Vauvakuume

Itelläni on sellanen olo, että en tule raskaaksi ihan vaan sen takia, että haluan sitä niin paljon. Ei olla yritetty vielä edes kovin kauan, mutta kun mulla on tapana mennä jostain syystä usein vaikeimman kautta, ennen kuin joku asia onnistuu niin nyt pelottaa, että tämäkään ei onnistu. Ja ihan vaan siksi, että haluan sitä niin paljon :/

Tunteet on kyllä aika sekavat. Toivoo hirveästi että tulisi nyt raskaaksi ja silti samalla ajattelee, että en mä kuitenkaan tule.

..ja tänään tuli taas suuri pettymys, kun menkat alkoi :( Jätin pillerit pois elokuun lopulla ja takana oli nyt yk 5. Mulla on kans se pelko, että mitä jos me ei voida saada lasta ja tässä vaan turhaan joka kuukausi toivoo ja odottaa. Olen 27v. ja aviomieheni 33v. ja ensimmäinen lapsi olisi erittäin tervetullut. Olen itse tosi herkkä stressaamaan ja työstressi on ollut päällä jo usean kuukauden ajan, joten ehkä sekin voi vaikuttaa raskautumiseen, mutta minkäs teet.



Olen jo lapsena tiennyt haluavani äidiksi ja nyt kun olis kaikki "puitteet kunnossa", niin kaikki ei vaan omalla kohdalla menekkään kauheen helposti. Tiedän kyllä, että 5-6kk on vielä ihan normaali aika raskautumiseen, mutta ei vaan malttais enää odottaa ja pettymys tuntuu joka kerta vaan pahemmalta.



Noh, onneksi on sunnuntai, niin voi tän päivän relata ja vaan olla ja itkeä rauhassa, kun siltä tuntuu.

Meillä lopetettiin ehkäisy marraskuun puolivälissä eikä toistaiseksi ole tärpännyt. Tosin tällä hetkellä tilanne on se, että seksiäkin tulee harrastettua tosi harvoin. Ehdin jo ajatella, että se johtuu tuosta ehkäisyn poisjättämisestä, että jos miestä sittenkin on alkanut jännittää. Mutta näin ei kuulema ole. Elän siis toivossa, että tämä on vain joku ohimenevä vaihe.



Olen jotenkin aina ajatellut, että tulen raskaaksi tosi vaikeasti ja siksikin asia tietysti vähän stressaa. Etenkin kun parin kuukauden päästä raksahtaa ikämittariin 32.

Tää mun juttuni voi nyt mennä vähän ohi aloitetusta aiheesta ja kysymyksestä, mutta kerronpa kuitekin :)



Lopetin e-pillerit alkusyksystä 2010 ikäänkuin "vahingossa" sillä resepti oli umpeutunut ja en saanut aikaiseksi hakea uutta. Mieheni kanssa oltiin sillä asenteella, että jos vauva tulee niin tervetuloa mutta ei oteta mitään paineita tai odotuksia.



Noh marraskuussa sitten tärppäs mutta meni kesken vkolla 7. Olin viikon sairaslomalla sillä olin henkisesti aika rikki ja väsynyt kaikkeen siihen stressiin mitä sain itselleni aikaiseksi, kun en esim. tiennyt mistä vuoto johtui kun kipujakaan ei ollut.



Ollaan nyt yritetty vauvaa tässä tosiaan siitä eteenpäin, ja vasta yhdet menkat on tulleet km:n jälkeen. Mulla olis tällä hetkellä semmonen tunne, että voisin olla raskaana sillä kroppa näyttää samoja merkkejä kuin viimeksi. En jaksa vielä liikaa unelmoida ettei tule taas niitä pettymyksiä. Testiä saa ruveta ens kuun puolella vasta harkitsemaan jos menkkoja ei kuulu.



Varsinkin keskenmenon jälkeen on ollut semmonen tunne juuri takaraivossa, että mitä jos en saakaan koskaan lasta? Mitä jos seuraavatkin raskaudet menevät kesken? Olemme mieheni kanssa molemmat parinkymppisiä, mies pari vuotta vanhempi eli onhan meillä vielä aikaa.



Olen vain hirveän surullinen kun saan tietää jonkun tuttuni olevan raskaana vaikka tietenkin olen samalla onnellinen hänen puolestaan. (tuntuu että nää kaikki tutut ja kaverin kaverit näyttää olevan raskaana samaan aikaan :D) Tulee vaan semmonen tunne, että miksi kaikki muut mutta ei me?



En edes tiedä miksi tulin tänne keskustelupalstalle tätä tilannettani selittämään, mutta en viitsi rasittaa jutuillani miestäni vaikka tiedän että hän kyllä kuuntelee, mutta tiedän olevani myös rasittava kun jauhan samaa asiaa koko ajan :D parhaalle kaverilleni en myöskään halua puhua tuntemuksistani koska pohjimmiltani tiedän että hänkin on saanut tarpeekseen vauvajutuistani :D