Lue keskustelun säännöt.
Täällä lapsensa adoptioon antaneita, miten selvisit tai pystyit siihen?
25.01.2011 |
En kysy tätä millään pahalla vaan ihan mielenkiinnosta, jos täällä sattuisi olemaan ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat antaneet lapsensa adoptioon.
Me emme ole vielä antaneet, mutta kunhan tämä vauva syntyy niin hänet joudumme antamaan adoptioon. En jaksa alkaa erittelemään syitä, mutta syyt eivät ole mitenkään heppoiset ja välillä tuntuu todella raskaalta/vaikealta ajatus luopua lapsesta, mutta se on kuitenkin meidän tapauksessamme sen lapsen paras.
Kommentit (2)
Vanhempani eivät kumpikaan hyväksyneet raskautta ja tekivät selväksi, etteivät tulisi olemaan apunani, jos pidän lapsen. Lapsen isä, silloinen poikaystäväni ei ollutkaan valmis isäksi ja suhteemme päättyi kun kerroin raskaudestani. Raskauteni oli jo niin pitkällä, että vaihtoehtoinani olivat vain lapsen pitäminen tai adoptio.
Ensin ajattelin, että pidän lapsen, mutta raskausaikana äitini kuoli onnettomuudessa ja isäni sairaus paheni ja hän tarvitsi hoitoa/huolenpitoa ja näistä syistä päätin, että annan lapseni adoptioon, koska sillon hän saisi rakastavat vanhemmat ja paremman elämän kuin minä voisin tarjota. Neuvolassa ja muualla myös sanottiin, että adoptio on se paras vaihtoehto, että pilaan lapsen elämän, jos pidän hänet, koska lapsi joutuu varmasti huostaanotetuksi jne.
Ensimmäiset vuodet adoption jälkeen oli raskaita, tosin surin myös isäni ja äitini kuolemaa, mutta yhtä lailla lastani, jonka menetin. Kävin terapiassa, mutta siitä ei juuri apua ollut, koska terapeutti oli sellanen sanotaan nyt hälläväliä tyyppi, jota ei työnsä juuri kiinnostanut. Siksi lopetinkin siellä käymisen. Aika auttoi ja adoptio ja vanhempieni kuolema ei enää sattunut niin paljon.
Adoptiosta on nyt aikaa 9v. Nykyisen mieheni tapasin 6v sitten ja nyt meillä on 4kk ikäiset kaksoset. Kaksosten synnyttyä adoptio on taas palannut mieleeni ja välillä se kaduttaa, vaikka ratkaisu olikin oikea silloisessa tilanteessani.
En usko, että olen täysin siitä toipunut vieläkään ja aionkin mennä uudestaan terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen isä oli hyvässä asemassa oleva aikuinen mies, joka käytti hyväkseen lapsellisuuttani.
Vanhempani eivät uskontonsa takia hyväksyneet aborttia, mutta halusivat antaa lapsen adoptioon. Koko raskausaikana lapsesta ei puhuttu sanaakaan, raskautta peiteltiin ja itsekin suhtauduin siihen kuin sairauteen.
Synnytettyäni en nähnyt lasta kertaakaan. Tiedän vain sukupuolen, pituuden ja painon.
Nykyään olen lapseton sinkku. En voisi kuvitellakaan, että näyttäisin ruumistani jollekin miehelle, joka tietysti voisi kysyä arvistani tms. Vanhempieni halveksunta ja häpeä ovat muuttuneet osaksi omaa persoonaani.