Olemme ns "parempi perhe". Miksi lapseni ei menesty hyvin koulussa?

Se ei ennusta esim. sitä, tuleeko lapseta onnellinen ja menestynyt aikuinen vai ei.



Itse olen menestynyt hyvin koulussa, samoin mieheni. Olemme molemmat pienipalkkaisissa työtehtävissä. Omasta puolestani voin sanoa, että työ, jota teen, ei ole unelma-ammattini. Minulla ei ole siihen mitään luontaisia taipumuksia. Mutta jostakin syystä se vain on se työ, josta minulle maksetaan. Siitä, mitä haluaisin tehdä, kukaan ei maksa.

Leipätyö voi nykyään löytyä monesta eri paikasta. Moni liikemies on ollut huono koulussa. Silti hänellä on ollut taito esim. tehdä rahaa. Opiskelusta ihminen voi innostua vanhempanakin. Jospa koulussa ei vain satu olemaan semmoista ainetta, joka tällä hetkellä lastasi kiinnostaisi?

Tää on jo tosi tyhmä kysymys.. Ei kaikki ns "parempien perheiden" lapsetkaan menesty ja PISTE

En edes viitsi lukea AP:n viestiä tai ketjua, jos ajatusmaailma on sellainen että "parempien perheiden" lapsien tulisi pärjätä automaattisesti, ei ole kauhalla annettu.

yrittää vaikuttaa kaikkeen, niin lapsen on pakko kapinoida saadakseen kasvaa sellaiseksi kuin on.

MItä enemmän lasta kontrolloidaan sen enemmän hän tuntee häpeää itsestään ja sen vähemmän luottaa taitaoihinsa. En kyllä tiedä kuinka paljon tässä tulotasolla on tekemistä. Ehkä silloin kun perheelle on tärkeää vaikuttaa "paremmalta perheeltä"- lasta kontrolloidaan ja häntä vaaditaan edustamaan perheen vaikutelmaa sen sijaan että hän saisi olla ja kasvaa rauhassa sellaiseksi kuin on.

vastaisin tähän kysymykseen aivan erillä tavoin. Mutta mulla on 2 poikaa... Olen itse luokanope. Vanhempi poikani lopettaa juuri yläkoulun. Hänen todistuksellaan päästään rimaa hipoen amikseen... Lukio ei tule kuuloonkaan. Sen olen jo hyväksynyt (vaati kyllä asennoitumista). Vanhemmalla pojalla on vaikea lukihäiriö, silti hallitsee kaksi kieltä täydellisesti, koska olemme kaksikielinen perhe. Koulunsa on käynyt heikommalla kielellään johtuen siitä, ettei lukihäiriötä diagnosoitu ennen kuin 5. luokalla. Minä sanoin jo alkuopetuksen aikana, että jokin on vialla, mutta silloinen luokanope tykkäsi, että kiltti ja rauhallinen poika, ei tässä mitään (=luottakaa äidinvaistoon!)Joskus olen ajatellut, että jos en olisi ollut ope, niin oliskohan muhun suhtauduttu toisin...





Nuorempi poika taas on kouluaineissa vahva. Mutta hänellä ei olekaan lukihäiriötä. Joo, elämä ei ole reilua. Katsotaan mihin elämä vie...



Lopultakin - tiedän, että lapseni selviävät yhteiskunnan pyörityksessä -molemmat ovat sosiaalisia ja käsistään käteviä:) Saan olla ylpeä heistä, kulkenevat molemmat heille tärkeitä polkuja!

Minulla on lapsia kahdessa sarjassa, kaksi aikuista ja kaksi iltatähteä.

Kerran käytin yksityislääkärissä toista pikkuisista.

Mukava vanha setä, aivan ihana lääkäri.

Tuli puheeksi lapset ja että kaksi on jo xx ikäisiä. Hän kysäisi jotain minun toiveista lasteni suhteeni.

Totesin, että kunhan tulisivat onnelliseksi omassa elämässään. Ettei se ole tärkeää, miten menestyy tai mikä on ammatti, koulutus, sosioekonominen asema, vaan että saisivat itsensä näköisen, onnellisen elämän.



Hän ilahtui tavattomasti tästä vastauksestani, ilmeisesti se on tänä päivänä hyvin monet toivovat lapsilleen menestystä. Puhutaan kyllä kaikenlaista, mutta taustalla on kuitenkin ajatus, että lapsi opiskelisi ja menestyisi ja saavuttaisi ja tähtäisi korkealle.



Mieheni on lähtöisin tällaisesta suvusta.

Anoppi ihailee ja nostaa jalustelle tyttärensä, joka on menestynyt ja varakkaissa naimisissa. On ehdottomasti korkeampaa sosiaaliluokkaa, ei mikään porvari vaan enemmän.



Ja tämä minun mies sitten, hänen poikansa; lukio keskitasoisesti, armeijakin vähän laiskotellen, ei mitään ammattia. Töitä on, aivan täydellinen duunariammatti, jota yleisesti ottaen lähes halveksitaan, että siinä hommassa on vain tyhmät.

Lievä lukihäiriö miehellä on, mutta on myös laiska, ei mitään kunnianhimoa. Kummallista, ettei kotoa saatu kannustettua kuopusta opiskelemaan edes jotain ammattia? Edes amikseen? Vai oliko niin, että ammattikoulu ei kelvannut, piti olla lukio ja korkeakoulu eikä muista vaihtoehtoista puhuttu ja kun ei oikein kiinnostanut, ei jaksanut panostaa, ei hankkinut mitään ammattia? Aikuisiällä haki kyllä erääseen kouluun, oli valintakokeet, muttei päässyt.



Meidän yhteisistä vanhempi on jo koululainen, ja todella "laiska". Ei mitään motivaatiota opiskella. Todellista pakkopullaa, kilpailuhenkeä ei ollenkaan.

Mielenkiintoista on, ettei isä ja poika oikein löydä yhteistä säveltä missään. Isä ei siis osaa kannustaa eikä innostaa lasta vaan aina tulee tilanne, että lAPSI lähtee kantapäät paukkuen ja ilmoittaa että haluaa äidin.

Minä olin sellainen tyhmä just just kuutosen oppilas.

Omituinenkin olin, koko suvun ja vanhempien mielestä.



Me kaikki lapset olimme vähän tyhmiä mitä kouluun tuli, m utta minä olin jotekin muutenkin perheen tyhmin,



Minä olen kuitenkin ainoa, joka kävi koulun, opiskeli ja valmistui ammattiin, olen terveydenhuolto-alalla. En sitten kuitenkaan jaktaut niin pitkälle kun mieli teki, tuli esteitä joista ei tässä nyt.

Mutta äly olisi riittänyt.



Oli huima tunne, kun sain kokeista kiitettäviä. Oli huima tunne tajuta, etten olekaan tyhmä, vaan aika vähällä lukemisella tajuan ja opin, ja saan hyviä tai kiitettäväiä arvosanoja.

Olin ollut laiska, eikä minua ollut kiinnostanmut opiskella. Kapinoin vanhempiani, opettjia - auktoriteetteja - vastaan ja ainoa keino oli jättää koulutyö sikseen ym

En ymmärtänyt, että itselleni siinä hallaa teen. Että opettajille on minun oppimiseni ja arvosanani yhdentekeviä ja että vanhemmillani tulevaisuus on jo takana.



Mutta koskaan ei ole myöhäistä - hannkia itselleen ammatti, jossa viihtyy ja joss aon hyvä. Tai vaikka toinenkin ammatti siihen perään.



Eikä sen ammatin tarvitse olla yliopistotasoinen tai johtajan titteli.

jossa odotettiin automaattisesti lukion käymistä ja akateemiselle alalle suuntautumista. Kaksi vanhempaa sisarustani ja kaikki serkut toimivat kuen odotettiin, minä taas en. Varallisuutta meillä ei kuitenkaan koskaan ole ollut jos sillä jonkun mielestä on jotain merkitystä.



Todistuksellani en edes olisi päässyt kumpaankaan niistä lukioista jotka olivat ainoita mahdollisuuksia harvinaisen A-kielivalinnan vuoksi.



Hakeuduin ammatilliseen oppilaitokseen ja valmistuin aikanani alalle jolla en kuitenkaan koskaan tullut työskentelemään. Vuosia myöhemmin elämässäni olen sitten opiskellut.



Oppimisvaikeuksia minulla ei ollut, olin yksinkertaisesti laiska ja kapinoin minuun kohdistuvia odotuksia vastaan.



En nyt näkisi syytä niin suureen huoleen, elämässä on aikaa tehdä vaikka mitä. Ei se akateeminen ammattikaan aina onnea takaa eikä sillä voi mitata ihmisarvoa. Koittakaa tukea nuorta siinä missä hän on vahva valitsipa hän sitten mitä tahansa.

Aina, kun lapsella tai nuorilla on ongelmia, viitataan siihen, että perhe huono (köyhä ongelmaperhe tai kiireiset uraa tekevät vanhemmat). Meillä on perusperhe, jossa lapset tärkeitä. Olin pitkään kotiäitinä, akateemisesti koulutettu, nyt hyvässä työssä, mutta teen lyhennyettyä työpäivää. Lapsia on tuettu harrastamaan ja huolehtimaan tehtävistään, mutta ei painostettu ja vaadittu liikaa. Rahaa on sopivasti, eikä sitä tuoda esille arkipäivässä.

Miksi esikoiseni on pissis, joka uhmaa sääntöjä ja menestyy huonosti koulussa? Perheen kaksi muuta lasta ihan toisenlaisia

mikäli rakastat lastasi. äänestät tulevaisuudessa vasemmistoa. kokkoomus ei välitä epännistujista.

Itsellä liian pehmustettu lapsuus ja nuoruus ja siitä lähteneet epärealistiset odotukset. Elämä opetti kyllä sitten kovalla kädellä.

AP, minulla myös toisen lapsen kanssa kaikenlaista probleemaa, toinen taas on oikea mallilapsi. Nyt ollaan pääsemässä neurologisiin tutkimuksiin. Haasteena minusta tällaisissa tilanteissa on se, että pystyy säilyttämään sen ongelmaisen lapsen itsetunnon ja korostamaan sitä, missä hän on hyvä. Hyvä itsetunto on kaiken perusta. Lapsen tulee tuntea olevansa hyvä ja rakastettu ongelmista huolimatta.

On ammatillisessa koulutuksessa eli amiksessa, kuten täällä halveeraavsti sanotaan?

Ammattiin pääsee nopeasti käsiksi ja toivottavasti myös työelämään. Huonolla yo- todistuksella ei tee yhtään mitään.

Jos lapsenne ei menesty koulussa, ette ole ns. "parempi perhe", vaan olette pudonneet alempaan keskiluokkaan tai sen alle.

ja päättää mitä haluaa tehdä.

perheen "hyvyys" kuitenkaan takaa sävyisää persoonallisuutta ja lahjakkuutta kouluaineissa.

siksi, että lapsen elämä on liian tylsää, tasaista ja turvallista. Hakee vähän "jännitystä" jne. Monestihan juuri hyvien perheiden lapset alkavat poltella pilveä ja käyttää aineita, koska heillä on varaa ja koska he kaipaavat jotain elämäänsä.

SYitä on monia, lapset on erilaisia. Onko oppimisvaikeuksia? Lukihäiriö voi koskea ketä tahansa, ja sitten ei vaan jaksa keskittyä.

Jos mitään neurologista tms. ongelmaa ei ole, niin sitten on kyse ihan normaalista lapsesta. Stereotyyppinen ajattelu hyvistä/huonoista perheistä yms. on vain ihmisten keksimää. Lähtökohdaksi tulee ottaa itse lapsi! Kartoittakaa, onko kaikki todella ok. Esim. kiusataanko tai onko kiusaaja, onko minä-kuva ok eli mm.syökö/liikkuuko normaalisti, onko turvallisuudentunne ok jne.jne. Ja iästä riippuen, sopikaa yhdessä yhteisiä tavoitteita perusteluineen (esim. koulusta ei lintsata, koska...)TÄRKEÄÄ on kuunteleminen,vaikka nuori "ei haluaisi" jutella. Lapset pohjimmiltaan aina haluaa, että vanhemmat kuuntelee. Joskus auttaa se, kun lapsi voi vaikka kirjoittaa paperille asiat, mitkä harmittavat. Keskustelkaa myös siitä, että KAIKKI sisarukset ovat yhtä tärkeitä, vaikka esim. eivät kaikki haluaisi lukioon opiskelemaan!



Jospa lapsellanne on jossain asioissa liian helppoa ts. hän kaipaa ehkä enempi itsenäisyyttä, vastuunottoa tms. - en tiedä. Myös tyttö/poika-asiat (oma kehitys/seurustelu jne.)usein saavat aikaan levottomuutta.



Joku uusi yhteinen / oma harrastuskin voi auttaa.



Tärkeintä on rakastaa ja kunnioittaa lapsen omia ajatuksia. Ja ohjata siihen, mikä on moraalisesti oikein. JUTELKAA ja jutelkaa, vaikka se voi olla alussa vaikeaa.

Hm.

Meillä on akateeminen perhe, ja lapset tärkeintä elämässä. eli rakastan heitä enemmän kuin elämää ja paljon vietämme heidän kanssa aikaa. Rahan kustannuksella. Eli emme matkusta ja köyhiä olemme monen luokkakaverin mittapuulla.



Lapset menestyvät erinomaisesti. Tosin eivät ole vielä murrosikäisiä. Myös meidän lapset saattavat kiinnostua enemmän jostain muusta murrosiässä. Molemmat ovat vasta alakoulussa.



Ehkä sinä tiedät parhaiten esikoisesi taustat ja miten hänen elämänkaarensa on sujunut tähän asti ja sen perusteella voit arvata koulumenestykseen vaikuttavia asioita.

Molemmat vanhemmat lukionkäyneet hyvin arvosanoin. Lapsi meni amikseen, koska ei olisi arvosanoillaan edes lukioon päässyt.



Aika katkeraa kalkkia joutuu nielemään. En odotattanutkaan laspestani professoritason tietäjää/taitajaa, mutta tuo lukion käymättömyys kyllä korpeaa.



Mikä meni näin pahasti pieleen? ) :

Köyhien lapset tyhmiä tai huonommin menestyviä?



Mä olen aina ajatellut että just päin vastoin.



Ainakin meidän peruskoulussa on ollut niin että "parempien" perheiden lapset eivät olekaan pärjänneet niin hyvin elämässään kuin "huonompien"... Parempien perheiden lapset tottuivat jo lapsena, että ovat elämän keskipiste ja saavat asiat samalla tavalla läpi elämässään niin kuin lapsuus kodissa opetettiin... Isoja pettymyksiä ovat joutuneet kokemaan... UJOT ja KÖYHÄT jyränneet heidät toimeentulossa sekä uran luonnissa. Mut tosin tähän eivät päästötodistus tai kokeiden arvosanat ole vaikuttaneet vaan lapsena opittu sitkeys ja se että eivät pelkää epäonnistumisia.