Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisten ketju
20.01.2011 |
Tiedän jo entuudestaan että palstalla pyörii myös paljon meitä itsensä yksinäiseksi tuntevia ihmisiä. Ja joskus täällä on ollut kannustavia ketjuja, joissa neuvotaan miten tutustua muihin ihmisiin - siitä tietysti kiitos palstalaisille, mutta näitä neuvoja en nyt niinkään tässä ketjussa etsi.
Tänään haluaisinkin kysyä muilta yksinäisiltä:
Kuka olet? (Vapaamuotoinen, vastaa miten haluat! :))
Miksi olet yksinäinen?
Miltä tänään tuntuu?
Ja mikä lievittää oloa silloin kun yksinäisyyden tunne pahiten vaivaa?
Ja vielä pieni ystävällinen halaus kaikille kohtalotovereille AP:ltä (joka on itse yksinäinen ulkosuomalainen)
Kommentit (26)
No, kokeilen kai sitten vielä nostaa ketjua myöhemmin... Oikeastaan onkin mukavaa ajatella, ettei ole ainakaan monia muita samassa jamassa. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen aina ollut yksinäinen.kait tähän on sitten niin turtunut,ettei tälle osaa enää mitään tehdä. :(
33 vuotias 4 lapsen äiti.
Olen 3kk:n vauvan kotiäiti. Olen liian väsynyt mennäkseni mihinkään perhe/esikoisvauva/tms.kerhoon. Ja lisäksi ei meillä ole vielä oikein mitään rytmiäkään, jonka takia on hankala suunnitella kutsuvansa ystäviä kylään tai sopia jostain kyläreissusta.
Olen tässä myös saanut inhottavan flunssan ja tuntuu vielä enemmän siltä, että olen kodin vankina. Vauva nukkuu päivällä pitkät unet ja on seurallinen vain iltaisin, jolloin miehenikin on kotona.
Ennen vauvan saamista en olisi uskonut, että voi samanaikaisesti kärsiä väsymyksestä ja tylsyydestä. Enkä olisi kuvitellut tuntevani itseäni näin yksinäiseksi. Usein olen koko päivän puhumatta kenellekään mitään. se tuntuu kurjalta. Silloin soitan äidilleni (joka on kyllä säälittävää, hiukan ainakin), jolla on usein aikaa jutella niitä näitä, ja vaikka ei ole mitään tapahtunut, niin vauvoista voi aina saada lyhyen keskustelun aikaiseksi.
Silloin soitan äidilleni (joka on kyllä säälittävää, hiukan ainakin), jolla on usein aikaa jutella niitä näitä, ja vaikka ei ole mitään tapahtunut, niin vauvoista voi aina saada lyhyen keskustelun aikaiseksi.
Teki vaan tähän mieli sanoa, että ei se äidille soittaminen minusta ole yhtään säälittävää. Vaan kuulostaa hyvältä ajatukselta tilanteessasi! Pikkuvauva-aika oli tuossa suhteessa kyllä mullekin aika rankkaa: täysin sidoksissa vauvaan josta ei kuitenkaan henkisesti oikeasti seuraa ollut, vähillä unilla, avioliittokin tuoreen vanhemmuuden paineessa vähän kakkossijalla... Paitsi että olin yksin, olin jotenkin vähän hukassa itseltänikin. Jos joku nyt ymmärtää mitä sillä tarkoitan.
Joka tapauksessa tsemppiä teille (tai siis meille) kaikille!
Omalla kohdallani yksinäisyys on jatkunut jo vuosia - epäilenpä muuttuuko koskaan oikeastaan. Pikkuhiljaa siihen alkaa toden teolla tottua, vaikka joskus tietysti tuntuu olo hyvin haikealta.
paikkakuntaa 1 1/2v sitten vaihtanut, en ole vielä löytänyt työtä uudesta kaupungista, ei siis ole työkavereita ja olen ns. "ei kukaan" koska minulla ei ole roolia yhteiskunnassa.
uudella paikkakunnalla on vaikea tutustua toisiin, etenkin kun maan lapset käyvät päivällä leikkikoulua, ja ulkoilevat iltapäivällä kehnonlaisesti, joten muita aikuisia ei tapaa helposti ainakaan lasten välityksellä.
usein ihmettelen kuinka olen saattanut jättää kauas rakkaat ihmiset, ystävät ja sukulaiset, mutta sellaista se elämä tekee, vie mennessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
äidille soitto auttaa, vaikka myös tuo haikeuden pinnalle. joskus en uskalla edes soittaa äidille, kun pelkään pillahtavani itkuun jos avaisin sydäntäni, enkä halua äidin olevan huolissaan aikuisesta tyttärestää.
t. 4
"äidille soitto auttaa, vaikka myös tuo haikeuden pinnalle. joskus en uskalla edes soittaa äidille, kun pelkään pillahtavani itkuun jos avaisin sydäntäni, enkä halua äidin olevan huolissaan aikuisesta tyttärestää. t. 4"
olen siis 7 enkä 4 :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"äidille soitto auttaa, vaikka myös tuo haikeuden pinnalle. joskus en uskalla edes soittaa äidille, kun pelkään pillahtavani itkuun jos avaisin sydäntäni, enkä halua äidin olevan huolissaan aikuisesta tyttärestää. t. 4"
olen toinen ulkosuomalainen eli n.6 :P
äidille soitto auttaa, vaikka myös tuo haikeuden pinnalle. joskus en uskalla edes soittaa äidille, kun pelkään pillahtavani itkuun jos avaisin sydäntäni, enkä halua äidin olevan huolissaan aikuisesta tyttärestää.
t. 4
Vihlaisi oikein sydämestä kuulla tämä. Uskon tietäväni, miltä sinusta tuntuu... Ja sekin kertoo sinusta paljon, että vaikka oma olo on paha, ajattelet äitisi tunteita ja pelkäät huolestuttaa häntä.
Itse äitinä toivoisin, että lapseni sitten aikuisenakin voisi ja uskaltaisi luottaa minuun, avautuisi tarvittaessa ja huolisi apuni... Mutta toisaalta tiedän kokemuksesta, ettei omasta (muuten oikein rakastavasta) äidistäni ollut minulle mitään lohtua masennuksen kanssa painiessani, kun se ajatus oli hänelle liian raskas kantaa.
Lämmin halaus sinulle, jos näin ventovieraalta huolit. Toivottavasti asiat kääntyvät paremmin päin oikein pian. Tulee kevät, aurinkosta... vähän valoisampi ja kevyempi mieli. Vauva-aika voi olla niin uskomattoman voimillekäyvää.
T: Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
siis miinus tuo vauva-aikajuttu, varmaankin.
Ulkomaille muutto teki minustakin hyvin yksinäisen. Tunnen monia, jotka ovat loppujen lopuksi onnistuneet luomaan hyvän ystäväverkoston uudessa asuinmaassaan - ehkä sinullekin käy vielä niin. Joka tapauksessa kovasti tsemppiä kohtalotoverilta. Tiedän oikein hyvin miltä tuntuu, jos se yhtään lohduttaa.
"äidille soitto auttaa, vaikka myös tuo haikeuden pinnalle. joskus en uskalla edes soittaa äidille, kun pelkään pillahtavani itkuun jos avaisin sydäntäni, enkä halua äidin olevan huolissaan aikuisesta tyttärestää. t. 4"
olen toinen ulkosuomalainen eli n.6 :P
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kahden pienen lapsen äiti joka on vuoden sisällä eronnut, muuttanut vieraalle paikkakunnalle ja jäänyt lasten kanssa kotiin. En tunne täältä kuin ex-mieheni, sekä etunimi-kasvotuttuina muutaman ihmisen, joihin en edes törmää nyt hoitovapaalla. Sukulaisiin minulla on aika etäiset välit.
Juuri vaikeasta suhteesta eronneena ja vielä hyvin ujona en osaa hakea seuraa, vieläpä kun ihmiset täällä ovat ihan erilaisia kuin kotiseudullani. Vähitellen olen uskaltautunut juttelemaan mummojen kanssa kaupassa. Ja toinen lapsi käy eräässä terapiassa, siellä tietenkin tapaan joka viikko saman mukavan aikuisen. Voipi olla terapia yhtä tärkeä äidille kuin lapselle!
Töihinkään en haluaisi palata, lapset saavat totutella eroamiseen kesään asti kotihoidossa. Mutta sitten kun palaan töihin, niin varmasti saan tuttavia täältäkin. Mutta nyt on aika yksinäistä elelemistä :(
Aikuisiällä on kyllä tosi vaikea luoda pysyviä ystävyyssuhteita, ainakin minulla on ollut. Nuorempana niitä kavereita löytyi aina opiskelun parista kuin itsestään, mutta eipä enää. Välillä oma elo tuntuu säälittävältä, sillä vaikka mies löytyykin niin elämässäni ei juuri ole ketään muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koen olevani yksinäinen koska minulla on paljon ystäviä, muttei ainoatakaan tosi ystävää. Siis sellaista, jolle voi oikeasti puhua kaikesta ja jonka kanssa voi vaan olla.
Tänään tuntuu ihan ok:lta, kipeänä tosin kotona lapsen kanssa. Olen jo tottunut olemaan yksin pääosin.
Yksinäisyyttä lievitän tapaamalla näitä mukakavereita, joiden tapaamisessa olen siis aina se aktiivinen osapuoli ja se syö naista, tai sitten lähden lapsen kanssa ihan kahdestaan pyörimään jonnekin ihmisten ilmoille. Seuraa kaipaisin, tai seuran sijasta enemmän sitä ystävää.
tsemppiä myös itsellesi ap!
kauanko olet itse asunut "uudessa" maassa? onko sinulla lapsia? oletko töissä?
t: toinen ulkkis
tsemppiä myös itsellesi ap!
kauanko olet itse asunut "uudessa" maassa? onko sinulla lapsia? oletko töissä?
t: toinen ulkkis
Kiitos! Melkein vuosikymmenen olen nyt yhteensä asunut ulkomailla, mutta tänä aikana on tullut vielä muuteltua ympäriinsä. Kouluikäiset lapset löytyy, ja töitä on ollut näinä vuosina pätkittäin, usein ns. epätyypillisiä ja tilapäisiä työjärjestelyjä, kun miehen työn tahdissa tässä on menty. Sosiaaliset kontaktit onkin sitten aika vähäisiä. Tai siis hyvänpäiväntuttuja on, mutta kuten jo jokunen aiempikin vastaaja sanoi: vaikka seuraa löytyy (ainakin toisinaan) niin todelliset ystävät puuttuvat ihan kokonaan.
Vähän tuntuu siltäkin, että mitä kauemman aikaa vietän ystävättä, sitä kömpelömpi olen sitten tilanteen tullen kohtaamaan ihmisiä, eli käyn koko ajan ujommaksi tai varautuneemmaksi muiden ihmisten seurassa. Olenkin usein huolissani, että vaikutan oudolta, loukkaan tahtomattani tai tunkeilen. Ja sitten sen takia olenkin hassun muodollinen, mitäänsanomaton tai vetäytyvä - niin ettei kukaan mun seurasta kauheasti kiinnostukaan. Noidankehä! Kääk.
Tänään on kuitenkin ihan hyvä päivä. PMS-aikoihin usein itkeskelen yksinäisyttäni nukkumaan mennessä, mutta muulloin mulla on yleensä suhteellisen valoisa mieliala. Nyt tuntuu siltä, että elämässä on sentään moni asia kohdallaan, ja yksinäisyyden kestää kyllä.
Onko muilla samoin, että yksnäisyys vaivaa välillä enemmän ja välillä taas vähemmän?
ainakin vaikutat tosi sympaattiselta ja empaattiselta, uskoisin että moni toivoisi sinunlaistasi ystävää!
mutta tunnistin jotain itsessäni, sen varautuneisuuden, minulla se tulee ulkopuolisuuden tunteesta (on "verissä" mutta ukomailla kärjistyy) , ja asuessani nyt pienemmällä paikkakunnalla kynnys spontaaniin tutustumiseen kasvaa, tuntuu että kaikki muut (esim lapseni koulun vanhemat) ovat "aina" tunteneet toisensa, ja olo on muutenkin erilainen. ennen asuin suurkaupungissa ulkomailla, mutta siellä kaikki olivat enempi vähempi muukalaisia, joten yhdessä hakeuduttiin toistemme seuraan.
Olen 3 vuotiaan lapsen yksinäinen äiti, 32 v. Työpaikkani on pieni yhteisö jossa on vain naisia, kaikki joko ydinperheellisiä tai lapsettomia. Ystävissäni ei ole eronneita. Illat, viikonloput, juhlapyhät, vapaa-ajat jne. olen melkein kaiken ajan kahdestaan lapsen kanssa. Toki käymme teatterissa, lastenkonserteissa jne., mutta kahdestaan. Ex jäi reissutyön perässä pysyvästi ulkomaille ja näkee lasta n. kerran vuodessa. En pidä ravintolailloista, yksin harrastamisesta, enkä tutustumisesta netissä (koskee sekä uusia ystäviä että miehiä, joihin en enää halua tutustua). Joskus tunnen että olen muuttunut näkymättömäksi kaikille muille paitsi lapselleni. Vain äitinä olen oikeasti olemassa. Työntekijänä olisin nopeasti korvattavissa jollain toisella ja ystäväporukassa olen pariskunta-illanviettojen ulkopuolinen.
Vähän tuntuu siltäkin, että mitä kauemman aikaa vietän ystävättä, sitä kömpelömpi olen sitten tilanteen tullen kohtaamaan ihmisiä, eli käyn koko ajan ujommaksi tai varautuneemmaksi muiden ihmisten seurassa. Olenkin usein huolissani, että vaikutan oudolta, loukkaan tahtomattani tai tunkeilen. Ja sitten sen takia olenkin hassun muodollinen, mitäänsanomaton tai vetäytyvä - niin ettei kukaan mun seurasta kauheasti kiinnostukaan. Noidankehä! Kääk. Tänään on kuitenkin ihan hyvä päivä. PMS-aikoihin usein itkeskelen yksinäisyttäni nukkumaan mennessä, mutta muulloin mulla on yleensä suhteellisen valoisa mieliala. Nyt tuntuu siltä, että elämässä on sentään moni asia kohdallaan, ja yksinäisyyden kestää kyllä. Onko muilla samoin, että yksnäisyys vaivaa välillä enemmän ja välillä taas vähemmän?
samat fiilikset mullakin!!
oot kyllä niin mukavan ja sympaattisen ihmisen tuntunen,että mieluusti haluisin sinut ystäväksi!!
t olinkohan mä kakkonen
Olen 23 vuotta ulkomailla asunut, naimisissa oleva nainen. Minulla on 2 lasta ja 1 tytärpuoli, nuorin 7v ja tytöt 19v ja 24v. Meillä on mieheni kanssa perheyhtiö, oma ravintola.
Tänään tuntuu että elämä on vain työtä ja kotia. Kaipaan sukulaisiani ja ystäviäni Suomessa. Kaipaan ihmisiä jotka ymmärtävät minua ja joita minä ymmärrän. Usein ajattelen että minussa on jotain vikaa kun olen yksinäinen.
Oloani lievittää kun liikun. Käyn jumpassa, lenkkeilen tai urheilen muuten. Liikunta antaa hyvänolon tunnetta ja uskoa itseen.