattelin aina, että kun on näistä selvitty, niin selvitään mistä vaan. Mutta eipä se sitten niin ollutkaan...

Kaverini sanoi, että miehen käytös on henkistä väkivaltaa. Yrittää jollain ihmeen kumman tavalla alistaa mua, ja on kiukkuinen, kun ei onnistu. .

En usko, että liitto on noin auvoinen kun kerrottiin. Ei mies tyhjästä reagoi. On ehkä yrittänyt kertoa asiat, ja jos mielipidetä ei ole huomioitu ja/tai muuten nollattu, niin tuossa voi olla tulos että mies kääntyy sisäänpäin.

No toinen vaihtoehto, että jos perheessä ja parisuhteessa kaikki onkin kunnossa, niin muualla mättää ja pahasti, börnis, masennus, työpaineet yms yms.

Ei kai kaikki mitä mies tekee tai jättää tekemättä ole alistamista tai muuta miessikailua?

Eli ei nyt niin auvoista.

antaa samalla mitalla takaisin. Eli ennen myös kyselin mikä on kun ei puhu jne. Sehän on vain palkitsevaa mykkäkoulua harrastavalle eli saa näin valtaa toisen yli. Lopetin sen ja aloitin itse vastavuoroisesti totaalihiljaisuuden. Eli kumpikin olimme hiljaa. Lopulta tämä alkoi käydä miehen hermoille ja aloitti mulle puhumisen...minä vaan jatkoin mykkäkoulua en vastannut mitään mihinkään. Nukuttiinkin eri huoneissa sitten mun toiveesta ja mies oli ihan rikki jo tuossa pisteessa. Pyysi anteeksi. No, mitä aloittaa, sitä saa mitä tilaa!!

Itse olen ollut mieheni kanssa 16v. ja meillä ollut vaikea kriisi ja se tulee kaikille. Toiset eroaa ja toiset ei.

Anna miehesi olla ja hoida koti ja muut asiat.

Älä vaadi, älä painosta, älä nalkuta.

Miehesi kävelee sua vastaan jossain vaiheessa ja jos ei kävele, niin ero tulee.

Mekin irtaannuttiin toisistamme, mutta onneksi selvittiin siitä.

Kriisin keskellä ihminen tarvii sen oman tilan eli anna olla.

mun mies on lopettanut puhumisen mulle. Enkä nyt tarkoita mitään yön kestäviä filosofisia keskusteluja. Hän ei sano enää hyvää yötä, ei sano mitään lähtiessään ulos, ei kerro menoistaan jne. On helkkarin vaikeeta suunnitella mitään, kun ei tiedä, meneekö toinen seuraavana päivänä mihinkään, ottaako auton, viekö lapsia harkkoihin ym.

Meillä on ollut vuoden verran aika vaikeeta, olen yrittänyt saada puristettua ulos, mitä mies tästä avioliitosta tahtoo? Ei kuulemma tahdo erotakaan. Mä en taas jaksa katsella tollasta lapsellista kiukuttelua. Ihan kuin olis kolmas lapsi.

Meillä ei ole varsinaisesti riitaa eikä mykkis johdu sellaisesta, mies on vaan päättänyt elää elämäänsä naimisissa olevana poikamiehenä.

Seksi on aina sujunut hyvin mutta varmaan turha sanoakaan, että sitä ei ole ollut muutamaan kuukauteen.

Mies ei suostu lähtemään mihinkään juttelemaan, eikä ylipäänsä ole kiinnostunut selittelemään käytöstään. Olenpa sitten rauhallinen, itkuinen tai mitä hyvänsä, hän on kylmän viileä, en saa hänestä mitään irti enkä syytä tähän jäätävään käytökseen. Mä en oikeesti tiedä, mitä helvettiä tekisin. En jaksa elää tällaisessa suhteessa jossa istutaan päiväkausia hiljaa, ruokapöydässä ja autossa. Telkkaakin mies on siirtynyt katsomaan pojan huoneeseen.

Olen kysynyt sata kertaa, mitä olen tehnyt väärin? En saa vastausta. En haluais lopettaa 15 v yhdessäoloa ja lapsetkin pieniä, mutta haluanko olla seuraavat 10 vuotta tällaisessa rakkaudettomassa avioliitossa?

Heräilen joka yö pohtimaan tätä ja menen sohvalle itkeskelemään. Olin just viikon todella sairaana, muutaman päivän 40 kuumeessa, ja mies ei sanallakaan kysynyt mun vointia, saati että olis tuonut juotavaa, lääkettä tms. Lapset kyllä hoiti, hyvä isä se on aina ollut. Mä olin sille kuin ilmaa.

Tilanne on mennyt tällaiseksi pikkuhiljaa, ei tää mikään yht´äkkinen muutos ole. Kai mun täytyy lähteä tästä itsekseni jonnekin terapiaan, kun toinen ei lähde. Tämänkin vuodatuksen kirjoittaminen auttoi jo paljon. Olen tietysti miettinyt, onko kyseessä toinen nainen, mutta mies kiistää sen jyrkästi, enkä ole mitään siihen viittavaa huomannutkaan, enkä oikeesti tajua, missä välissä mies ehtis, kun on aina töissä, eikä siellä ole ainakaan naisia. Eikä muuten käy missään.

*huoh*

So what ? Lisää pullamössöä.

no, toi pullamössöviesti meni multa totaalisen ohi, eli se siitä...



Mut joo, mä olenkin alkanut antaa samalla mitalla takas, mut tuntuu ihan hirveeltä ajatella, että tässäkö sitä sitten ollaan lopun elämäämme hiljaa? Koska se riski on aina olemassa, että mies ei todellakaan nöyrry ja "tule takaisin". Asiat tuntuu menevän vaan pahemmin solmuun...



Mä en ole luonteeltani mikään nalkuttaja, mies on saanu olla aika vapaasti, seksiä on saanut niin paljon kuin on ikinä halunnut, mikä ei ole kovinkaan paljon, mutta ikinä en ole kieltäytynyt antamasta. En siis koskaan. Aikoinaan olin huippukauniskin, mutta surut on vieneet mun kauneuden. Tai no, olen sellaisessa työssä, jossa on oltava ihmisen näköinen, eli en nyt ihan petolinnun perseeltä näytä vieläkään.



Alussa muuten, kun olimme seurustelleet n. vuoden, mies halusi "miettiä" ja "tilaa" ja mitä kaikkea vielä, ja mä heitin sen ulos niin äkkiä, ettei se edes tajunnut mikä siihen iski. Oltiin erossa 9 kk ja mies pyysi toista tilaisuutta. Otin sen tietyin ehdoin takas ja sen jälkeen meidän elämä olikin ihanaa siihen asti, kun paskaa alkoi sataa niskaan. Eli ei se ruoho sit kuitenkaan ollut vihreempää siellä toisellakaan puolella....OLin kuulemma sittenkin se ainoa ja oikea, eikä kenenkään kans ollut ollut niin kivaa ja hauskaa ja ihanaa...



Nimimerkillä: kun mikään ei riitä....



*huoh* taas...

jos nainen v**tuilee ja nalkuttaa koko ajan, mies ei mitään osaa tehdä oikein, hän on kuin norsu lasikaapissa, hukassa, niin olen päätänyt, että olen hiljaa.... ja se pokka pitää... katsokoon akka itteään peilistä, mies ei kestä jatkuvaa nalkutusta ja aliarvioimista... siitä on kyse

Just tollainen jäätävyys on pahinta. En kattoisi. Jättäisin ihan ehdottomasti.

Olisiko mahdollista, että kyseessä on narsistinen ihminen. Hän kun ei ota huomioon kuin oman itsensä. Siihen ei sitten olekaan mitään parannuskeinoa...Kehoitan sinua tutkailemaan alan kirjallisuutta, esim. Naamiona terve mieli.

Sama täällä!En ymmärrä ollenkaan tällaista käytöstä!En tunne asuvani ihmisen kanssa!

Meillä se meni niin, että isä muutti työhuoneeseensa. Ja sitten lakkasi puhumasta kenellekään. Tuli ja meni ja oli omissa oloissaan ja muutti pois parin vuoden kuluttua. Äiti taisi olla niin jumissa, ettei osannut puhaltaa peliä poikki aikaisemmin. Meillä ei nostettu kissaa pöydälle vaan esitettiin, ettei mikään ole oudosti, vaikka kaikki oli ihan todellakin oudosti. Kai siitä jotain traumoja ja tunnelukkoja itsellekin jäi.