Appivanhempiin pettynyt
Halusin aloittaa oman ketjun, vaikka isovanhemmista onkin muita keskusteluja. Ongelma on siinä, että avopuolisoni vanhemmat pitävät harvoin yhteyttä meihin ja lapsenlapseensa, vaikka asuvatkin alle kymmenen kilometrin päässä meistä. Olen myös todella tuskastunut, koska lastenhoitoapua on vaikeaa saada ja jos sitä joskus harvoin pyydetään ja saadaan mummolta, niin vaikeaa se tuntuu olevan kaikin puolin.Lapsemme on ensimmäinen lapsenlapsi sekä omille että puolisoni vanhemille. Omat vanhempani ovat eronneet ja molemmat asuvat toisella puolella Suomea, joten näemme heitä välimatkan takia harvoin.
Lapsemme on 1v 8kk ja hän on käynyt puolisoni vanhempien luona 2 tai 3 kertaa koko elämänsä aikana. Hoidossa hän ei ole ollut siellä kertaakaan. Ne harvat kerrat kun mummo on hoitanut poikaamme, hän on tullut kotiimme. Mutta yöksi mummo ei voi / saa jäädä meille ilmeisesti appiukkoni käskystä. Eli meidän on tultava kotiin ennen puolta yötä, jos mummo on hoitamassa lasta. Mummolaan pojan saisi kuulemma viedä, mutta puolisoni isä tupakoi sisällä enkä halua, että poikani joutuu olemaan siinä hirveässä käryssä. Olen pyytänyt miestäni puhumaan asiasta, mutta siinä ei ole oikein päästy mihinkään tulokseen.
Olemme seurustelleet puolisoni kanssa vuodesta 2003 asti ja välit appivanhempien kanssa ovat olleet viileät alusta asti. Anopin kanssa vielä menettelee ja tuntuu, että häneen voisinkin luottaa. Mutta appiukko ei ole kertaakaan edes pitänyt lapsenlasta sylissään. Oma poikansakin tuntuu olevan vain "auttajan" roolissa eli häntä kyllä pyydetään apuun tekemään sitä ja tätä ja tuota, mutta meitä ei olla valmiita auttaamaan lapsemme kanssa. Appivanhemmillani on tosin taustalla ikävää historiaa, mikä toki on varmasti jättänyt jälkensä heihin. Mutta yrittäisivät edes korjata sen mikä vielä korjattavissa on uusimman sukupolven kohdalla.
Välillä kiukuttaa todella paljon ja riitelemme puolisoni kanssakin aiheesta usein. Eihän hän tietenkään omille vanhemmilleen mitään voi, mutta toisinaan tulee syyllistettyä toista aika paljonkin. Olemme lapsemme syntymän jälkeen olleet yhteensä 8 kertaa mieheni kanssa yhdessä ulkona, joista tasan kerran vain kaksistaan . Muut ovat olleet ystävien juhlia tms. Kaikki omat sukulaiseni asuvat Itä-Suomessa, joten heistä ei ole apua. Ystäviä olen pyytänyt joskus apuun, kun meno on tiedossa riittävän ajoissa.
Olen myös huolissani siitä, että lapsemme jää paitsi tärkeästä suhteesta isovanhempiin / vanhemman sukupolven ihmisiin yleensä. Oma äitini hoitaisi mielellään lastamme jos asuisi lähempänä. Toisinaan tekee mieli muuttaa kokonaan pois koko paikkakunnalta lähemmäs omia vanhempiani, mutta ei sekään niin helppoa ole, kun on molemmilla vakituiset työt ja ostimme juuri omakotitalonkin. Ehkä muuttoa pitää vakavasti harkita myöhemmin. Tuntuu, että kaikilla muilla tuttavilla ja ystävillä on lasten isovanhemmat tukena ja tukiverkostoa ympärillä!