Onko muita joiden itsetunto on laskenut nollaan hoitovapaalla

t. eräs liian hyvin kotiutunut

Olin siis aktiivinen puisto- ym. toiminnassa. Opin small talkin salat ja uskalsin tuoda itsestäni ulos luovuuden välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat ideoistani yms.



Ja töihin palaaminen oli ihan helppoa. Lasten myötä vaan elämän tärkeät asiat ovat loksahtaneet paikoilleen ja työ ei ole niistä tärkein. Suhtautuminen työhön ei ole enää niin raskasta, että pakko olla yliahkera ja hyvä osaaja jne. Ja ennen kaikkea luottamus itseeni ja omaan osaamiseeni on kasvanut. Ja uskallan enemmän tuoda omia ajatuksiani julki.

Onkohan tuossa perää, että on tottunut, että huomio on lapsissa.

Jututkin ovat vaan pelkästään lapsiin liittyvää...silloinkin kun lapsia

ei näy mailla halmeilla???

T. Eräs kummasteleva vauvakuumetta poteva..

kun jatkoin lapsen ollessa 5 kk iltaopiskeluja. Tajusin silloin monta tärkeää asiaa: käytän lapsenhoidossa pääasiassa omaa järkeäni enkä kaiken maailman suosituksia ja av:n kommentteja. Tunnen olevani hyvä äiti ihan tällaisena kuin olen, äitiys tuntuu luonnolliselta. Minulla on tietyt periaatteet, joiden mukaan hoidan lastani.



Tajusin myös, että äitinäkin mulla saa ja pitää olla mielenterveyteni vuoksi omiakin intressejä. En ole sellainen äiti, joka kerää vaippamerkkejä ja hehkuttaa koko ajan lapsen kehittymisestä (mistä tietenkin iloitsen kuitenkin) muiden kanssa. Haluan ja puhun muustakin, olen edelleen kiinnostunut kehittämään itseäni, ja olen antanut siihen luvan, koska sellainen minä olen ja niin voin paremmin, olen oma itseni.



Tiedän oikein hyvin, mitä tarkoitat tuolla itsetunnon laskulla, koska olen itsekin sen kokenut. Minun tilanteessani auttoi se, että mieheni avustuksella sain muutakin omaa elämää (opinnot, keikkatyöt, harrastukset) kuin lapsenhoito. Lisäksi käyn aktiivisesti perhekerhoissa yms. Minulle on tärkeää päästä heti aamulla liikkeelle tai muuten jään koko päiväksi yöpaitaa - ahdistavaa.

jatkoin lapsen hoitoa hoitovapaalla ja aion olla kotona niin kauan kuin se musta vain tuntuu hyvältä. En aio kuitenkaan olla marttyyri. Ja se, miksi en tunne alemmuutta enää, on paitsi tuo omakin elämä, myös se, että tunnen vahvasti tekeväni oikein. Tämä on tärkeää aikaa lapselle ja minulle. Se antaa minulle itsetuntoa.

Vierailija:

ollessa? musta tuntuu nyt kun olen ollut kotona 2 ja puol vuotta, että en enää ole oma itseni. Mietin esim kyläilyjen jälkeen, et sanoinko jotain hölmöä ja vatvon muutenkin aivan turhia asioita itsestäni ja muistakin ihmisistä. Olen kai myös kade muiden onnesta ja silleen. Mua vituttaa itseni, mut en voi tälle mitään. Olen yrittänyt vaan ajatella, että on parasta lapsille, et ollaan kotona. Ehkä se on vaan paree mennä takas töihin...

tulee muuttumaan töissä aika paljonkin... Mut tää kotona olo ei ole kai sit mun juttu. olen yleensä kovinkin positiivinen ja reipas ihminen, joka ei juurikaan mieti turhia. Ehkä tämä on vain kasvun paikka, täytyy ainakin ajatella niin.

joka päivä jännittää töihin meno ja siellä mietin riittävyyttäni

pieni lapsi, ensimmäinen tai toinen, äiti kotona itsetunto alentuneena. Äiti aloittaa työt ja huomaa taas elävänsä, meikkaa, kuntoilee ja vastaan tulee mies, joka puhuu kauniita sanoja ja vinkkaa kerran silmää. Äidin itsetunto nousee täyteen sataan ja oma mies pitää pistää pihalle, että saa tämän uuden kauniita puhuvan miehen ylistämään äitiä kotiin.



Jäljelle jää rikkoutunut perhe, toimimaton uusi suhde ja kotia vuoroviikoin vaihtava lapsi/lapset.



Moni tunnistaa itsensä?

Uusiakin työkuvioita olisi tarjolla, mutta en saa edes hakemusta tehtyä kun on olo että olen ihan onneton tunari enkä mitään osaa...



Kieltämättä on tietysti entinen seksikkyyskin kateissa, ei joka päivä jaksa meikata ja tukkaa laittaa niin on aika homssuinen olemus ja kyllä se vaikuttaa...

vieras mies asiaa helpottaisi. parisuhde toimii ihan ok. ja en ole muutenkaan kyllä kovin herkästi pettävää tyyppiä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä... Tosin olemme tästäkin keskustelleet ystävieni kanssa. Osa ovat juuri kertoneet tuota samaa, ettäovat valmiit lähtemään tuollaisten kuiskausten suuntaa. Itse en taas taitaisi edes kuvitella sotkevani elämääni vielä enemmän.

typerää taas tuli sanottua. Hoitovapaalla oli niin vähän muiden kanssa tekemisissä, että ihan mökkiytyi. Tuntu, et aina jotain typeriä kommentteja itellä, mietin aina tarkkaan mitä sanon ja jälkeenpäin vatvoin miehelle sanomisiani.



ap: Kiva oli huomata, et joku muukin ajattelee noin.

Tarkoitin tekstini yleisellä tasolla, näin yleensä käy. Ystävieni joukossa on monta perhettä, joissa on juuri tuo kuvio tapahtunut.

Toivottavasti joku tätä lukiessaan miettii kahdesti, kun se sattuu omalle kohdalleen.



Ymmärrän huolesi ap. Olen itse ollut kotona lasten (3) kanssa reilun kolme vuotta. Vuoden vaihteessa palaan töihin. Olen aiemmin jo kokenut työhön palaamisen ja voin vannoa, että kuukauden tai kahden päästä huomaat sulautuneesi työtoveriporukkaan ja peilistä katsova naama on se sama vetävä mimmi mikä oli siellä joskus parhaimpina aikoina :)



Ystäväni palattua työhön hän muuttui täysin ja positiivisen suuntaan. Verkkarit vaihtuivat uusiin vaatteisiin ja meikkiäkin tuli kasvoihin. Eniten mikä muuttui ja mikä merkitsee, oli se energia ja iloisuus, mikä häneen tuli. Kyllä se niin vain on, että työkaverit saavat jo paljon aikaan. Vaikka lasten kanssa on todella ihanaa, ei mikään korvaa sitä oman palkkatyön tuomaa arvostusta ja itsetuntoa.



T: 5

Ehkä se taas johtuu siitä, et kaikki kyläilykaverit on lapsi-ihmisiä. Eli piiri pieni pyörii ja ajatusmaailma on tosi suppee...

myönnän, et oli kiva kun sai asiakkailta huomiota... Kai se kotona on, et se oman ukonkaan arvostus ei riitä. Olen muuten alkanut myös panostaa ulkonäköön nyt kun lapset on vähän isompia ja se on yksi keino hiukan piristäytyä.

Töissä sai nauraa ja hymyillä, kahvitauot, ruokatunnit, sosiaalinen kanssakäyminen ihmisten kanssa. Kotona näet lähinnä samassa elämäntilanteessa olevia, jutut pyörii vaippa_valvotut yöt_lasten uhmat_sairastelut_uudet opitut asiat-rinkiä. Perhekerhot ja muut eivät minulle tuo kaipaamaani tuulahdusta ulkomaailmasta.



Hmm.. 2v 3kk olen vielä kotiäiti,

-väsähtänyt

-ilman omaa elämää

-turhia vatvova

-verkkareissa kulkeva

-piiri pieni pyörii-ajatusmaailmalla



Saan olla lasteni kanssa, mutta epäilemättä tekee hyvää palata " normaalielämään" sitten joskus.



Kotityö on aika yksinäistä ja päivät pienine vaihteluineenkin hyvin samankaltaisia, mitenköhän perhepäivähoitajat jaksavat vuodesta toiseen?

Pelkään että töihin mentyäni en enää osaakaan tehdä töitä. Että olen muuttunut jotenkin " tyhmemmäksi" kun olen vuosia vain tehnyt tavallisia kotitöitä. Itsetunto on heikentynyt myös siksi että en tuo rahaa talouteen kuten ennen. Huonoina hetkinä koen olevani " vaan" kotiäiti.

Koska opiskelen samalla ja teen keikkatyötä hoitovapaalla, säilyy tatsi muuhunkin kuin kotiympyröihin.

En enää oikein usko olevani tosi-hyvä missään. Vain keskinkertainen. Ennen elämässäni oli enemmän iloa ja naurua. Nyt tämä on tätä arkista puurtamista.

Lisäksi jännitän entistä enemmän uusia tilanteita. Mm. nukun öitä huonosti jos pitäis lähteä jonnekin neuvolaa ja lähikauppaa pidemmälle. Mietin ja kelaan kaikkea turhaa. Olen sanalla sanoen mökittynyt pahemman kerran. Sopeudunkohan työelämäänkään enää? Siihen kiivastahtiseen pyöritykseen?

No mulla ei tällä hetkellä ole erityisesti itsetunto laskenut, töihin meno ens vuonna jännittää kyllä. Et alkaakohan ahdistaa liikaa? Ja miten pääsen vauhtiin.



Mutta muuten toi kotona oleminen on saanut musta jotenkin yksinkertasemman. Tuntuu ettei osaa jutella muiden kanssa , ei keksi mitään sanottavaa ja miehellekin kerron vain tosi yksinkertasia juttuja ja koti juttuja tms joita vatvon! Ärsyttävää, mutta kun on pienet piirit niin ei paljon liiku päässäkään! Ja sit jos tapaa jotain kaveria pitkästä aikaa, niin ne jutut pyörii myös kauan mielessä jälkeenpäin ja toisaalta piristävät tavanomasia ajatuskuvioita.



Kyllä sitä jotenkin avuttomampi ja alotekyvyttömämpi ainakin tuntee olevansa. Mies tosin sanoi että kuuntelee mielellään mun juttuja! :) hyvä niin.