Sureminen FB:ssa

mitäkin tilittää? Siis vaikka ystävälistalla olisi 690 ihmistä, voi siinä katsoa rajata tasan tarkkaan kuka päivityksen näkee ja kuka ei. Mullakin on satoja FB-kavereita, mutta päivitykset näkee ehkä parikymmentä tyyppiä.

tuskin on juurikaan rajauksia tehnyt, koska minä olen kesätyökaveri ehkä vuodelta 1993 ja liekkö ollaan sen jälkeen nähty.. :)

ap

Mikä minä (tai kukaan muukaan) olen sanomaan, että "sinun tapasi on väärä, sinun oikea"? Kukin surkoon tavallaan, niin kuin parhaaksi näkee.

Eräs kaverini menetti lapsensa, ja käsitteli asiaa avoimesti FB:ssa. Ensin hieman kavahdin avoimia, surumielisiä päivityksiä, mutta toisaalta, myöhemmin oli ihana lukea, miten hän oli hakenut ja saanut apua, jatkanut elämää ja pikku hiljaa noussut jaloilleen ja saanut jälleen otteen elämästä. Oli myös ihanaa huomata, miten paljon hän sai lämmintä tukea FB:n kautta. Itsekin laitoin sitten privana välillä viestejä. Tämä ystävä myös perusti Feseen pari kansiota, joihin sitten lisäili kuvia ja muistoja lapsesta. Uskon, että tuo oli hänelle tarpeellista terapiaa.



Tuo surun käsittelyhän on ongelma, joka syntyy lukijan korvien välissä. Jos tuntuu, että toisen suru on itselle hieman liikaa, niin silloin kannattanee blokata tuo ihminen joksikin aikaa.

väliä, vaikka joku kaukaisempikin tuttu saisi tietää esimerkiksi jonkun läheisesi kuolemasta. Läheiset tietävät varmaan muutenkin ja jotkut saattavat saada sitten tietää FB:n kautta.



Kenenkään ei ole siellä pakko paljastaa mitään henkilökohtaista. Toiset pitävät avoimemminkin yhteyttä läheisiin ja vähän vähemmän läheisiin. Eiköhän jokaisella ole ne omat rajat.

Meiltä on kuollut lapsi. Minä olen törmännyt samaan; sivulliset määrittelevät ap:n tavoin miten on sopivaa surra. Miten on edes jollakulla häpyä vihjata, että nyt on kuulkaa väärin surtu.



Minusta oli kamalinta joutua kertomaan tapahtuneesta itse. Pyysimme ihmisiä levittämään sanaa. Meidän lapsen kuolema oli ennen facea, mutta esim Käpy on FB:ssä. Käpy on siis lapsikuolemayhdistys.

ja myös fb:ssa, isäni kuoleman tiimoilta. Kerroin siitä muutama päivä isän kuoleman jälkeen lyhyellä päivityksellä, joka lähti kaikille fb-kavereilleni. Mulla ei ole satojen ihmisten pituista kaverilistaa, mutta kyllä siellä on sellaisia vähemmän tärkeitäkin henkilöitä.



Myös jatkossa olen usein asiasta ja surustani maininnut, esim. isänpäivänä, isän kuoleman vuosipäivänä... Sillä se on osa elämääni, miksi en sitäkin mainitsisi.



Valitettavasti olen nyt itsekin oppinut, että elämään kuuluu myös kuolemaa, ja tämä kulttuurimme hysteerinen kuoleman pois sulkeminen tuntuu oikeastaan välillä pahalta. Se tulee sitten kuulkaa kauheana järkytyksenä kun kohdalle osuu.

facebookin välityksellä niille kenelle haluan, että mitä on tapahtunut. On se sitten läheisen kuolema, ero yms. Miksi minun pitäisi asiaa jotenkin salata ja yksinäni murehtia? Toki joo, voisin soitella kaikki tuttavat läpi, kun asuvat kaukana, mutta tuskin sitä jaksaisin siinä tilanteessa tehdä..joten helpompi ilmoittaa se halutuille ihmisille facebookissa. JOKAINEN SUREE ASIOITA OMALLA TAVALLAAN..OSA EHKÄ HALUAA SURRA JA SULATELLA ASIOITA YKSIN JA OSA TAAS SAA SIITÄ VOIMAA, ETTÄ HÄNTÄ TUETAAN JA KUUNNELLAAN (vaikka se olisikin se facebook).

miksi ihmiset laittavat KUOLINILMOITUKSEN LEHTEEN, vai mitä?



Se on osa elämää.

Ihmisellä on kaipaus jakaa ilot ja surut...useimmiten ainakin.

en pystynyt sitä FB:ssa jakamaan, en tiedä miksi. Tuntui niin kamalalta kirjoittaa se sana "kuollut" tekstiviesteihin.



Enkä nyt tarkoita että olisin jotenkin tuntenut tarvetta siellä surra ja tilittää tuntojani, mutta en tiedä miksen ole tänä päivänä pystynyt statukseen kirjoittamaan sitä asiaa, vaikka se ei todellakaan mikään salaisuus ole ja minustakin oli vaan parempi että mahd. moni tiesi asiasta ettei tarvinnut selitellä sitä. Muutenkin ilmoitin ihan perhettä lukuunottamatta asian mieluummin tekstiviestinä kun en pystynyt puhumaan. Kaikki työkaverini tiesivät asian samantien ja muutama asiakaskin kun jouduin kesken päivän lähtemään ja järkkäilemään seuraavan päivän työt ja palaverit siinä shokissani. Paljon läheisempiä mulle kyllä 90 % FB kavereista on kuin jotkut asiakkaat.



Kirjoitin sitten kyllä hautajaispäivästä jotain, mutta suurin osa silloin asian jo tiesi ja samana päivänähän oli lehdessä kuolinilmoituskin, enemmän sen ilmoituksen tiimoilta tuli sitten yhteydenottoja.



Ei kai tällaisessa ole mitään yhtä oikeaa tapaa. Onhan kuolinilmoituskin tosiaan aivan julkista suremista.

Toiset vetäytyvät kuoreensa eivätkä halua puhua koko asiasta kenellekään tai kenenkään kanssa, vaan he tahtovat käydä asiaa aivan yksityisesti läpi. Toiset taas käyvät surua läpi yhdessä läheistensä kanssa ja jotkut taas saavat helpotusta kertoessaan surustaan "kaikille".

vastata, jos puheluita alkaa oikein tulvimaan. Samoin ei tekstiviesteihin tarvitse vastata, mutta ne joidenka toivoisin tällaisessa tilanteessa ottavan minuun yhteyttä, heillä on minun puhelinnumeroni. Muilta en mitään osanottoja edes kaipaisi. Itse varmaan ilmoittaisin asiasta läheisille tekstarilla ja soittamalla. Kyllä ne muut joskus saa jostain kuulla. Minä haluan pitää tärkeät ihmiset fyysisesti lähelläni ihan privaatisti soitellen, tapaillen tai meilaillen. Mutta ehkä tällainen avoimuus on nykypäivää? Itse en tuollaisiin päivityksiin julkisesti kommentoi, jos on oikea ystävä lähestyn puhelimitse tai tekstaamalla ja menen käymään, jos haluaa ottaa vastaan. Muutoin lähetän vaikka kukkia ja menen sitten joskus, kun surukoti jaksaa ja haluaa. Kavereille laitan tekstarin tai lähetän kukkia.



Jokainen tyylillään toimii, näinhän se on.

Multa on kaksi lasta kuollut ja ensimmäisen kuolemasta kerroin fb:ssä. Syy oli se, että en todellakaan halunnut mitään vauvaonnitteluja kuolleesta vauvasta. Fb oli varmin tapa saada sana nopeasti mahdollisimman laajalle.



Toinen lapsi syntyi erittäin huonokuntoisena ja säännöllisesti päivitin hänen vointiaan fb:ssä. Miksi en olisi kertonut asiasta? En todellakaan jaksanut soitella ihmisille saati lähettää jokaiselle erikseen tekstiviestiä, face oli taas paras tapa tavoittaa paljon ihmisiä. Tämän lapsen kuolemaa ei sitten tarvinnutkaan itse ilmoittaa, sillä lapsen kuoltua fb täyttyi suruvalitteluista.



Ja lisäyksenä vielä, että pidän fb:n kaverilistan sellaisena, että sinne voin kirjoittaakin muutakin kuin kaunis päivä tänään. Itse en näe sellaisissa päivityksissä yhtään mitään järkeä.



Jos sinä ap et surussasi kirjoittaisi fb:hen, niin et voi tuomita sitä joka niin tekee. Ei ole yhtä oikeaa tapaa surra, etkä sinä voi mistään päätellä surun suuruutta. Ja oletko ikinä itse menettänyt ketään todella läheistä. Jos et, niin et todellakaan voi tietää kuinka surussasi käyttäytyisit.

laittaisin asiasta sinne, jakaakseni tuskaa. Sitähän se on. Yhtä lailla joku haluaa puhua ko. aiheesta kaupassa jokaisen tutun kanssa. Eipä siinä ole eroa.



Kukin suree tavallaan.

No itse asiassa usein käy niin, että ihmiset ovat surussa mukana jollain lailla max hautajaisiin asti ja sen jälkeen antavat "sururauhan". Todellisuudessa moni sureva jää tuolloin täysin yksin. Ei ole voimia hakea tai pyytää apua. Minusta joku fb voisi olla todella hyvä kanava viestiä, että suru ei todellakaan ole ohi mkahdessa viikossa ja nyt vasta on avun tarve suurimmillaan.



Valitettavasti monet eivät uskalla kohdata surevaa ja kuvittelevat, että ovat tehneet osansa kun lähettivät kukkia ja kävivät hautajaisissa.

No itse asiassa usein käy niin, että ihmiset ovat surussa mukana jollain lailla max hautajaisiin asti ja sen jälkeen antavat "sururauhan". Todellisuudessa moni sureva jää tuolloin täysin yksin. Ei ole voimia hakea tai pyytää apua. Minusta joku fb voisi olla todella hyvä kanava viestiä, että suru ei todellakaan ole ohi mkahdessa viikossa ja nyt vasta on avun tarve suurimmillaan.

Valitettavasti monet eivät uskalla kohdata surevaa ja kuvittelevat, että ovat tehneet osansa kun lähettivät kukkia ja kävivät hautajaisissa.

Miten kauan sitten pitää jaksaa tukea vai voiko jossain vaiheessa sanoa, että minusta tuntuu, ettei tämä maallikkotukeminen riitä ja olisi hyvä mennä ammattiauttajan luokse? Jos ihan totta alkaa jo itteään ahistaa ja väsyttää.

Nimim. nyt 1,5 vuotta yrittänyt tukea ystävää sisaren kuoleman vuoksi (he eivät olleet edes kovinkaan läheisiä)

Edellinen taitaa olla niitä onnellisia, jotka eivät (ainakaan) vielä ole lähiomaisen kuolemaa kokeneet. Erityisesti tällainen ei-vanhan läheisen ihmisen kuolema järkyttää ja surua surraan oma loppuelämä.

Suru ei ole sairaus, johon olisi olemassa "ammattiapua" tai lääkettä. Siitä ei voi parantua. Surun kanssa voi (ehkä) oppia elämään. Yht'äkkinen syvä suru on sitä, kun läheinen ihminen, jonka luulit elävän ainakin oman loppuelämäsi, onkin yht'äkkiä poissa. Kokonaan poissa: et voi soittaa, et voi mennä katsomaan, et voi koskettaa, et voi kysyä, et kertoa, et lohduttaa, kertoa että rakastat. Et voi mitään enää. Ja hän ei tule takaisin, ei huomenna, ei ylihuomenna, ei ensi vuonna, ei viiden vuoden päästä, ei ikinä. Ja kaipaat häntä joka hetki. Sydämessäsi on reikä siinä mistä hänet repäistiin, ja yrität pitää sydämestäsi kiinni, jotta jaksaisit taas yhden päivän. Terapia voisi ehkä auttaa sanoittamaan surun ja menetyksen tunteita ja lääkkeet voivat auttaa esim. nukkumisessa. Mutta surua ei mikään voi parantaa.

Jokaisella on tottakai oikeus surra juuri niin kuin haluaa, siitä en lähtisi kuittailemaan. Ja varmaan niille jotka muutenkin julkistavat fb:ssä kaikenlaista myös se sureminen siellä tuntuu luonnolliselta. Itse kyllä olen niin fb-vammainen (tiedostan olevani poikkeava), etten muutenkaan päivitä oikeastaan koskaan mitään. Ei tunnu luonnolliselta kun tiedän, miten moni ne lukisi, ja toisaalta kun en muutenkaan koe tarvetta sinne kirjoitella, niin en jaksa alkaa ketään rajailemaan poiskaan. Lähimpien kanssa kommunikaatio hoituu joka tapauksessa paremmin puhelimella tai mesessä.



Minusta tuntuu hassulta, jos esim. kaverin kanssa kahville menemisestä täytyy keskustella julkisesti fb-seinällä. Jotenkin tulee sellainen fiilis, että näyttäytyminen on siinä vähintään yhtä tärkeää kuin se itse asia. Kyllä sen ihan varmasti siinä kirjoittessa tiedostaa, että tämä näkyy monille. Sitten tapaamisen jälkeen vielä tullaan päivittämään miten kivaa oli :D



Katsotaan tuleeko pian aika, jolloin on loukkaavaa ystävää kohtaan olla kirjoittamatta hehkutuspäivitystä tapaamisen jälkeen :D Nyt jo meinaan tuntuu, että ihmiset vetävät hirveästi johtopäätöksiä fb:n perusteella. Esim eräs omanikäinen sukulaiseni (30-kymppisiä, lapsena oltiin ihan bestiksiä) suhtautuu minuun tosi etäisesti nykyään tavatessamme, ja minulla on vahva aavistukseni mistä syystä. Olemme samanikäisiä, mutta minun sijaani hän kaveeraa minun fb-aktiivisisareni kanssa joka on reilusti yli 10 vuotta meitä nuorempi (tämä serkkuni siis on myös ERITTÄIN aktiivinen).



Minä taas olen kuin jokin tylsä tyyppi ja outolintu, kun en ikinä tykkäile enkä kommentoi mitään. Koska en esim. lörpöttele juhlimisistani ja sekopäisistä viikonlopuistani fb:ssä, minä olen automaattisesti tylsää bileseuraa ;) Aika karua jos elämä menee siihen, että joistakin ihmisistä etääntyy siksi että fb-käytös on niin erilaista. Eli että toinen kokee sen torjuntana jos ei ole tykkäilemässä ja kommentoimassa. En kuitenkaan ole mikään erakko oikeassa elämässä, vaan ihan menevä ja juhlivainen ja huumorintajuinen...



Toinen hauska juttu on se, että minä en monenkaan mielestä seurustele, koska minulla ei lue FB:ssä asiasta. Senkin joku tulkitsee, että en ole sitoutunut tai tosissani :D Ihan jo pelkästään kapinamielenkin vuoksi haluan olla päivittämättä tuollaisia yksityisiä tietoja ihmisten nähtäväksi, koska haluan muistuttaa ihmisiä siitä ettei kaikki ole tarkistettavissa facebookista :D Parhaita on muuten nää on-off -suhteilijat, jotka päivittää joka toinen viikko miten ollaan suhteessa ja joka toinen taas ei.



Niin j kaikki asiat, joita lähimmilleni haluan sanoa, voin sanoa yksityisiä reittejä esim mesessä tai puhelimessa. En nyt puhu siis vaan suremisesta vaan ylipäänsä. Kyllä se tällaisesta vanhanaikaisesta fb-vammaisesta aika hassulta tuntuu miten jotkut ihan estoitta päivittävät puolituttujen silmille jokaisen käänteensä ja mielenheilahduksensa. Kyllä se tiettyä ekshibitionismia vaatii, mutta se kai on nykyajan henki.



Meni nyt vähän asian viereen, sorry. Tai ei vähän vaan tosi paljon. Mutta on se fb ärsyttävyydessään kovin kiinnostava ilmiö. Sekin kiinnostaa, että miksi se minua ärsyttää.

toiset kertovat avoimesti omista tapahtumistaan, elämästään ja kuolemista, minä en ole sellainen, en kerro fb:ssä mitään yksityistä minkä en halua lähteä leviämään. Ymmärrän täysin että jotkut ovat erilaisia, ja kertovat ilonsa ja surunsa. Mutta sitä en ymmärrä että jotkut kertovat ja mässilevät toisten suruilla ja levittävät asiaa saaden itselleen huomiota, Näitäkin kun nimittäin on nähty.

Jokaisella on tottakai oikeus surra juuri niin kuin haluaa, siitä en lähtisi kuittailemaan. Ja varmaan niille jotka muutenkin julkistavat fb:ssä kaikenlaista myös se sureminen siellä tuntuu luonnolliselta. Itse kyllä olen niin fb-vammainen (tiedostan olevani poikkeava), etten muutenkaan päivitä oikeastaan koskaan mitään. Ei tunnu luonnolliselta kun tiedän, miten moni ne lukisi, ja toisaalta kun en muutenkaan koe tarvetta sinne kirjoitella, niin en jaksa alkaa ketään rajailemaan poiskaan. Lähimpien kanssa kommunikaatio hoituu joka tapauksessa paremmin puhelimella tai mesessä.

Minusta tuntuu hassulta, jos esim. kaverin kanssa kahville menemisestä täytyy keskustella julkisesti fb-seinällä. Jotenkin tulee sellainen fiilis, että näyttäytyminen on siinä vähintään yhtä tärkeää kuin se itse asia. Kyllä sen ihan varmasti siinä kirjoittessa tiedostaa, että tämä näkyy monille. Sitten tapaamisen jälkeen vielä tullaan päivittämään miten kivaa oli :D

Katsotaan tuleeko pian aika, jolloin on loukkaavaa ystävää kohtaan olla kirjoittamatta hehkutuspäivitystä tapaamisen jälkeen :D Nyt jo meinaan tuntuu, että ihmiset vetävät hirveästi johtopäätöksiä fb:n perusteella. Esim eräs omanikäinen sukulaiseni (30-kymppisiä, lapsena oltiin ihan bestiksiä) suhtautuu minuun tosi etäisesti nykyään tavatessamme, ja minulla on vahva aavistukseni mistä syystä. Olemme samanikäisiä, mutta minun sijaani hän kaveeraa minun fb-aktiivisisareni kanssa joka on reilusti yli 10 vuotta meitä nuorempi (tämä serkkuni siis on myös ERITTÄIN aktiivinen).

Minä taas olen kuin jokin tylsä tyyppi ja outolintu, kun en ikinä tykkäile enkä kommentoi mitään. Koska en esim. lörpöttele juhlimisistani ja sekopäisistä viikonlopuistani fb:ssä, minä olen automaattisesti tylsää bileseuraa ;) Aika karua jos elämä menee siihen, että joistakin ihmisistä etääntyy siksi että fb-käytös on niin erilaista. Eli että toinen kokee sen torjuntana jos ei ole tykkäilemässä ja kommentoimassa. En kuitenkaan ole mikään erakko oikeassa elämässä, vaan ihan menevä ja juhlivainen ja huumorintajuinen...

Toinen hauska juttu on se, että minä en monenkaan mielestä seurustele, koska minulla ei lue FB:ssä asiasta. Senkin joku tulkitsee, että en ole sitoutunut tai tosissani :D Ihan jo pelkästään kapinamielenkin vuoksi haluan olla päivittämättä tuollaisia yksityisiä tietoja ihmisten nähtäväksi, koska haluan muistuttaa ihmisiä siitä ettei kaikki ole tarkistettavissa facebookista :D Parhaita on muuten nää on-off -suhteilijat, jotka päivittää joka toinen viikko miten ollaan suhteessa ja joka toinen taas ei.

Niin j kaikki asiat, joita lähimmilleni haluan sanoa, voin sanoa yksityisiä reittejä esim mesessä tai puhelimessa. En nyt puhu siis vaan suremisesta vaan ylipäänsä. Kyllä se tällaisesta vanhanaikaisesta fb-vammaisesta aika hassulta tuntuu miten jotkut ihan estoitta päivittävät puolituttujen silmille jokaisen käänteensä ja mielenheilahduksensa. Kyllä se tiettyä ekshibitionismia vaatii, mutta se kai on nykyajan henki.

Meni nyt vähän asian viereen, sorry. Tai ei vähän vaan tosi paljon. Mutta on se fb ärsyttävyydessään kovin kiinnostava ilmiö. Sekin kiinnostaa, että miksi se minua ärsyttää.

että näissä sun esittelemissä asioissa se olet enemmänkin sinä ITSE, joka kuvittelet asioita. Ei se facebook ole aktiivikäyttäjilläkään kuitenkaan niin sumentanut aivoja, etteivät he osaisi yhtä lailla suhteuttaa todellisuuteen kuin muutkin. Siinä mitään pelottavaa ole, se on vain väylä yhteydenpitoon. Toki siellä voi tehdä itsestää ärsyttävän, mutta sellainen ei juurikaan ärsytä että tietää ettei joku tyyppi siellä paljoa ole, ei sen takia sentään välit mene. Ehkä se sun kaveris on enemmän kaveria sen sun sisaren kanssa että he ovat sillä facessa ystävystyneet paremmin/enemmän. Se on mielestäni vaan plussaa. Minäkin olen tutustunut ihmisiin, jotka eivät edes ole (edelleenkään) kaverilistallani, mutta välillä mieltä lämmittää kun kommentoivat jatkoksi jotan hauskaa omiin kommentteihini jollekin yhteiselle ystävälle.

Alkuperäiseen kysymykseen; mulla on muutama ihan normaalijärkinen, ei ärsyttävä facettaja kertonut läheisen poismenosta facessa. Toiselle tuli tsemppauksia jo ennen sitä kuolemaa kun tiesivät tilanteen. Päivitti lyhyesti rajatulle osalle kavereistaan lapsensa nukkuneen pois. En näe siinä mitään asiatonta.

En käytä facebookia mutta lapseni on kuollut ja minulle on ihan se ja sama kertooko joku läheiseni lapseni kuolemasta sielä.



Jokaisella on tapansa surra, myös muilla on oikeus surra lastani.



Älä lähde kirjoittelemaan että näin sinä tekisit: koska todellisuus on kuvitelmaa raadollisempaa.

Olen kaupassakin kassalla kertonut lapseni kuolleen. En koskaan ajatellut että tekisin niin jos lapseni kuolisi.

Olen muutenkin yllättänyt itseni tavoissa surra.

Sallin tämän myös läheisilleni.

heti kannata tulla kertomaan jonkun kuolemasta. Itse luin läheiseni menetyksestä ihmiseltä joka ei kovin hyvin tuntenut vainajaa. Olisin mielelläni kuullut sen lähimmiltä...