No niin naiset, käsi sydämellä.

Tuon ikäinen unohtaa viikossa jo toisen vanhempansa eli ei kovin hyvä lapsen psyyken kannalta joutua koko ajan hänelle vieraan ihmisen tykö.

Olen aina pitänyt tuota lapsen rääkkäämisenä.

Emme harkinneet sitä edes 6-ja 8-vuotiaiden kanssa. Saavat käydä isällä niin paljon kuin haluavat mutta kouluun lähdetään kotoa.

asianhaaroja, mutta en ikimaailmassa suostuisi tuohon ja suoraan sanoen pidän täysin kyvyttömänä vanhempana jos joku tuollaista tosissaan meinaa! Siinä on taas lapsen tarpeet unohdettu täysin kun yritetään väkisin tasa-arvoistaa äitiä ja isää ja ajatellaan vain mikä heille on parasta.

Kouluikäisenä vasta!

Siis suostuisi. Noin pieni kuitenkin. Olen sitä mieltä, että tuollainen viikko/viikko systeemi tulee kyseeseen silloin, kun lapsi on vähintään eskari-ikäinen.

Noin pienen ollessa kyseessä niin pitäisi olla erittäin painavat ja raskauttavat syyt, että miksi. Äärimmäinen vaihtoehto olisi.

Ja viranomaisia, jotka tuollaiseen kannustavat/ eivät yritä puhua vanhempia ympäri, pidän täysin ammattitaidottomina. En suostuisi minkäänikäisten lasten kanssa.

Mitä heittelyä tuo nyt on? Kyllä vauva tuntee olonsa ihan yhtä turvalliseksi isän kuin äidinkin luona jos puitteet on kunnossa.

omat vanhempani erosivat kun olin 3 vuotta. Suhteeni isääni oli lämmin. Silti ikävöin äitiäni vaikka vierailin isäni luona vaina kahtena viikonloppuna kuukaudessa.



En koskaan tietenkään näyttänyt sitä vanhemmilleni, koska ajattelin, että isälle tulee paha mieli. Vanhempani siis luulivat, että olin innoissani aina isälläni.



En koskaan suostuisi viikko-viikko-systeemiin, en vaikka lapsi olisi 5 vuotta. lapsella kuuluu olla yksi koti, jossa hänen tavaransa ja elämänsä on pysyvästi. Toisessa kodissa sitten vieraillaan.



Tämä on vanhempien vain kestettävä. Itse ovat lapsensa tehneet ja erosta päättäneet. Kärsimys kuuluu heille, ei lapselle.

varustettu nainen edes miettisi tuota. Vauva-äiti-suhde on yleensä niin kiinteä, ettei vauvasta tahdo olla hetkeäkään erossa.

Tiedän aikuisia, jotka ovat alkaneet kärsiä erilaisista ahdistuneisuushäiriöistä. Ovat vauva-aikana joutuneet olemaan erossa äidistään pitkiä aikoja.

Mitään hyvää ei siis seuraisi tuosta vauvan kannalta.

Ellei jaksa vauvaa hoitaa, olisi parempi asoptoida se rakastavaan kotiin, jotta vauva saisi kunnollisen kiintymyssuhteen hoitajaansa.

minusta on erittäin huolestuttavaa, kun joku edes miettii tuollaista vaihtoehtoa. Jotain äitiydessä on syvästi hukassa, jos on valmis olemaan vauvastaan erossa vapaaehtoisesti.

Mitä heittelyä tuo nyt on? Kyllä vauva tuntee olonsa ihan yhtä turvalliseksi isän kuin äidinkin luona jos puitteet on kunnossa.

Ensinnäkin, pikkuvauva ei tajua olevansa erillinen ihminen, vaan luulee olevansa yhtä äidin kanssa. Kun äiti katoaa, vauva luulee itsekin katoavansa. Vauva on valmis edes yhden yön yökyläilyyn vasta lähempänä vuoden ikää!

Toiseksi, on täysin luonnollista, että vauva on läheisempi äidin kanssa kuin isän (ja tämä ei riipu mitenkään siitä miten hyvä ja osallistuva isä on!); äidin mahassa hän on kasvanut joten äidin ääni ja liikkeet ovat ainoat hänelle tutut asiat ja lisäksi äiti on se joka häntä imettää. Vaikka imetys ei syystä tai toisesta onnistuisi, jokainen vauva on silti "ohjelmoitu" kaipaamaan imetystä.

Kolmanneksi, jos isä pyrkii erottamaan vauvan äidistään muutaman kuukauden iässä viikoksi, puitteet eivät selvästikään ole kunnossa vaan isä asettaa omat tarpeensa vauvan tarpeiden edelle!

En suostuisi mielelläni minkään ikäisen kanssa, mutta varsinkaan noin pienen!!!



Mun mielestäni lapsella pitää olla yksi paikka, jota voi kutsua oikeasti kodikseen. Vai miltä teistä tuntuisi joka viikko vaihtaa kotia?