Sinä, joka abortoisit vammaisen lapsen-

kohdun ulkopuolella. Aborttia ei voi tehdä tappamatta syntymätöntä lasta. Ei se hyvä asia ole koskaan.

joka elää tehohoidossa keskoskaapissa on jotenkin niin nykyaikaa kuvastava. Ehkäpä viikolla 25 syntynyttä keskosta ei oikeasti olisi tarkoitettu elämään vielä. Siitä huolimatta heitä pelastetaan ja hoidetaan suurin ponnistuksin.

Oma olemassa oleva lapsihan siellä kohdussakin on. Ei sitä jo alkanutta elämää saada pois muuta kuin todellakin ottamatta se elämä pois. On se aika julmaa.

Lapsi on olemassa vasta kun se syntyy ja on syntyessään niin iso, että pysyy hengissä ilman laitteita.

Enkö mä ollut lapsi kun en kyennyt syntyessäni elämään ilman laitteita?

mun mielestä tässä oli jotain perin itsekästä..

Eikö vanhemmat saisi lainkaan ajatella omaa jaksamistaan, vai pitääkö aina olla sellainen uhrautuja ja marttyyri - silloinkin, kun tietää ettei jaksa?

koe olevani mitenkään marttyyri uhrautuja vaikka jaksankin vammaisen lapseni kanssa. todellakin rakastan lastani ja siinä rakkaudessa on kantava voima.

Kai meistä jokanen tajuaa ettei lapsi ole välttämättä terve jos siinä ei nyt jotain seulonnoissa huomata?

että miten tyhmä pitää olla jos luulee noiden seulojen perusteella saavansa terveen lapsen.

t: oman Downinsa abortoinut

kuinka jumalattoman itsekkäitä ihmisistä on tullut.

olisin abortoinut myös sen terveen lapsen, joten minulla ei olisi sairasta lasta.



En siis halua lapsia, ja jos raskaaksi tulisin vahingossa niin kaikki sikiöt abortoisin, oli ne vammaisia tai ei

kuinka jumalattoman itsekkäitä ihmisistä on tullut.

mutta entä jos ei ole sinun voimavarojasi? Ihmisiä on erilaisia, niin terveitä kuin vammaisia. Itse tiedän pariskunnan joka piti vammaisen lapsensa periaatteen (ei aborttia) vuoksi, mutta uupui parissa vuodessa ja hommasivat lapsen laitokseen. Lapsi siis on todella vaikeasti vammainen, mutta periaatteessa voisi omaishoitajan avulla olla kotonakin. Mutta vanhemmat eivät jaksaneet. Ja tuntevat nyt syyllisyyttä ja toivovat että olisivat tehneet abortin.

koe olevani mitenkään marttyyri uhrautuja vaikka jaksankin vammaisen lapseni kanssa. todellakin rakastan lastani ja siinä rakkaudessa on kantava voima.

jos terve lapsesi sairastuu lihasrappeumaan tai diabetekseen tai reumaan tms. olisitko valmis antamaan hänet huostaan, kun lapsi ei olekaan enää täydellinen?

En ole varma abortoisinko vammaista lasta, luulen, että vasta tilanteessa jossa saisin kuulla kantavani vammaista lasta osaisin kertoa päätökseni. En todellakaan antaisi lasta huostaan, jos hän sairastuisi vakavasti. Ajatus jo itsessään on julma. Kukaan meistä ei ole täydellinen ja kaikille meistä (suurimmalla todennäköisyydellä) tulee jossakin vaiheessa elämää vastaan vakava sairaus.

Mutta.. itse olen elänyt perheessä, missä on vammainen henkilö, en todella toivoisi sitä kohtaloa kenellekään. Minun ainoa todellinen huoli vammaisesta lapsesta olisi, että kuka pitää hänestä huolta kun minä (tai mieheni) on poissa.

Sillä olen nähnyt turhankin useasti, että nämä vammaiset "lapset" siinä tilanteessa joutuvat vanhainkotiin hoidettavaksi missä he ovat aivan väärässä paikassa ja jossa heitä ei enää kukaan käy katsomassa ja heidän tarpeitaan ei täytetä vaan heitä hoidetaan kuin vanhuksia vaikka olisivatkin vielä 'nuoria'.

kotiin, perustaa perheen ja jos on tuuria saat vielä ihania lastenlapsiakin. Sen sijaan vammaisen kanssa olet illat ja viikonloput kiinni hoitamassa aikuista lastasi tai hänen asioitaan.

Eli kun peruskoulu loppuu. 7v vielä. Surullista se on, monella tavalla.

Mutta surisin myös diabetesta omalla tavallaan. Huono hoitotasapaino lyhentää elinikäodotusta, tulee sokeutta, amputoimisia jne.

mutta entä jos ei ole sinun voimavarojasi? Ihmisiä on erilaisia, niin terveitä kuin vammaisia. Itse tiedän pariskunnan joka piti vammaisen lapsensa periaatteen (ei aborttia) vuoksi, mutta uupui parissa vuodessa ja hommasivat lapsen laitokseen. Lapsi siis on todella vaikeasti vammainen, mutta periaatteessa voisi omaishoitajan avulla olla kotonakin. Mutta vanhemmat eivät jaksaneet. Ja tuntevat nyt syyllisyyttä ja toivovat että olisivat tehneet abortin.

koe olevani mitenkään marttyyri uhrautuja vaikka jaksankin vammaisen lapseni kanssa. todellakin rakastan lastani ja siinä rakkaudessa on kantava voima.

minä varmaan sitten en käsitä kuinka oman lapsen hoitoon ei voimavaroja löydy, valitettavaahan tuo on. tietty hyvä että myönsivät etteivät jaksa koska lapsen olisi varmasti ollut kurjempi kotona jos vanhemmat eivät jaksa hoitaa.

Mutta surisin myös diabetesta omalla tavallaan. Huono hoitotasapaino lyhentää elinikäodotusta, tulee sokeutta, amputoimisia jne.

Mua jäi vaivaamaan kun näin yksi päivä kaupassa vanhuksen, ikä lähempänä seitsemääkymmentä, ja hänen aikuisen, pallonmuotoisen ja valtavan lihavan down-poikansa. Tilanne näytti siltä, että äiti valitsi pojalleen ruokaa: pullaa, metripizzaa, knorrin ubersuolaisia pussikeittoja ja niin edelleen, pelkkää mikrossa lämmitettävää roskaa. Kävi jotenkin niin sääliksi molempia.

minä varmaan sitten en käsitä kuinka oman lapsen hoitoon ei voimavaroja löydy.

No koetapas hoitaa vaikka lasta joka on vauvan tasolla, ei tiedä onko mölinä itkua vai naurua, on kipuja, mitään vastavuoroisuutta et saa, tätä 24/7 joku 5 vuotta. Katsotaan sitten miten sulla menee.

Ja voi olla käytöshäiriöitä. Sanotaan nyt että jos lapseen ei tahdo saada kontaktia, hänellä on vaikea epilepsia, hän ei nuku öisin vaan huutaa/kirkuu/itkee, normaali elämä menee koko perheeltä. Kaikissa kunnissa ei voida järjestää moni/vaikeavammaiselle päivähoitoa, eikä omaishoidon vapaita.



Kaikki vammaiset eivät ole vain kivoja ja persoonallisia, kun sen vamman aste voi vaikeana todella vaikeuttaa koko muun perheen olemista.

ja vuodepotilas.

minä varmaan sitten en käsitä kuinka oman lapsen hoitoon ei voimavaroja löydy, valitettavaahan tuo on. tietty hyvä että myönsivät etteivät jaksa koska lapsen olisi varmasti ollut kurjempi kotona jos vanhemmat eivät jaksa hoitaa.

kaikki vanhemmat jaksa hoitaa edes niitä terveitä lapsia, joten ei ihmekään jos jotkut eivät jaksa hoitaa vammaisia. Itse en jaksaisi.