Olemme ns "parempi perhe". Miksi lapseni ei menesty hyvin koulussa?

Syy siihen että lapsista tulee pinnallisia, johtuu usein siitä että vanhemmilla on itsestään ja perheestä sellainen käsitys että se olisi jollakin tavoin parempi kuin muilla.

eli ei kaikkien "hyvien" vanhempien laset menenty hyvin ja "huonojen" huonosti.

Toi on kyllä vaarallinen ajattelutapa, sillä ihan hyvin koulussa ja kaikessa menestyneitä hyvistä perheistä tulevia lasia on jouduttu ottamaan huostaan murrosiässä, kun kaikki on silloin alkanut mennä pieleen ja valitettavasti ei muita apuja perheelle plajon ole tarjolla. Mahtaa se olla "hyvälle perheelle" plajon rankempaa kuin amikseen meno.

Mutta hyvistä sosioekonomisessa asemassa olevista perheistä tulevilla lapsilla on kuitenkin aina parempi ennsute kuin huonoista - siinäkin vaiheessa, kun ovat amiksen käyneitä, tai työttömiä tai vaikka narkkareita - se hyvä kotitausta kuitenkin kantaa ....

Hei!



Meiden perheessä oli (tai siis on vieläkin :)) neljä siskosta, ja kaksi meistä oli tunnollisia hikareita, kun taas kaksi pääsivät rimaa hipoen lukion läpi. Itse ainakin olen tullut siihen tulokseen, että kaikki johtuu tempperamenttieroista. Me kaksi hikaria ollaan semmoisia (liiankin?) kilttejä, tunnollisia ja ystävillisiä, kun taas ne kaksi muuta ovat enemmän "oman tiensä kulkijoita" ja muutenkin sähäkämpiä tapauksia. Myönnän olevani joskus kateellinen näille kahdelle "huithapelille" :)...

Mut kuinkas ollakaan en käynyt lukiota ja tulin kaikenlisäksi teininä äidiksi.

Elämä ei mene aina niinkuin vanhemmat suunnittelevat.

se on rankkaa, kun vanhemmat odottaa, että lapsen pitäis olla sellainen "parempi". Kun on se tunne, että minä en kelpaa sellaisena kuin olen, vaan pitää suorittaa vanhempien odotuksia. Onko lapsesi syntynyt maailmaan tekemään sinut ylpeäksi ja onnelliseksi vai onko hän arvokas ihminen ihan vaan kaikkineen, juuri itsenään? anteeksi provosoiva tyylini, mutta kyllä kuulosti aika kauheelta myös alkuperäinen kysymys...

ehkä sinun on aika kasvaa ja oppia lapseltasi, ehkä "kehitystehtäväsi" juuri tässä elämäntilanteessa on oivaltaa, että ei täällä nyt kukaan oo toinen toistaan parempi ;) tsemppiä!

Syy siihen että lapsista tulee pinnallisia, johtuu usein siitä että vanhemmilla on itsestään ja perheestä sellainen käsitys että se olisi jollakin tavoin parempi kuin muilla.

Pinnallisuus on päivnä sana, facebookissa aikuiset hiekkalaatikolla, julkisuushakuisuus.

Pinnallisia ihmisiä ovat juurikin rikkaat joilla elämän pääsisältö on raha.

Hei! Meiden perheessä oli (tai siis on vieläkin :)) neljä siskosta, ja kaksi meistä oli tunnollisia hikareita, kun taas kaksi pääsivät rimaa hipoen lukion läpi. Itse ainakin olen tullut siihen tulokseen, että kaikki johtuu tempperamenttieroista. Me kaksi hikaria ollaan semmoisia (liiankin?) kilttejä, tunnollisia ja ystävillisiä, kun taas ne kaksi muuta ovat enemmän "oman tiensä kulkijoita" ja muutenkin sähäkämpiä tapauksia. Myönnän olevani joskus kateellinen näille kahdelle "huithapelille" :)...

täysi peesi tälle. itsekin lapsuudessa hiljainen ja ahkera ja kiltti ja koulu kiitettävästi läpi. lukiot ja yliopistot samoin.

kun taas nuoremmat sisaret olivat ulospäinsuuntautuneempia eikä koulu ollut niin kiinnostavaa kuin kaverien kanssa hengailu.

oleellisempaa kuin vanhempien tulo- tai koulutustaso on millaisessa henkisessä ilmapiirissä lapsi kasvaa. Jos vanhemmat ovat monipuolisesti uteliaita maailman suhteen, seuraavat yhteiskunnallsia tapahtumia ja kulttuuria ja niistä puhutaan kotona, niin lapsestakin tulee utelias.

Halu oppia uutta on ihmiselle luontaista, niin uskon. Tyytyminen, henkinen "pysähtyminen", on opittua käyttäytymistä.

Katson tätä asiaa siis vähän laajemmin kuin pelkän koulumenestyksen näkökulmasta. Koulu on lyhyt aika elämässä; isompi asia on se elämänasenne jonka lapsi oppii kotona.

Ja vielä: ap:n esikoisen ikää tietämättä minusta uhmaaminen on tervettä. Jos lapseni olisivat säyseitä ja tottelevaisia suorittajia, olisin todella huolissani.

Itsekin olen tietyllä tavalla kateellinen huithapeleille sisaruksilleni. vaikka itse olen koulutetuin meidän perheessä.



Miksi minulta on odotettu vanhimpana eniten? Toiset pääsivät ikään kuin siivellä helpommalla, vähemmillä odotuksilla, vähemmällä kontrollilla.



Ikään kuin he olisivat saaneet rakkauden ilman suorituksia, kun taas minä jouduin ansaita. En ajattele aina näin, mutta tunnistan pientä kateutta itsessäni.



Ja sitten vastaavasti sisarukseni ovat avoimesti olleet kateellisia minulle koulumenestyksestä. Ei ole helppoa olla sisarussarjan ainoa "hikari."

ymmärrän kyllä, että jos on vanhemmilla ns. lukupäätä ollut, akateeminen tausta ja esim. matemaattisuutta, tämä periytyy ja pitäisi näkyä lapsissakin, usein voi olla niin, että kun vanhemmat tosi hyvin menestyneitä, lapset saattavat pistää ranttaliksi, koulttamattomien vanhempien lapset taas saattavat haluta näyttää, että varmasti pystyn, ja tsemppaavat. Muistan omasta lapsuuudestani tällaista. Lopulta ne lukeneiden lapset kyllä päätyivät hyviin hommiin suurin osa. Osalla kävi niin, että lukupäätä oli mutta lukivat aineita, joista eivät ikinä valmistuneet vaikka lahjakkaita ja jos valmistuivat, ala oli kirjallisuutta tms. josta eivät työllistyneet ja sittemmin olleet enemmän baarien miehiä ja naisia, näin on aina ollut ja tulee olemaan.

Köyhien lapset tyhmiä tai huonommin menestyviä?

Mä olen aina ajatellut että just päin vastoin.

Ainakin meidän peruskoulussa on ollut niin että "parempien" perheiden lapset eivät olekaan pärjänneet niin hyvin elämässään kuin "huonompien"... Parempien perheiden lapset tottuivat jo lapsena, että ovat elämän keskipiste ja saavat asiat samalla tavalla läpi elämässään niin kuin lapsuus kodissa opetettiin... Isoja pettymyksiä ovat joutuneet kokemaan... UJOT ja KÖYHÄT jyränneet heidät toimeentulossa sekä uran luonnissa. Mut tosin tähän eivät päästötodistus tai kokeiden arvosanat ole vaikuttaneet vaan lapsena opittu sitkeys ja se että eivät pelkää epäonnistumisia.

ei kiinni rahasta tai kotiäitiydestä eikä aina edes koulutustaustata vaan henkisestä ilmapiiristä: lukevatko vanhemmat paljon, ovatko kiinnostuneita taiteista, tieteistä ja yhteiskunnallisista tapahtumista.

oleellisempaa kuin vanhempien tulo- tai koulutustaso on millaisessa henkisessä ilmapiirissä lapsi kasvaa. Jos vanhemmat ovat monipuolisesti uteliaita maailman suhteen, seuraavat yhteiskunnallsia tapahtumia ja kulttuuria ja niistä puhutaan kotona, niin lapsestakin tulee utelias.

Halu oppia uutta on ihmiselle luontaista, niin uskon. Tyytyminen, henkinen "pysähtyminen", on opittua käyttäytymistä.

Katson tätä asiaa siis vähän laajemmin kuin pelkän koulumenestyksen näkökulmasta. Koulu on lyhyt aika elämässä; isompi asia on se elämänasenne jonka lapsi oppii kotona.

Ja vielä: ap:n esikoisen ikää tietämättä minusta uhmaaminen on tervettä. Jos lapseni olisivat säyseitä ja tottelevaisia suorittajia, olisin todella huolissani.

sanonut että hyvä perhe antaa lupauksen onnellisesta elämästä- siinä sen ongelma. Musta on viisaasti sanottu.Toivottavasti kaikki lapset saisivat elää riittävän turvassa ja rakastettuina- se on eri asia. Mut perhe jossa lapsi ei joudu käsittelemään ristiriitoja, pettymyksiä eikä ponnistelemaan tavoitteiden eteen- eikä myöskään näe vanhempiensa ponnisteluja ja sitä kautta elämän realiteetteja,on usein vailla "omia voimia". Eli kaikki sujuu kivasti, itsestään, helposti.Mut elämässä on itse löydettävä oma paikka, omat voimavarat, kohdattava pettymykset. Ja tämän "liian hyvä" hoito ja perhe tekee vaikeaksi. Ja usein "hyvässä perheessä"vanhempien on vaikeaa kohdata lapset pettymyksiä ja koska resursseja on, lasten tietä mielellään silotellaan- ja lapsella jää omat voimavarat löytymättä. Näin mä sen ajattelen. Ja itse olen tavallaan "hyvästä perheestä"- kunnollisuutta ja taloudellista turvaa on riittänyt.Ja mainitsemani ongelmat ovat olleet vastassa.

Käytin sanaa "parempi perhe", mutta tarkoitus ei ollut arvostella muita. Ehkä parempi olisi ollut puhua keskiluokkaisesta perheestä. Itse olen työväenperheestä, enkä tosiaankaan ole kaikkia saanut kultalautasella, vaan vaatinut omaa yrittämistä. Työväentaustan takia arvoni ovat myös pitkälti sosiaalidemokraattisia ja näitä olen myös yrittänyt viljellä lapsilleni.



Omalla lapsella kyse on varmasti paljon tempperamentista ja todennäköisesti taustalla on jotain neurologista. Tutkimuksiin ollaan vihdoin menossa, olisi pitänyt varmasti hakeutua jo vuosia sitten.



Äitinä vain tuntuu välillä raskaalta, heti kun lapseilla on ongelmia osoitetaan syyttävällä sormella perhettä: vanhemmat viettävät liian vähän aikaa lasten kanssa, rajoja ei ole, rajoja on liikaa, annetaan lasten yrittää liian itsenäisesti, hyystätää liikaan ja lapsi ei itsenäisty, vanhemmat ovat eronneet, vanhemmat eivät ole ymmärtäneet erota....

minä olin juuri tuollainen "hyvän perheen" kapinoiva nuori. Ja sain kuulla huonommuudestani aina vain ja yhä uudelleen. Sisareni oli kaikessa lahjakkaampi, parempi ja kauniimpi ja järkevämpi -ja hänen toiveensa, olivat ne sitten harrastuksiin tai pukeutumiseen, vapaa-aikaan tai koulutukseen liittyviä, olivat "järkevät", joten ne toteutettiin - minun olivat ala-arvoiset eikä niitä otettu kuuleviin korviinkaan.



Loppujen lopuksi lopetin ehdotukset, aloitteet ja koko interaktiivisen yhteyden vanhempiini. Ainoa asia, josta "kykenin" päättämään, oli että aloin laiminlyödä itseäni, niin fyysisesti kuin henkisestikin; siihenhän en tarvinnut vanhempieni tukea ja lupaa.



Onneksi tapasin muutaman empaattisen ja viisaan ihmisen, jotka huomasivat, kuinka yksin olin hyvää tarkoittavan (?) perheeni keskellä ja sain heiltä tukea minuuteni ja identiteettini kehittämisessä.



Onko kenties niin, että tuo hankala lapsenne on hyvin erilainen kuin sinä ja miehesi ja muut lapsenne? Tuetteko te hänen erilaisuuttaan?



Kannustatteko te häntä kasvamaan sellaisin hyvein ja määrein, jotka muodostavat hänestä juuri sen ainutkertaisen ihmisen, joksi hän on kasvamassa? Vai pyrittekö tavallaan kloonaamaan hänestä oman itsenne kopioita?



En tule koskaan unohtamaan, miten kipeältä tuntui, kun äitini vielä aikuisena, kaksi ammattia hankkineena ja omilla aloillani erittäin hyvin menestyneenä, väheksyi osaamisiani ja ymmärtämisiäni - enhän ollut kulkenut hänen viitoittamaa tietään akateemista uraa kohti. Vaan mitäpä siinä oli tehtävissä: olinhan tyhmäksi syntynyt, kuten sain kuulla aina uudelleen ja uudelleen.



Miten teillä?

sillä ei ihminen todellakaan ole pelkästään ympäristönsä muokkaama!

yksityiskohtia tai edes ap:n uhmakkaan esikoisen ikää: kapinointi ja uhmaaminen eivät ole sairaus!!!

Millä se nuori oppisi tuntemaan itsensä ja rajansa, saisi itselleen omaa tilaa ja aikuistuisi ellei kapinoimalla? Vanhempien tehtävä on panna vastaan, tuottaa pettymyksiä, seistä kapinoitsijan rinnalla vaikka tulisi mikä.

Eräänlaista tottelemattomuutta se Suomen Sosialidemokraattisen puolueen perustaminenkin oli siellä Forssassa aikoinaan. :)

Käytin sanaa "parempi perhe", mutta tarkoitus ei ollut arvostella muita. Ehkä parempi olisi ollut puhua keskiluokkaisesta perheestä. Itse olen työväenperheestä, enkä tosiaankaan ole kaikkia saanut kultalautasella, vaan vaatinut omaa yrittämistä. Työväentaustan takia arvoni ovat myös pitkälti sosiaalidemokraattisia ja näitä olen myös yrittänyt viljellä lapsilleni.

Omalla lapsella kyse on varmasti paljon tempperamentista ja todennäköisesti taustalla on jotain neurologista. Tutkimuksiin ollaan vihdoin menossa, olisi pitänyt varmasti hakeutua jo vuosia sitten.

Äitinä vain tuntuu välillä raskaalta, heti kun lapseilla on ongelmia osoitetaan syyttävällä sormella perhettä: vanhemmat viettävät liian vähän aikaa lasten kanssa, rajoja ei ole, rajoja on liikaa, annetaan lasten yrittää liian itsenäisesti, hyystätää liikaan ja lapsi ei itsenäisty, vanhemmat ovat eronneet, vanhemmat eivät ole ymmärtäneet erota....

tosin ei olla akateemisia, mutta lapsia on tuettu ja kannustettu. varsinkin pojalla menee koulussa (yläkoulussa) erittäin huonosti. juuri ja juuri saa päättötodistuksen. harrastus kiinnostaa enemmän ja siinä menestyy. muuten on järkevä poika ja pärjää varmasti elämässä, mutta edes amispaikan saanti voi olla vaikeaa.



vähän kirpaisee kun muut hehkuttaa lastensa koulumenestystä.

Olen monesti todennut, että kaikkissa on hyvät ja huonot puolensa niin siinä loistavasti koulussa menestyvässä pikkusiskossa kuin tässä kapinallisessa kutosia saavassa esikoisessa. Ja jokaisen elämä on jokaisen oma ja jokainen tekee omat valintansa.



Mutta valitettavasti totuus on myös se, että nykyisin ilman koulutusta ei saa työtä eikä kaikkea sitä mitä siitä seuraa. Ja opiskelemaan ei pääse, jos todistus on ihan surkea. Ei välttämättä ainakaan sille alalle kuin itse haluaa.



Aina voi myös muuttaa suuntaa ja harvoin mikään valinta päättyy umpitiehen.

Tää on jo tosi tyhmä kysymys.. Ei kaikki ns "parempien perheiden" lapsetkaan menesty ja PISTE

Täytyy vielä mainita, että huolimatta siitä, että vanhempani, eritoten äitini, lyttäsi yhden harrastus-, opiskelu-, vapaa-ajanvietto-, pukeutumis- ja kaveritoiveen toisensa jälkeen: kirjoitin sitten silti ällän ylioppilaaksi, joten älykkyyttä ei kaiketi puuttunut. Mutta jos lapsi kokee vanhempiensa yrittävän väkisin tunkea lapsi omaan muottiinsa, ei lahjakkaalla lapsella ole muuta mahdollisuutta kuin kapinoida laistamalla, laiskuudella ja olemalla välinpitämätön.

Sinäkin kirjoitat tuossa vastauksessasi minulle: jokaisen elämä on oma... ja heti perään lyttäät tämän lausahduksen sanomalla: Mutta valitettavasti... Et taida tietää, että mutta sana mitätöi tunnetusti kaiken, mitä on sanonut ennen muttaa.

Minun vanhempani olivat korkeakoulutettuja humanisteja eivätkä esim. voineet käsittää, että muulla kuin filosofialla, estetiikalla, taidehistorialla tai lääketieteellä jne on mitään arvokasta annettavaa ihmiskunnalle. Mikä pettymys, kun heidän lapsensa suuntautui kaupalliselle alalle.

Haluaako sinun lapsesi "sille alalle kun (oikeammin: jolle/suo anteeksi oikeakielisyyskömmähdyksesi korjaus) itse haluaa. Sinäkö itse?

Viimeinen virkkeesi mitätöi taas aiemmat virkkeesi: Aina voi myös muuttaa... Niin? Miksi et luota lapseesi. Jos nyt sitten elämässä ei ole vääriä valintoja - sillä suuntaahan voi aina muuttaa ja harvoin mikään valinta päättyy umpitiehen.

Vielä mietittäväksesi: millä tavalla esikoisesi luokkayhteisö ja opettajakunta eroaa kuopuksen oppimisympäristöstä? Onko esikoisesi ollut koulun aloittaessaan sosiaalisest kypsä? Vai oliko hän luokkansa nuorimpia? Muista, että lapset ovat loppuun saakka solidaarisia omaa perhettään kohtaan. Lapsesi ei suin surminkaan haluaisi kertoa sinulle, jos häntä kohdellaan epäreilusti koulussa. Niinkuin ei kertoisi hevin perheessään tapahtuvasta epäoikeudenmukaisuudesta. Aikuisten tehtävä on osata lukea rivien välistä ja usein onkin niin, että me aikuiset näemme, mutta suljemme silmät, koska emme osaa käsitellä rakentavasti vaikeita kysymyksiä.

Voisiko siis olla, että sen lisäksi, että et kenties arvosta esikoisesi valintoja, koska ne eroavat niin suuresti omistasi, et myöskään suostu näkemään, että tätä kenties kohdellaan epäoikeudenmukaisesti myös kouluympäristössäkin. Helppo uhrihan hän olisi. Jos iinäkin mielessä, että hänet on omassa kodissaan leimattu epäonnistuneeksi. Ainakin suhteessa sisareensa.

Olen monesti todennut, että kaikkissa on hyvät ja huonot puolensa niin siinä loistavasti koulussa menestyvässä pikkusiskossa kuin tässä kapinallisessa kutosia saavassa esikoisessa. Ja jokaisen elämä on jokaisen oma ja jokainen tekee omat valintansa. Mutta valitettavasti totuus on myös se, että nykyisin ilman koulutusta ei saa työtä eikä kaikkea sitä mitä siitä seuraa. Ja opiskelemaan ei pääse, jos todistus on ihan surkea. Ei välttämättä ainakaan sille alalle kuin itse haluaa. Aina voi myös muuttaa suuntaa ja harvoin mikään valinta päättyy umpitiehen.