Harmittaa, lapsen valmentaja pitää yhtä lasta ryhmässä ylempänä muita,

tuo sen esille jatkuvasti. Ei osaa sitten olla se paremmin kohdeltu, vaan muistuttaa siitä "paremmuudestaan" jatkuvasti. Tuo itseään esille, kertoo toisille lapsille jatkuvasti, kuinka hän nyt taas sai tehdä sitä ja tätä ja kuinka hän on "parempi" kuin muut ja sen vuoksi muiden täytyy uskoa mitä hän käskee muiden tehdä. Tasoeroa ei nyt silti kuitenkaan noissa lapsissa ole, kaikki ovat melko lailla samalla viivalla, ainoastaan tämä suhteilla sinne ylempään kastiin siirto tässä on ongelma. Kyse on lajista, jossa helposti pystyy erot huomaamaan ja niitä nyt ei noiden ko. henkilöiden kohdalla ole. Ovat edenneet lajissa ihan samalla tavalla. ap.

tuo epätasaarvo. Aina on näitä suosikkeja. 4 harrastavan lapsen ja omien kokemusten perusteella en ole vielä tavannut ryhmää jossa sitä ei olisi. Olemme joskus vaihtaneet seuraakin kun on mennyt ihan mahdottomaksi, mutta sanoisin, että kuuluu asiaan.

mutta minä ainakin olen kokenut hankalaksi juuri sen, miten pitää yllä valmennuksen tasoa, kun tasoryhmät eivät istu nykyiseen nuorisourheiluideologiaan. Koska kaikki ovat eri tasolla, se, että kohtelee kaikkia samalla tavalla tarkoittaa sitä, että osa saa huonompaa valmennusta kuin toiset.

Ongelma on siis se, että isossa satunnaisesti kasatussa ryhmässä osa lapsista on selkeästi parempikuntoisia ja likkunnallisesti lahjakkaampia.

Henkilökohtaisesti ratkaisen asian mieluiten niin, että ne paremmat tekevät kaiken ikään kuin tuplana. Esimerkiksi koordinaatioita tehdessä teetän taitavammilla lapsilla ylensä muutaman ylimääräisen jutun sinä aikana, kun muut hiovat vielä niitä aiemmin harjoiteltuja.

Osalle vanhemmista tämä on kuitenkin selkeästi ongelma, kun naapurin Mirko osaakin nyt sellaisia juttuja, mitä meidän Eemeli ei osaa. Jos kuitenin yritän opettaa Eemelille samassa ajassa kaikki samat asiat, Eemeli ahdistuu eikä käteen jää mitään, koska Eemeli oppii vähän hitaammin ja tarvitsee hieman enemmän aikaa kuin Mirko. Toisaalta ei myöskään ole oikein katkaista Mirkon treenejä tai laittaa tekemän samaa tuttua ja puuduttavaa hommaa oppimistasoon nähden kohtuutonta määrää.

Joukkuelajissa, joita olen myös valmentanut tuo on myös sikäli ongelma, että peliaikaa ei aina voi jakaa tasan, koska osa lapsista ei yksinkertaisesti jaksa pelata puolta peliä ja osalla taas jää siitä energiaa varastoon. Fifti-fifti-jako ei siis oikein käy, mikä taas on osalle vanhemmista ja joskus lapsillekin iso ongelma.

Ei-yksilölajeissa ainakin näissä vähän nuoremmissa ongelma on osaltaan myös se, että kaikki eivät vanhemman siunauksella käy treeneissä kuin silloin tällöin, mikä luonnollisesti näkyy kentällä ja vaikuttaa myös niihin lapsiin, jotka ovat innoissaan, harjoittelevat, ovat ylpeitä taidoistaan ja pitävät yhteistä juttua tärkeänä.

Koen todella hankaliksi ne tilanteet, joissa lapsi on sitoutunut harrastukseen, mutta vanhemmat eivät. Tuntuu väärältä ja surettaa vähemmän peliaikaa myös sellaiselle pelaajalle, joka haluaisi käydä treeneissä, mutta jonka vanhemman mielestä esimerkiksi ruokakaupassa käynti, koiran ulkoiluttaminen, tv-ohjelma, oman huoneen viikkosiivous tms ovat parempaa ajankäyttöä kuin lapsen harrastus ja siksi innokasta peluria ei näy kentällä. Toisaalta on väärin niitä kohtaan, jotka ovat sitoutuneet, että joku, joka ei ole koskaan tehnyt mitään yhteisen jutun eteen on samassa asemassa kuin he ja vielä mahdollisesti pilaa jutun myös heidän osaltaan.

Onneksi ei tarvitse olla opettaja.

Miten palstalaiset näkevät eritasoisten pikkuliikkujien liikuttamisen? Mistä löytyy tasapaino? Kuinka eri tavoin erilaisia lapsia voi kohdella?

-Toinen valmentaja

Mielestäni toimit aivan oikein. Olet miettinyt asiaa ja homma slevästi toimii kohdallasi.

tuo sen esille jatkuvasti. Ei osaa sitten olla se paremmin kohdeltu, vaan muistuttaa siitä "paremmuudestaan" jatkuvasti. Tuo itseään esille, kertoo toisille lapsille jatkuvasti, kuinka hän nyt taas sai tehdä sitä ja tätä ja kuinka hän on "parempi" kuin muut ja sen vuoksi muiden täytyy uskoa mitä hän käskee muiden tehdä. Tasoeroa ei nyt silti kuitenkaan noissa lapsissa ole, kaikki ovat melko lailla samalla viivalla, ainoastaan tämä suhteilla sinne ylempään kastiin siirto tässä on ongelma. Kyse on lajista, jossa helposti pystyy erot huomaamaan ja niitä nyt ei noiden ko. henkilöiden kohdalla ole. Ovat edenneet lajissa ihan samalla tavalla. ap.

Pissapäisyyden poistaminen ei onnistu tässä maailmassa. Joko on käytöstavat tai sitten ei.

Usein menestyvät urheilijat ovat hieman pissapäitä, koska jotta on parempi jonkun pitää olla huonompi.

Näyttää siltä, että se valmentaja ei ole tässä ongelma vaan Jessica-Patrician-Camilian ego. Vai miten muuten koulu on sotkettu tähän,jos kysymyksessä on pelkkä harrastusongelma.

Useimmille valmentajille valmentaminen ei ole nuorisotyötä vaan nuorten kilpaurheilua ja pahimmillan etsitään sitä uutta tähteä. Eli ei tuo kovin pahalta valmentajan mielivallalta kuulosta, jos mättää vaan siitä, että pikku prinsessa kehuu itseään.

Ja iloista kehitystäkin voi tapahtua. Oman pojan osalta joukkueurheilussa joukkueen kiistatta parhaalla pelaajalla oli pissapääongelma. Henkistä kasvua 1-2 kautta. Pelitaidot ja terve ja positiivinen kunnianhimo jäi, mutta pissäpäisyys on hävinnyt. Entisestä tuulella käyvästä mielenmyrkyttäjästä on tullut joukkuehengen tukipylväs ja joukkueen tsemppari.

Ryhmän vetäjä nuori? Kouluttautumaton? Juttelet vielä uudestaan ryhmän vetäjän kanssa, kerrot että miten kävi. Jos ei auta juttelet päävalmentajan kanssa toiminnasta. Ryhmässä kaikkia kuuluu kohdella tasavertaisina



Varo kuitenkin etttei sinusta saa päällepäsmäri vanhemman kuvaa.



t. ammattivalmentaja

että tää vaan kääntyy siihen, että mä olen se ongelma, ei se oikea ongelma. En ole ainut joka tän asian kanssa painii, eräs toinenkin äiti on asiasta maininnut ja jutellut mun kanssa, mutta en tiedä onko ottanut puheeksi sen. Päävalmentajan vaimo on ton häirikkötytön äidin paras kamu, eli ihan turha jutella sille... Ihan patti tilanne vissiin ja mun tytär on sitte se joka saa kärsiä, niinhän se on aina näissä kiusaamis jutuissa.

Jos on, niin sitten kerran viela puhut rauhallisesti valmentajan kanssa ja sanot etta jos ei tahti muutu niin sitten lahtee mmeilta muilta aideilta kirjeita liittoon.

Iso firma ja kalliit maksut.

ap.

Mitä haittaa tuosta on? Tyttö on hyvä ja hän on pikku apuvalmentajana, mitäs siitä.



Anna valmentaja ntehdä työtään ja hoitele sinä omia harrastuksiasi. Tuollaiset vanhemmat ovat raivostuttavia, puuttuvat joka asiaan, jos heidän pikku jessika-petteri ei ole ryhmän paras ja suosittu.

mutta minä ainakin olen kokenut hankalaksi juuri sen, miten pitää yllä valmennuksen tasoa, kun tasoryhmät eivät istu nykyiseen nuorisourheiluideologiaan. Koska kaikki ovat eri tasolla, se, että kohtelee kaikkia samalla tavalla tarkoittaa sitä, että osa saa huonompaa valmennusta kuin toiset.



Ongelma on siis se, että isossa satunnaisesti kasatussa ryhmässä osa lapsista on selkeästi parempikuntoisia ja likkunnallisesti lahjakkaampia.



Henkilökohtaisesti ratkaisen asian mieluiten niin, että ne paremmat tekevät kaiken ikään kuin tuplana. Esimerkiksi koordinaatioita tehdessä teetän taitavammilla lapsilla ylensä muutaman ylimääräisen jutun sinä aikana, kun muut hiovat vielä niitä aiemmin harjoiteltuja.



Osalle vanhemmista tämä on kuitenkin selkeästi ongelma, kun naapurin Mirko osaakin nyt sellaisia juttuja, mitä meidän Eemeli ei osaa. Jos kuitenin yritän opettaa Eemelille samassa ajassa kaikki samat asiat, Eemeli ahdistuu eikä käteen jää mitään, koska Eemeli oppii vähän hitaammin ja tarvitsee hieman enemmän aikaa kuin Mirko. Toisaalta ei myöskään ole oikein katkaista Mirkon treenejä tai laittaa tekemän samaa tuttua ja puuduttavaa hommaa oppimistasoon nähden kohtuutonta määrää.



Joukkuelajissa, joita olen myös valmentanut tuo on myös sikäli ongelma, että peliaikaa ei aina voi jakaa tasan, koska osa lapsista ei yksinkertaisesti jaksa pelata puolta peliä ja osalla taas jää siitä energiaa varastoon. Fifti-fifti-jako ei siis oikein käy, mikä taas on osalle vanhemmista ja joskus lapsillekin iso ongelma.



Ei-yksilölajeissa ainakin näissä vähän nuoremmissa ongelma on osaltaan myös se, että kaikki eivät vanhemman siunauksella käy treeneissä kuin silloin tällöin, mikä luonnollisesti näkyy kentällä ja vaikuttaa myös niihin lapsiin, jotka ovat innoissaan, harjoittelevat, ovat ylpeitä taidoistaan ja pitävät yhteistä juttua tärkeänä.



Koen todella hankaliksi ne tilanteet, joissa lapsi on sitoutunut harrastukseen, mutta vanhemmat eivät. Tuntuu väärältä ja surettaa vähemmän peliaikaa myös sellaiselle pelaajalle, joka haluaisi käydä treeneissä, mutta jonka vanhemman mielestä esimerkiksi ruokakaupassa käynti, koiran ulkoiluttaminen, tv-ohjelma, oman huoneen viikkosiivous tms ovat parempaa ajankäyttöä kuin lapsen harrastus ja siksi innokasta peluria ei näy kentällä. Toisaalta on väärin niitä kohtaan, jotka ovat sitoutuneet, että joku, joka ei ole koskaan tehnyt mitään yhteisen jutun eteen on samassa asemassa kuin he ja vielä mahdollisesti pilaa jutun myös heidän osaltaan.



Onneksi ei tarvitse olla opettaja.



Miten palstalaiset näkevät eritasoisten pikkuliikkujien liikuttamisen? Mistä löytyy tasapaino? Kuinka eri tavoin erilaisia lapsia voi kohdella?



-Toinen valmentaja

voin sanoa näin nuorena että jokaisessa ryhmässä on tuollaista että opettaja tai ryhmän vetäjä suosii jotakuta enemmän kuin muita ryhmäsä olevia olen jopa koulussa huomannut tämän ongelman

Itselläni on samanlainen kokemus harrastuksesta aikoinaan. Paitsi, että valmentajan oma tytär oli joukkueessamme. Ja tietysti paras kaikista! Kyseessä oli joukkuelaji, aina, kun hävisimme, tyttö veti järjettömät pultit ja haukkui muiden pelaajien syyksi. Samaa teki tietysti myös valmentaja. Voin kertoa, että monelta hiipui innostus harrastukseen, osa vaihtoi menestyksekkäästi naapurikuntien ja -kaupunkien joukkueisiin.